4/2020: Noloa lännelle, vielä nolompaa muille

Koronapandemia paljasti runsaasti heikkouksia eri maiden huoltovarmuudessa sekä valuvikoja niin reagointikyvyssä, tiedotuksessa kuin asenteissakin. Keräsimme tähän artikkeliin muutamia esimerkkejä.

Rajat kiinni? Kyllä, sanoi Sanna Marin

Koronapandemia laittoi uusiksi myös Euroopan unionin rajavalvontapolitiikan ja varmasti myös monien käsitykset perusvapauksista. Vaikkei pandemia sotatilanteeseen verrannollinen olekaan – minkä Saksan liittopresidentti Frank-Walter Steinmeier aiheellisesti toi rajat ylittävää yhteistyötä korostaneessa puheessaan esille – poikkeusoloihin siirtyminen päästi päivänvaloon monenlaisia haavoittuvuuksia, jotka muuten olisivat saattaneet jäädä täysin pimentoon. Samalla kansalliseen turvallisuuteen perustunut rajojen sulkeminen näytti, että Schengen-alueenkaan liikkumisvapaus ei ole ehdoton ja toisaalta sen, ettei EU-vastaisten populistien hellimä kuva unionista, joka vie kaiken suvereniteetin jäsenmailtaan pidä paikkaansa.

Jos vastaaviin toimiin olisi ollut valmiutta viisi vuotta sitten siirtolaiskriisin yhteydessä, olisiko Eurooppa säästynyt sitä sittemmin kohdanneelta sisäiseltä myllytykseltä? Tähän on vaikea saada mitään vastausta. Vaikka turvapaikanhakijoiden säilyttäminen määrätyissä paikoissa sijaitsevissa, inhimilliset standardit täyttävissä (mikä ei valitettavasti ole kaikkien maiden tapauksessa ollut realismia) vastaanottokeskuksissa ensimmäisessä turvallisessa maassa ja koronaeristyksessä elävien eurooppalaisten lukkiutuminen kotiin eivät ole toisiinsa verrannollisia tilanteita, jälkimmäisen verraten ongelmaton onnistuminen herättää kysymyksen aiemmin valitun linjan järkevyydestä. Ainakin jatkossa sellaisen väitteen esittäminen, ettei rajavalvontaa voisi väliaikaisesti palauttaa, muodostuu entistä hankalammaksi.

Toisaalta pandemia osoitti myös eurooppalaisten arvostavan rajojen avoimuutta, ihmisten, tavaroiden ja palveluiden liikkumisvapautta. Fyysisten rajojen sulkeminen ei sulkenut maita taloudelliselta kanssakäymiseltä ja viestinnällisiltä yhteyksiltä juuri sen enempää kuin kotikaranteeni olisi lopullisesti rikkonut eri puolilla asuneiden ihmisten perhe- tai ystävyyssuhteita.

Ehkä erityisen eheyttävää yhteiskunnallisesti oli se, että rajojen sulkemisesta päätti nimenomaan sosialidemokraattien johtama punavihreä joukko, jota peräti kansanrintamahallitukseksi on voitu kutsua. Joidenkin tosiasioiden edessä on taivuttava ideologioista riippumatta, mikä lupaa hyvää myös Suomen maanpuolustushengen tulevaisuudelle. Keskustelu rajoitustoimien riittävyydestä ja sisällöstä pysyi pääosin sivistyneenä.

Maskikohun, jota Suomen Sotilaassa käsiteltiin jo ns. tilanteen ollessa päällä, lisäksi kiistelyä herätti tasavallan presidentin ehdotus kriisivastausta koordinoivan ryhmän, “nyrkin”, perustamisesta. On selvä, että tiedonkulussa viranomaisten välillä ilmeni ongelmia, joten pääministerin vastustusta on vaikea tulkita muuten kuin arvovaltakiistelyn näkökulmasta. Toisaalta tasavallan presidentin ehdotuksen takana saattoi vaikuttaa myös halukkuus pandemian aiheuttamien ulkoisten vaikutusten torjuntaan – lähinnä mieleen tulee itärajan turvallisuus ja hoitoa hakemaan lähteneet venäläiset tai maassa majailevat siirtolaiset.

