1/2020: Vuosikymmenen vaihteen valtapelit Lähi-idässä

Sota Ukrainassa jatkuu. Yhdysvallat ja Iso-Britannia näyttävät ottaneen strategiakseen maksimaalisen paineen luomisen Irania vastaan. Kiina puristaa Hongkongia ja eskalaatio Intian rajalla uhkaa. Taiwan pelkää olemassaolonsa puolesta. Amerikkalaiset kiistelevät tyypilliseen tapaansa turvallisuutensa kannalta tärkeimmistä prioriteeteista ja Euroopassa huolenaiheet vaihtelevat rajusti eri kansakuntien välillä.

Kaiken muun lisäksi merkittävin pandemia pariin ihmisikään on koetellut niin läntisiä valtatekijöitä kuin autoritaarisia Kiinaa, Venäjää ja Irania. Kukaan ei varmaksi tiedä, mitkä sairauden ja sitä seuranneiden rajoitusten vaikutukset maailman valtatasapainolle tulevat olemaan.

Suomi on pyrkinyt jatkamaan perinteiseksi muodostuneessa välittäjän roolissa, mutta samalla tuonut itsensä koko ajan kiinteämmin osaksi läntistä sotilas- ja turvallisuusyhteistyötä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön Valkoiseen taloon ja Ukrainaan tekemiä vierailuja sekä huippukokousisännyyksiä vähemmälle huomiolle ovat jääneet Lähi-idän valtatekijöiden visiitit Suomeen.

Mutta millaisessa maailmassa oikein joudumme luovimaan eteenpäin? Tässä artikkelisarjassa esitetään yksi näkemys. Ensin matkataan Lähi-itään, sitten Ukrainaan ja Itä-Aasiaan. Lopuksi käsitellään Euroopan noloja virheitä ja Venäjän vielä nolompia yrityksiä tilanteen hyödyntämiseksi.

 

Maksimaalisen paineen strategia

Yhdysvaltalaiset ja britit vaikuttavat koventaneen entisestään linjaansa Iranin muodostamaa uhkaa vastaan. Muutoksen syyt palautuvat Iranin aggressiivisena jatkuneeseen toimintaan ja soluttautumiseen niin naapurimaissaan kuin lännessä sekä toisaalta Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan. Taustalla kummittelee Barack Obaman hallinnon neuvottelema ydinsulkusopimus, jossa maa sitoutui rajoittamaan ydinteknologiansa kehittämistä vastineeksi saamastaan taloudellisesta hyödystä pakotteiden poistamisen muodossa.

Yhdysvaltalaisten 3.1.2019 salamurhaaman, Iranin Quds-joukkojen komentaja Qasem Suleimanin roolia on käsitelty tarkemmin tässä Suomen Sotilaan artikkelissa. On luonnollisesti mahdotonta arvioida täysin luotettavasti sitä, kuinka perusteltuja presidentti Donald Trumpin iskun jälkeen esittämät väitteet Suleimanin useista amerikkalaisia vastaan suunnittelemista iskuista ovat, sillä ne pohjautuvat tiedustelutietoihin. Mitään uutta ja yllättävää tällaisissa iskusuunnitelmissa ei kuitenkaan olisi.

Suleimanin saattueeseen iskeminen nosti luonnollisesti presidentin arvovaltaa kovaa ulkopolitiikkaa kannattavien amerikkalaisten keskuudessa. Tilanteen eskaloituminen onnistuttiin kaikesta huolimatta välttämään, vaikkakin Iranin neljä päivää myöhemmin amerikkalaisten Irakissa sijaitseviin tukikohtiin tekemissä ohjusiskuissa loukkaantuneiden määrä nousi nolosti päivien edetessä. Aluksi presidentti Trump totesi, etteivät sotilaiden vammat ole kovin vakavia, mutta myöhemmin tulleiden tietojen mukaan osa amerikkalaisista oli joutunut sairaalahoitoon. Yhteensä eriasteisia aivotärähdyksiä ja vammoja vahvistettiin syntyneen 34 amerikkalaiselle. Taktisesta taidokkuudesta Suleimaniin kohdistettua iskua kiiteltiin: miehittämättömästä MQ-9 Reaper -lennokista laukaistut ohjukset tosiaan osuivat Bagdadin lentokentältä poistumassa olleeseen autosaattueeseen melkoisen tarkasti.

