3/2020: Kun panda ryhtyi riehumaan

Vuosi 2020 saattaa jäädä historiaan uuden kylmän sodan alkuhetkenä, jolloin koronapandemia ajoi amerikkalaiset ja kiinalaiset aivan uudenlaisen, taloudellisesti tiivistä yhteistyötä harjoittaneiden valtioiden välirikkoon. Toistaiseksi hyvin harva asia viittaa Pekingin rauhanomaisiin aikomuksiin. Tässä artikkelissa paneudutaan Kiinan uuden aggressiivisuuden taustaan ja sen mahdollisiin seurauksiin.

 

Laajentumishaluinen Kiina

Vaikka Kiinan taloudellisen merkityksen lisääntyminen ja sotilaallisenkin kapasiteetin kasvaminen ovat olleet yleisinä trendeinä tiedossa jo parikymmentä vuotta ja siten keskustelun alaisena etenkin presidentti Xi Jinpingin noustua valtaan, koronapandemian myötä nähty kehitys on ollut ennenkuulumatonta.

Jo 2010-luvun jälkipuoliskolle tultaessa maa oli tehnyt länsimaiden näkökulmasta anteeksiantamattoman teon luomalla täydellisen poliisivaltion sekä keskitysleirijärjestelmän hallitsemalleen muslimienemmistöisille Itä-Turkestanin alueelle. Natsi-Saksaa ja Neuvostoliiton Gulagia lähentelevän kuvaston lisäksi länsimaiselle lehdistölle esiteltiin raportteja elinkaupasta ja monista muista ihmisoikeusloukkauksista. Siinä missä tiedot varmasti tekivät monien olon epämukavaksi ja saivat epäilemään Pekingin hallitusta yleensä, tilannetta tasapainotti uuden, sinänsä Kiina-kriittisen Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin pääasiallisesti talouslähtöinen ja vaihtokauppoihin perustuva suhtautuminen kansainvälisiin asioihin. Trump halusi paremman kauppasopimuksen ja ehkä myös samaistui “vahvaan johtajaan”, joka oli valmis käyttämään erittäin kovia keinoja epäilemänsä epälojaalisuuden kitkemiseen.

Jo alkuvuodesta 2019 Hongkongin tilanne kriisiytyi Kiinan keskushallinnon pyrittyä ajamaan erityishallintoalueella lävitse lakia, joka olisi mahdollistanut hongkongilaisten luovuttamisen manner-Kiinaan esimerkiksi eräiden rikosepäilyjen perusteella. Tämän luonnollisesti pelättiin johtavan alueen autonomian vähittäiseen loppumiseen. Suhtautuminen Iso-Britannian hallusta palautetun alueen asemaan on nähty eräänlaisena mittatikkuna Kiinan sitoutumisessa kansainvälisiin pelisääntöihin. Toukokuun lopussa 2020 Kiinan kansankongressi hyväksyi ns. turvallisuuslain, joka laajentaa olennaisesti keskushallinnon valtaa erityistalousalueella. Tämän myötä Yhdysvallat on katsonut tilanteen muuttuneen keskeisesti ja aikoo rajoittaa esimerkiksi sotilastarvikkeiden, kaksikäyttötuotteiden ja korkean teknologian vientiä Hongkongiin.

 

Panda ja karhu uhmaiässä

Pekingin luonnetta on pitkään selitetty sen oletetun ei-ekspansiivisuuden ja lähinnä taloudellisen vaikutusvallan kasvattamiseen liittyvien tavoitteiden kautta. Jo Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin kaudelta saakka tätä ulkoista “rauhanomaisuutta” on käytetty argumenttina – joidenkin mielestä enemmänkin tekosyynä – kommunistidiktatuurien kanssa tehtävälle yhteistyölle. Samalla tavoin länsi on suhtautunut taktisen liittolaisensa Saudi-Arabian ja toisaalta terrorismia tukevan Iranin suhteisiin. Nixonin “reaalipolitiikan” keskeinen arkkitehti oli professori Henry Kissinger, joka nähtiin myös Trumpin rinnalla lokakuussa 2017. Venäjään myönteisesti suhtautuvat tahot, joista osaa voinee kutsua Kremlin vaikuttaja-agenteiksi, ovat pyrkineet levittämään ajatusta Venäjän vetämisestä Kiinan-vastaiseen rintamaan.

