100 vuotta Trianonin rauhasta

Kesäkuun 4. on meille Suomen sotilaille tuttu Mannerheimin syntymäpäivänä ja sitä kautta Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä.

Kaukaiselle sukulaiskansallemme Unkarille päivään liittyy synkempiä muistoja. Tasa sata vuotta sitten 4.6.1920 Unkarilta riistettiin sille vuodesta 896 alkaen kuulunut legendaarinen Transsilvania. Unkarilaiset menettivät kolmanneksen pinta-alastaan ja saman verran väestöstään. Tätä eivät heimoveljemme Tonavan varrella ole koskaan unohtaneet – tänäänkään. Silti maassa vietetään suurta juhlaa ja Budapestissä vihitään massiivinen Trianonin muistomerkki Parlamentin aukiolle, muurinpätkä, johon on kirjoitettu sodassa menetettyjen kaupunkien ja kuntien nimet. Seremoniamestarina toimii pääministeri Viktor Orbán, joka on kehitellyt unkarilaisille uuden juhlapäivän, Kansallisen yhtenäisyyden päivän.

“Sitä viettää nyt entistä hajanaisempi yhteiskunta kuin aikoihin. Suomessa tuskin juhlitaan tänä syksynä yhtä näyttävästi Tarton “häpeärauhan”  100-vuotispäivää”, pitkän linjan maanpuolustusmies ja hungarologi Reima T.A. Luoto kirjoittaa Transilvania -seuran tiedotteessa 3.6.2020.

Unkarin yli tuhatvuotinen historia on kirjava kuin tilkkutäkki. Madjaarit samosivat nykyisille asuinsijoilleen Karpaattien solien läpi vv. 895-896 ja perustivat entisille ryöstömailleen kuningaskunnan Árpád-sukuisten päälliköidensä johdolla. Valtion perustajana voidaan hyvin pitää suuriruhtinas Gézaa, joka ei koskaan käyttänyt kuninkaan titteliä. Se jäi hänen pojalleen Istvánille(Tapani), joka kruunattiin paavin lähettämällä kruunulla joulupäivänä vuonna 1000.

Unkarilaiset jakautuivat seitsemään “heimoon”, joista jokainen sai oman alueensa.

Tästä kertovat meidän päiviin asti säilyneet paikannimet. Transsilvanian sai Árpádien toinen sukuhaara, jolle itse asiassa olisi kuulunut myös kruununperimys. Géza pisti mutkat suoriksi poikansa hyväksi, joka sittemmin surmautti kilpailijansa valamalla tämän silmät ja korvat lyijyä täyteen. Noina aikoina se ei olut kovinkaan harvinainen suoritus, paremmissa piireissä, seuran tiedote jatkaa. Paavi palkitsi Tapani-kuninkaan postuumisti julistamalla hänet pyhimykseksi. Árpádien suku istui valtaistuimella aina vuoteen 1301 asti.

Vuonna 1458 transsilvanialaisen ruhtinas János Hunyadin johtama kansainvälinen armeija löi Nándorfehérvárin taistelussa Soliman Suuren johtaman turkkilaissarmeijan. Tämän voiton muistoksi katoliset kirkot kaikkialla, pohjan perukoita ja Helsinkiä myöten, kilkuttavat paavin käskystä kellojaan joka päivä kello 12.00 “kristikunnan pelastaneen” voiton kunniaksi. Tämä voitto jäikin sitten unkarilaisten viimeiseksi merkittäväksi sotasaavutukseksi tähän päivään asti, Luoto kirjoittaa.

Vuonna 1526 turkkilaiset hyökkäsivät uudelleen ja valloittivat Unkarin uhaten jo Wienin muurejakin. “Se vanha vainooja on kiivas kiukkuinen ja julma hirmuinen”, runoili Martin Luther sotavirressään noihin aikoihin, turkkilaisia pelätessään.

Transsilvaniaa ei valloitettu, koska sen hallitsevat prinssit olivat tehneet sulttaanin kanssa hyvän diilin. Maksoivat turkkilaisille kohtuullisen veron, eikä näiden tarvinnut ryhtyä taisteluihin hankalassa vuoristomaastossa. Puolentoista vuosisadan aikana Transsilvanian tehtävänä oli vaalia unkarilaisten kulttuuriperintöä, kun muu Unkari oli jäänyt turkkilaisten valtaan vuoteen 1686 asti, jolloin se ajautui Itävallan keisarin alaiseksi.