Mahdollisella Trumpin virkarikoskuulemisen ja Suleimani-iskun yhteydellä on spekuloitu runsaasti. Tosiasia on, että Iranin uhkaan vastaaminen voimakkaasti on ehkä tehokkain yksittäinen tapa kiillottaa presidentin kuvaa oman puolueensa keskuudessa. Trumpin kampanjan ulkopoliittinen kärki oli ISIS-järjestön tuhoamisen lisäksi nimenomaan Barack Obaman -Iran-linjan kritiikissä. Hänen entinen neuvonantajansa, hiljattain muistelmakirjansa julkaissut John Bolton tunnetaan voimakkaan Iran-politiikan kannattajana. Jätettyään tehtävänsä Bolton totesi mediatietojen mukaan kesällä 2019 amerikkalaisen RQ-4A Global Hawk -tiedustelulennokin alasampumisen vuoksi suunnitellun kostoiskun peruuttamisen takana olleen Tucker Carlsonin. Tämä tunnettu Fox Newsin kommentaattori on julkisesti ilmaissut tukensa Venäjälle Ukrainan sodassa. Mistähän Carlson oli keksinyt puuttua presidentin iskusuunnitelmaan?

Bashar al-Assad kättelee Venäjän puolustusministeri Sergei Shoigua Vladimir Putinin myhäillessä taustalla. (By Kremlin.ru, CC BY 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=85719687)

Qui bono?

Vaikka kyseessä on Venäjän merkittävin liittolainen, Kremlillekin Teheranin etu on lopulta lähinnä pelinappula. Taloudellisesti tilanteen kriisiyttäminen Lähi-idässä olisi voinut hyödyttää Moskovaa nousevien öljyn hintojen muodossa, mikä tavoite koronapandemian myötä kutistuneen kysynnän myötä on kuitenkin osoittautunut mahdottomaksi. Toisaalta Suleimani oli ehkä onnistunut hankkimaan itselleen liiankin riippumattoman aseman. Iraniin iskeminen aiheutti myös transatlanttisiin suhteisiin jännitteitä Euroopan suurvaltojen halutessa pitäytyä ydinsulkusopimuksessa ja yleisestikin pehmeämmässä Iran-politiikassa. Voi kysyä, onko halussa kyse pelkästään tilannearviosta: Iranin on väitetty uhanneen paljastaa ydinsulkusopimuksen syntyyn liittyviä lahjontatapauksia, mikäli tilanne kävisi maalle liian ikäväksi. Kyseenalaiset transaktiot alueen hallinnoilta etenkään eurooppalaisille eivät olisi uusi asia. Suomessa jäi kovin vähälle huomiolle jäi esimerkiksi paljastus siitä, kuinka brittitiedustelupalvelu MI6:n entinen päällikkö Richard Dearlove väitti syyskuussa 2019 Irakin sotaa kiihkeästi vastustaneen Ranskan presidentti Jacques Chiracin saaneen Saddam Husseinilta lahjusrahaa.

Quds-joukkojen arvovaltaisen komentajan menehtymisen merkitystä Iranille ja alueen valtasuhteille pidemmällä tähtäimellä on kuitenkin vaikea ennustaa. Kyseessä on kuitenkin arvovaltatappio, joka saattaa heikentää maan keskushallintoa, lisätä kansalaisten tyytymättömyyttä sekä ulkopuolisten toimijoiden valtaa alueella. Olisi varmaan ollut mielenkiintoista toimia Yhdysvaltain tai Venäjän signaalitiedustelussa iskun jälkeen.

