2020

Miltä Suomen puolustus näyttää vuonna 2020 ja miltä sen pitäisi näyttää? Mikä on tavoite, ja mitkä ovat välineet sen saavuttamiseksi? Mikä ylipäänsä on mahdollista?

Tulevaisuuteen emme näe, mutta sen tiedämme mitkä ovat resurssit. Meidän on myös kyettävä hyödyntämään oman ja koko ihmiskunnan historian opetuksia. Meidän on osattava analysoida turvallisuusympäristöämme ja ottaa oikeat opetukset ja mallit ulkomailta. Vaikka poliittisen johtomme turvallisuuden ylläpitoon määrittämät resurssit ovat pienet, suoraan sanottuna riittämättömät, ja vaikka ympäristöstä saatavat mallit ja signaalit ovat usein ristiriitaisia, antaa ympärillä olevan maailman seuraaminen ja menneisyyden hyvä tunteminen varsin hyvät edellytykset arvioida mihin suuntaan Suomen puolustusta tulisi kehittää. Mutta se edellyttää kykyä analyyttisyyteen ja strategisuuteen. On erotettava tavoite välineestä. Tarvitaan kykyä ajatella abstraktisti, nähdä suuria kehityskaaria ja kuulla hiljaisia signaaleja.

Aseellisen maanpuolustuksen tehtävä tulevaisuudessa tulee määrittää tarpeen kautta. Myös resursoinnin pitää vastata yhteiskunnan tarvetta eikä poliittista tarvetta. Uhkakuvia ei tule määrittää resurssien mukaan, vaan resurssit tulee määritellä uhkakuvan mukaan. Suomi on rikas maa, eikä sillä ole varaa laiminlyödä turvallisuutta.

On kyettävä ajattelemaan ikään kuin tyhjältä pöydältä, mutta kuitenkaan heittämättä lasta pesuveden mukana. Käytännössä tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, että on erotettava uhkat ja ongelmat jo käsitteellisellä tasolla. Uhka on tekijä, joka todella uhkaa yhteiskunnan ja sen kansalaisten hyvinvointia ja jopa olemassaoloa vakavasti. Yhtään väheksymättä ongelman vakavuutta, esimerkiksi kouluampumiset ovat vakavia yhteiskunnallisia ongelmia, joiden estämiseksi on työskenneltävä, mutta kyse on vain ongelmasta ei uhkasta. Kouluampuja ei uhkaa suomalaisen yhteiskunnan olemassaoloa. Kouluampumisten takana olevat laajemmat yhteiskunnalliset tekijät kuten vaikkapa se, että yhteiskunta on sirpaloitumassa ja yhä useammat nuoret ja vanhemmatkin syrjäytyvät, on uhka. Jos kohdistamme toimenpiteet ja huomiomme vain uhkan oireisiin ja kieltäydymme näkemästä taustalla olevaa todellista uhkaa, suunnittelemme yhteiskunnan turvallisuutta väärin. Ei hulluja ammuskelijoita poisteta uhkapaletilta aselaeilla tai poliisin määrärahoilla vaan keskittymällä ongelmiin sen taustalla. Todellisiin uhkiin.

Myös sotilaalliseen uhkaan tulee suhtautua analyyttisesti. On kyettävä löytämään ne todelliset uhkatekijät ja vasta sitten pohdittava mitkä ovat välineet uhkan eliminoimiseksi. Jos panssarivaunu vanhenee ei ratkaisu välttämättä ole ostaa uutta vaunua tai hillota vanhoja. Se voi myös olla jotain ihan muuta. Jos menetämme sitten vaikkapa kyvyn kohtaamistaisteluun, tulee meidän pohtia, tarvitseeko meidän kyetä kohtaamistaisteluun? Yksi tämän kaltainen suuri kysymys tulee olemaan Hornetin korvaaminen. Mikä on uhka ja mitkä ovat todelliset tarpeet ja mahdollisuudet?

Yhteiskunta ei voi varautua kaikkeen. Siksi on kyettävä analysoimaan ja arvioimaan uhkien relevanssi ja niiden toteutumisen todennäköisyys sekä se kuinka suurta tuhoa uhkan toteutuminen aiheuttaisi. On myös ymmärrettävä etsiä oikeita välineitä oikeisiin uhkiin. On myös ymmärrettävä, että emme voi suojautua kaikelta.