Muutamastakin syystä tavoite tuskin tulee toteutumaan. Ensinnäkin, Venäjän ja Kiinan riippuvuus – ennen kaikkea Venäjän riippuvuus Kiinasta – on kasvanut jo varsin suureksi. Venäjän öljytulojen dramaattinen, luultavasti vuosia jatkuva väheneminen koronapandemian ja Saudi-Arabian kanssa käydyn hintasodan myötä on syventänyt sitä entisestään. Venäjä saattaa joissain asioissa tehdä länsimaiden kanssa yhteistyötä Kiinan vaikutusvallan tasapainottamiseksi, mutta ajatus siitä, että länsi voisi aktiivisella politiikallaan edistää asiaa on ongelmallinen: tämä mahdollistaa Kremlille kilpailutuksen, rumasti sanottuna kiristyksen. Jos apua tai yhteistyötä kaivataan, sitä kyllä osataan pyytää. Toiseksi ja ennen kaikkea: Venäjän aktiivis-aggressiivinen luonne ei ole muuttunut mihinkään. Vaikka Kiina ei ollut sellainen rauhankyyhky, jollaiseksi se Neuvostoliiton rinnalla haluttiin kylmän sodan aikana esittää, ajatus sen verrattain minimaalisesta halukkuudesta sekaantua – erityisesti sotilaallisin keinoin – ulkomaailman asioihin perustui suurimmalta osin todellisuuteen.

Uiguurien kohtelu ja massavalvontajärjestelmien luominen ovat osoittaneet, ettei Kiina ole kulkemassa sisäisesti vapaaseen tai ihmisoikeuksia kunnioittavaan suuntaan, mikä Tiananmenin verilöylystä ja diktatuurin säilymisestä huolimatta oli laajalle levinnyt uskomus 1990-luvulla. Sen sijaan maa on valmis tuhoamaan Hongkongin autonomian, mitä voi toimenpiteenä verrata monessa suhteessa Suomen suurruhtinaskunnan aseman heikentämiseen ja bobrikoffilaisuuden nousuun 1900-luvun alkupuolella.

 

Suursodan uhka Taiwanissa

Kesäkuun lopulla kiinalaiset sotilaslentokoneet ovat tehneet useita ilmatilanloukkauksia Taiwanissa. Arvioitaessa Yhdysvaltain ja Kiinan välisen suursodan mahdollisuutta, Taiwan – Kiinan tasavalta, jonne antikommunistit perustivat oman hallintonsa Mao Tse-Tungin saatua vallan mannermaalla, mutta joka on vailla muodollista itsenäisyyttä – lienee todennäköisin leimahduksen alkupiste. Taustalla on kuitenkin laajempi strateginen intressi Tyynenmeren kauppareittien ja sotilaallisen ylivallan turvaamiseksi.

The National Interestin julkaisemassa J. Michael Colen artikkelissa valotetaan sotaskenaarioita mielenkiintoisella tavalla. Hänen mukaansa Kiinan ja Taiwanin väliset, etenkin taloudellisessa mielessä läheiset suhteet antavat myös jälkimmäiselle mahdollisuuksia ns. epäsymmetristen keinojen käyttöön ja esimerkiksi kyky maan altistamiseen pommituksille ilmatorjuntajärjestelmät lamauttamalla saattaisi olla riittävä Taiwanin koskemattomuuden turvaamiseksi. Peiteoperaatioihin ja vihollisen vahingoittamiseen voitaisiin käyttää myös rajan takana toimivia erikoisyksiköitä yhteistyökumppaneineen.