Unkarilaisten ohella Transsilvaniaa asuttivat saksalaiset, svaabit, joiden esi-isät jo Tapani-kuningas oli kutsunut maahan rakentamaan unkarilaisille nomadeille kunnon kaupunkeja. Tästä muistuttaa nykyäänkin maakunnan saksankielinen nimi Siebenburgen (Seitsemän kaupunkia). Vielä Ceausescunkin hallituskaudella alueella eli vahva saksalaisväestö saksalaisine kirkkoineen, kouluineen ja tapoineen. Sittemmin Ceausescu myyskenteli svaabeja takaisin Saksanmaalle, tiettävästi noin 20 000 Dmk perheeltä. Sitä voisi kai kutsua käänteiseksi orjakaupaksi. Siebenburgenin ja Banaatin saksalaisten kohtaloista orjakaupan aikana on kirjoittanut vaikuttavasti Nobel-kirjailijatar Herta Müller, itsekin Romanian saksalainen.

Aikanaan kaksoismonarkiaksi organisoitunut valtioyhteys Itävaltaan jatkui ensimmäiseen maailmansotaan – Trianonin rauhaan – asti. Transsilvanien riistäminen Unkarilta oli yksi rauhanteon häpeällisimpiä päätöksiä. Unkarilaiset eivät olleet sotaa halunneet, vaan pääministeri István Tiszaoli oli parikin kertaa vedonnut säilyneissä kirjeissään keisariin, ettei Frans Josef II olisi lähtenyt sotaan, joka “saattaisi hävittää koko kaksoismonarkian”. Näin sitten tapahtuikin. Unkari oli taas väärällä puolella ja menetti Transsilvanian sekä laajat alueet Balkanilta, Slovakiasta ja Länsi-Ukrainasta. Vähäisen korvauksen se sai Pohjois-Transsilvanian muodossa vuosina 1938-40 Saksan Kolmannen valtakunnan avulla palkkioksi tuestaan Hitlerille.

Unkarin valtionhoitajana oli vuosina 1920-1944 toiminut amiraali Miklós Horthy. Tämä oli kuulunut unkarilaiseen aatelissukuun, kohonnut arvoonsa merivoimien upseerina ja toiminut myös keisarin adjutanttina. Unkarilaisen kommunistin Béla Kunin perustaman neuvostotasavallan, jota kesti vain satakunta päivää, kukistuttua Horthy ratsasti valkoisen armeijansa kärjessä Budapestiin. Hänen pitkä uransa Itävalta-Unkarissa ja Unkarissa muistutti monissa vaiheissaan suuresti Gustaf Mannerheimin uraa Venäjällä ja Suomessa.

Neuvostoliitto miehitti Unkaria 1945-1989, jolla kaudella unkarilaiset vuonna 1956 nousivat dramaattiseen vastarintaan miehittäjää vastaan. Tuolloin myös suomalaisissa piireissä harkittiin vapaaehtoispataljoonaa kansannousun tueksi muistaen unkarilais-pataljoonan tulon suomalaisen avuksi Talvisotaan 1940. Molemmat apujoukot myöhästyvät; suomalaiset eivät ehtineet edes liikekannelle, ennenkuin lyhyeksi jäänyt kapina kukistui. Vastaavasti unkarilaiset myöhästyivät rintamalta Suomeen ehdittyään, josta oli tämän vuoden ensimmäisessä Suomen Sotilaan numerossa laaja juttu.

Uusi vapaus koitti unkarilaisille vasta vuoden 1989 vallankumouksessa, jonka pyörteissä liberaalidemokraattinen liike kaatoi sekä piikkilangat rajoilta että yksipuoluejärjestelmän; sittemmin kummatkin palautti Viktor Orbánin hallinto, joka nyt juhlii suureellisesti aikaansaannoksiaan, Luoto kirjoittaa.

Veljeskansojen historia on osoittanut kummallekin kansakunnalle vaikeudet elää idän ja lännen välimaastossa. Tänään Suomi on länttä, kun taas EU-Unkari etsiskelee ymmärtämystä idän suunnalta.

Cleios ei turhaan ollut historian jumalatar, Luoto päättää kirjoituksensa.

Share This