Iranin vastaiskun – ja samaan aikaan vietetyn ortodoksisen joulun – aikaan Lähi-idän kristittyjen suojelijana mielellään esiintyvä Vladimir Putin oli vierailulla Syyriassa. Sen sijaan, että Bashar al-Assad olisi ottanut hänet vastaan presidentinpalatsissa, vierailu toteutettiin venäläistukikohdassa. Kaikille osanottajille näytä löytyneen edes riittävän korkeita tuoleja, joten tapaamisesta otetuissa valokuvissa signaloidut valtasuhteet eivät jää epäselviksi. Venäjä luultavasti pyrkiikin ottamaan haltuun heikentyneen Iranin ja sen proxyjen jättämää tyhjiötä, vaikkakin ongelmaksi saattaa muodostua joukkojen puute: voiko pelkällä Wagnerilla ja muilla yksityisillä turvallisuusfirmoilla sekä sotilasneuvonantajilla hallita aluetta?

Irania koronapandemia on kurittanut maksimaalisesti eivätkä vaikutukset jääneet huonosti ennakoituun yhteen aaltoon. Laajalle levinneissä uutiskuvissa shiialaisfundamentalistit nuoleskelivat pyhien paikkojen seiniä osoittaakseen vankkumatonta luottamusta Allahiin viruksen edessä. Pääosin maallistuneille, mutta mullahien ja siveyspoliisin pelossa eläville iranilaisille tämä ei ollut hyvä uutinen. Teheranin sairaalat täyttyivät potilaista eikä koronaan menehtyneiden tai sen seurauksena vammautuneiden määrää tiedä kukaan.

Hikeä otsaltaan pyyhkinyt Iranin apulaisterveysministeri Iraj Harirchi sai koronadiagnoosin muutama tunti kuvaavan tiedotustilaisuuden jälkeen. Kuva: Fars News Agency

Irak turbulenssissa

Iranilla on Saddam Husseinin kaatumisen ja etenkin ISIS-järjestön vastaisen taistelun myötä ollut merkittävästi vaikutusvaltaa myös naapurimaassaan Irakissa. Uskonnollisten ristiriitojen repimässä valtioissa Teheranin tukemat puolisotilaalliset ryhmät ovat suuria tekijöitä. Jo kauan ennen Suleimaniin kohdistunutta iskua Irakissa oli kuitenkin alkanut kuohua: suurelta osin Iraniin sympaattisesti suhtautunut shiialaisväestökin osoitti tyytymättömyyttään mielenosoituksissa, jotka laajenivat syksyllä 2019. Suleimanin katsotaan olleen päävastuussa Iranin toiminnasta Irakissa. Sadoista kuolonuhreista huolimatta protestit eivät ottaneet laantuakseen, joten ilmeisesti taktiikkaa vaihdettiin tavoitteena eskaloida tilanne amerikkalaisten kanssa niin pitkälle, että Yhdysvallat provosoituisi voimakkaaseen vastaiskuun kääntäen tyytymättömyyden itseään vastaan. Näin tavallaan tapahtuikin, mutta tuskin siten kuin Suleimani oli toivonut. Joulukuun viimeisinä päivinä Iranin tukemien shiiamilitioiden ja amerikkalaisten sekä heidän liittolaistensa välillä oli lukuisia yhteenottoja, jotka kilpistyivät Yhdysvaltain Baghdadin-suurlähetystöön kohdistuneen hyökkäykseen. Tätä presidentti Donald Trump ei enää sulattanut.

Iran on ulottanut lonkeronsa myös syvälle länteen ja sen intressejä vastaan toimivat tahot saattavat joutua kohtaamaan ikäviä yllätyksiä. Tästä saattoi olla kyse, kun Irakin puolustusministerinä toiminut Najah al-Shammari paljastui syksyllä 2019 “Najah al-Adeliksi”, jolla nimellä hän oli huijannut vuosikausia Ruotsin valtion sosiaalietuuksia. Lisäksi ministerin yksityiselämästä levitettiin kiusallisia tietoja. Muutamaa päivää aiemmin ministeri oli todennut France 24 -kanavalla mielenosoittajien tappamisen takana olevan “kolmannen osapuolen”, joka yleisesti ymmärrettiin viittauksena Iraniin ja Qasem Suleimaniin. Sosiaaliturvahuijauksen toi ilmi Ruotsidemokraatteja lähellä oleva Nyheter Idag -lehti. Suomessa sosiaaliturvahuijauksista, jotka voivat johtaa jopa terroristisen toiminnan rahoittamiseen on yleisellä tasolla kertonut muun muassa tutkivaan journalismiin keskittyvä MOT-ohjelma.