Colen mukaan erot Kiinan kansanarmeijan ja Taiwanin asevoimien koossa ja suorituskyvyissä johtaisivat lähes väistämättä taisteluiden käymiseen pääasiassa manner-Kiinan ja Taiwanin välisellä merialueella. Vaikka kyseessä ei ole ongelmaton indikaattori, jotain kertovat jo sotilasbudjettien eroavaisuudet: Kiinan kansanarmeija oli selkeästi maailman toiseksi rahoitetuin armeija vuonna 2019. Toimettomana Taipeissa ei ole missään tapauksessa oltu: se on tuottanut ja ottanut käyttöön maahyökkäyksiin soveltuvia risteilyohjuksia (esimerkiksi Hsiung Feng ja Wan Chien -mallit), joita voidaan käyttää lentokenttien, tutka-asemien ja vastapuolen ohjusten laukaisujärjestelmien eliminoimiseen.

Kiinan laivaston 052D PLANS Kunming -hävittäjä.

…ja uhittelua Ruotsissa

Kiina ei kuitenkaan ole uhitellut ainoastaan Taiwania ja naapurimaitaan – kuten Intiaa, jonka kanssa maa päätyi jälleen sodan partaalle rajaselkkauksen myötä kesällä 2020 – vaan on ottanut hampaisiinsa jopa Ruotsin uhaten maata talouspakotteilla PEN-kansalaisjärjestön palkittua kadonneen ruotsalaiskiinalaisen toisinajattelijan. Maan Pekingin-suurlähettiläs joutui sittemmin juridisiin ongelmiin järjestettyään Ruotsin ulkoministeriön tietämättä välittäjätapaamisen palkitun Gui Minhain tyttären ja kiinalaisviranomaisten välillä.

Niin ikään kaksi kanadalaismiestä otettiin Kiinassa kiinni panttivankidraamaa muistuttavissa oloissa Kanadan pidätettyä Huawein talousjohtaja Meng Wanzhoun – joka sattuu olemaan myös yhtiön perustajan tytär – epäiltynä liikesalaisuuksien vuotamisesta ja Iraniin kohdistettujen pakotemääräysten rikkomisesta. Wanzhoun luovutusprosessi Yhdysvaltoihin on käynnissä. Samoin Australiassa Kiinan on osoitettu harjoittaneen merkittävää solutustoimintaa.

Kiinan ja Yhdysvaltain ero – “decoupling” – on ainakin jossain määrin todellisuutta riippumatta Amerikan sisäisten voimasuhteiden kehityksestä. Vaikka demokraattihallinto ei välttämättä olisi yhtä innokas käymään kauppasotia, sama koskee myös sopimusten tekemistä “vahvan johtajan” kanssa – etenkin johtajan alkaessa muistuttaa päivä päivältä enemmän historian pahamaineisia diktaattoreita ja kiinalainen yhteiskunta George Orwellin utopiaa. Transatlanttisen yhteistyön tulevaisuus riippuu pitkälti Euroopan kyvystä valita oma puolensa tässä mahdollisesti kylmäksi sodaksi kehittyvässä konfliktissa. Ruotsin esimerkki osoittaa, ettei Peking halua tasaveroista yhteistyötä meidänkään kanssamme.

Lauren Speraza nostaa esiin Foreign Policyn julkaisemassa artikkelissa myös Kiinan kasvaneen roolin puolustusliitto Naton uhkakuvastossa ja muuttuneen tilannearvion vaikutuksen Itämeren alueen turvallisuuteen. Esimerkkinä hän käyttää kiinalaisten investointihalukkuutta Liettuassa sijaitsevaan Klaipėdan satamaan, joka hänen mukaansa voi saattaa liittolaiset suhtautumaan varauksellisesti lähialueilla operoimiseen ja vähentää muun muassa halukkuutta käyttää kriittistä teknologiaa alueella. Kiina ja Venäjä voisivat täten myös koordinoida transatlanttisen yhteistyön häiritsemiseen tarkoitettuja toimia. Suomen osalta Sperazan esittämät näkökulmat pakottavat arvioimaan kriittisesti myös ns. Talsinki-tunnelihanketta.

Seuraava artikkeli >>

Share This