***

On myös tällä hetkellä epätodennäköisiä mutta täysin mahdollisia uhkia, jotka olisivat toteutuessaan tuhoisia. Sodan uhka on tällainen uhka. Siihen on varauduttava jatkossakin, koska se on uhka, joka voidaan torjua ennakolta uskottavalla koko yhteiskunnan varautumisella, josta sotilaallinen maanpuolustus on vain yksi, mutta jatkossakin tärkeä osa.

Vuosi 2020 on lähellä. Jos haluamme jatkossakin päättää itse omista asioistamme on puolustuksemme oltava silloinkin iskussa ja uskottava. Tämä edellyttää koko julkisen sektorin remonttia. Jos maan talous ja tuotantorakenne lamautuvat, ei hävittäjistä hangaarissa ja parhaistakaan kybersotataidoista ja –teknologioista ole mitään hyötyä. Talouskriisi on todellinen uhka. Sitä uhkaa ei kuitenkaan torjuta juustohöyläämällä sieltä täältä, muun muassa muutenkin pienistä puolustusmenoista, vaan tekemällä radikaaleja uudistuksia ja modernisoimalla suomalainen hallintokoneisto. Siksi tarvitsemme kaikki uuden ajattelutavan omaksumista. Siviilit ja sotilaat, mieluiten yhdessä.

Sodissa ja sodankäynnissä sinänsä on paljon ikiaikaisia ja muuttumattomia elementtejä, mutta paljon on myös muuttunut. Suomen puolustusta suunniteltaessa tulee nähdä eteen ja ympärille. Taaksekin siinä mielessä, että emme varautuisi edelliseen sotaan, emmekä toistaisi omia tai muiden tekemiä virheitä. Edellinen sota ei ollut talvisota. Sen jälkeen on ollut aika monta sotaa. Edellinen sota on pikemminkin Irak ja se on Afganistan, Georgia tai miksei Libya. Voimme oppia niistäkin paljon, mutta niiden uhkakuva- ja toimintamalli ei ole se, jonka varaan Suomen pitää rakentaa omaa turvallisuuttaan.

Tärkeintä olisikin määrittää se, mitä uhkaa varten varaudumme ja sen jälkeen keskittää rajalliset sotilaalliset resurssit aidosti painopisteeseen, eikä yrittää käyttää sotalaitosta välineenä sellaiseen, johon se ei välttämättä edes sovellu, joko luonteensa tai resurssiensa rajallisuuden vuoksi. On uskallettava kyseenalaistaa ja olla innovatiivinen. Etsiä omaa tietä eikä apinoida muiden malleja. Jos mallia pitää ottaa, sitä voisi ottaa sellaisesta joka vastaa omaa tarvetta. Yhdysvaltain ilma-ase saattaa olla jossain kohtaa hyvä esikuva, mutta ei meidän varmaankaan kannata rakentaa sen pienoismallia? Voisiko mallia ottaa sen sijaan esimerkiksi Sveitsistä tai joltain osin vaikka Israelista? Siis soveltuvin osin. Onko resursseja järkevää käyttää esimerkiksi sellaisiin kansainvälisiin operaatioihin, joihin meillä ei ole todellisuudessa resursseja. Afganistanissa teemme työtä, johon meillä on joukot ja välineet ja josta saamme varmasti hyötyä. Mutta mikä on Suomen intressi valvoa Islannin ilmatilaa tai lähettää sisämerelle suunniteltu pieni sota-alus toiselle puolelle maapalloa? Tai jos panostamme jatkossa yhä enemmän edellä kuvatunlaisiin toimiin, tulisi miettiä mikä on asevoiman käytön painopiste todellisuudessa. Onko se jatkossa kansainvälinen yhteistyö eikä oman maan puolustus? Kumpikin hyviä ja tärkeitä asioita, mutta resurssit eivät tule aikuisten oikeasti riittämään jatkossa kaikkeen.

Tulevan puolustusselonteon tulisi antaa todellisia strategisia suuntaviivoja, eikä jäädä vain poliittisesti korrektiksi julkilausumaksi, josta kukin löytää mitä haluaa. Sen tulisi määritellä selkeästi mihin suuntaan ja millä järjestelyillä aseellista maanpuolustusta kehitetään osana maan kokonaisturvallisuuden verkkoa, jotta asuisimme turvallisessa Suomessa vuonna 2020.

Avainsanat: , , , ,

Share This