Suleimaniin kohdistetun iskun jälkeen levisi tietoja, että amerikkalaiset olisivat vetämässä joukkonsa Irakista. Tämä ei pitänyt eikä pidä paikkaansa – edes Irakin parlamentin hyväksymän vetäytymistä kannattavan, mutta ei-velvoittavan päätöslauselman jälkeen. Vuonna 2019 amerikkalaisilla oli Irakissa noin 5 000 miestä. Mitkä iskun pidemmän tähtäimen vaikutukset Iranin vaikutusvaltaan ja turvallisuustilanteeseen maassa ovat, jää nähtäväksi. Osa joukoista on kylläkin poistunut maasta ja neuvottelut Irakin sekä Yhdysvaltain välillä jatkuvat. Monet irakilaisetkaan eivät kuitenkaan toivo nopeaa vetäytymistä. Olipa viime vuoden lopun mielenosoitusten iskulauseeksi mainittu muun muassa yksinkertainen “Ei Amerikkaa eikä Irania”.

Irakin julkinen sektori on äärimmäisen riippuvainen öljytuloista, eikä koronapandemian myötä välillä negatiivisellekin romahtanut öljyn hinta ole ollut omiaan vakauttamaan tilannetta. Toistaiseksi valtio ei ole täysin romahtanut, mutta joskus vaikutukset näkyvät viiveellä. Kesä-heinäkuun vaihteessa barreli WTI-indeksin öljyä maksoi hiukan alle neljäkymmentä dollaria, kun esimerkiksi vuosi sitten heinäkuun puolivälissä hinta oli kuusikymmentä dollaria. Irakin öljyntuotannon kannalta keskeisen Basra Lightin hinnat ovat viime vuoden aikana pysytelleet järjestään hiukan korkeammalla, mutta trendikäyrä noudattaa pitkälti WTI:n vastaavaa. Lisäksi Saudi-Arabian ja Venäjän käymä hintasota lienee pidemmällä tähtäimellä toiminut suurempien ja varakkaampien öljyntuottajamaiden eduksi niiden kestäessä pidempään alhaisia hintoja sekä heikkoa kysyntää.

Ei ole poissuljettua, että tilanne Baghdadissa räjähtää vielä lähiaikoina. Kenellä on tällöin parhaat resurssit hyötyä epävarmuudesta? Euroopan kannalta kriittinen kysymys on myös uuden pakolaisaallon mahdollisuus.

 

Helsingin opit

Helsingin huippukokouksen jälkeen julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan näyttää siltä, että Yhdysvaltain ja Venäjän presidentit keskustelivat Presidentinlinnassa ennen kaikkea Syyrian sodan ratkaisemisesta. Israelin turvallisuuden takaaminen ja suhde pääministeri Benjamin Netanjahun kanssa näyttäisi olleen erityisesti Trumpille tärkeä tavoite. Kuten Viron entinen EU-komissaari Siim Kallas hiukan ennen huippukokousta julkaisemassaan kirjoituksessa arveli, Iranin vetäytyminen Syyriasta sekä jälleenrakennuksen vetovastuun antaminen amerikkalaiselle ovat ilmeisesti olleet asialistalla.

Voi ajatella, että Lähi-itä oli nimenomaan kohde, jossa presidentit esikuntineen arvelivat voivansa saavuttaa edistystä aikaan puhtaasti kahdenvälisillä keskusteluilla. Toisaalta asenne saattaa myös valottaa osapuolten toimintaa Suleimaniin kohdistetun iskun yhteydessä. Se, ettei vastaavaa analyysiä tiettävästi tehty Ukrainasta saati läntisempää Eurooppaa koskevien Nato-sitoumusten ja muiden yhteistyömuotojen suhteen kertoo Yhdysvaltain perinteisten ulko- ja turvallisuuspolitiikan vaikuttajien ja instituutioiden olleen ainakin vielä tuolloin suhteellisen hyvin voimissaan.

Seuraava artikkeli >>

Avainsanat: , , ,

Share This