Euroopan unionin voimistuneet pyrkimykset nousta keskeisempään asemaan kansainvälisenä vaikuttajana näyttivät kokeneen pandemian myötä kolauksen. Yleisen hokeman mukaan vastaus tartuntamäärien kasvuun osoitti kansallisvaltioiden olevan edelleenkin tärkeimpiä yksiköitä poikkeustilanteisiin reagoimisessa. Näkemys on oikea, mutta toisaalta on syytä epäillä sellaisen henkilön todellisuudentajua, joka kuvitteli hätätilassa kyhättävän kokoon nopea, yleiseurooppalainen pandemiavastaus. Terveydenhuoltoon, samoin kuin sotilaalliseen kriisiin vastaaminen on pääosin Euroopan unionin kompetenssien ulkopuolella, koska jäsenmaat ovat näin halunneet. Vapaan liikkuvuuden sallitut rajoitusperusteet opetetaan EU-oikeuden ensimmäisillä peruskursseilla, eikä kenellekään yhteisön säännöstöä tuntevalle voinut tulla yllätyksenä väliaikaisten liikkumisrajoitusten mahdollisuus.

 

Propagandaoffensiivin nolo loppu

Ensishokin jälkeen Euroopan unioni onnistui palauttamaan toimintakykynsä. Ryhdyttiinpä poikkeustilan myötä pohtimaan myös aiempaa syvemmälle menevää yhteisvastuuta, mikä luonnollisesti herätti voimakkaan kritiikin aallon. Nyt ainakin julkinen keskustelu on rauhoittunut, eikä pandemia näytä johtavan sen enempää rahaliiton kuin unioninkaan hajoamiseen. Kaikki on tietenkin mahdollista.

Venäjä ja Kiina pyrkivät luonnollisesti hyödyntämään Euroopan unionin pandemiavastauksen ensivaiheen heikkoutta informaatiovaikuttamisessaan. Kaiken muun tiivistyvän riippuvuuden ohella läntiset analyytikot ovat havainneet Venäjän ja Kiinan sovittaneen entistä voimakkaammin yhteen myös disinformaatio- ja vaikutustoimintaansa. Operaatioita on hankala pitää onnistuneina – Venäjän amerikkalaisille lahjoittamien hengityskoneiden malli osoittautui hengenvaaralliseksi jo kotimaassaan, jossa sen aiheuttamat tulipalot vaativat useita ihmishenkiä.

Jotain apua Venäjä sai länteen kuitenkin sysättyä – nimittäin akuutin kriisin kouriin joutuneeseen Italiaan, jonne maa lähetti “lääketieteellistä apua”, tosin kahdeksankymmentä prosenttia oli La Stampa -lehden mukaan käyttökelvotonta. Joukoista osan on epäilty toimivan Venäjän sotilastiedustelu GU:n alaisuudessa, mitä voinee pitää ongelmana Nato-maan kansalliselle ja liittolaisten turvallisuudelle.

Rand Corporationin arvion mukaan Kiinan todelliset koronaluvut saattoivat kohota jopa 37-kertaisiksi ilmoitettuihin nähden tammikuun 2020 osalta, mikä puolestaan johti pandemian räjähtämiseen muualla. Viimeistään tämä nostaisi esiin myös vakavan kysymyksen mahdollisesta kansainvälisoikeudellisesta vastuusta, jota myös Suomen Ulkopoliittinen instituutti (FIIA) on uudessa raportissaan käsitellyt. Ei siis ole ihme, mikäli Xi Jinpingin hallitus on pandemian myötä alkanut suunnata huomiota ulkoisiin seikkoihin kansalaisten reaktiota pelätessään ja ottaakseen hyödyn jo valmiiksi tulenarasta tilanteesta sekä kansainvälisen maineensa laskusta.

Wuhanilainen koronasairaala.

Venäjä suurimpien kärsijöiden joukossa

Myös naapurimaamme Venäjän koronalukuja on epäilty laajalti vääristellyiksi. Jo virallisetkin numerot ovat karuja: Worldometerin mukaan maassa oli kesäkuun lopussa ilmennyt lähes 650 000 koronatartuntaa ja kymmenisentuhatta kuolemaa. Perustuslakikansanäänestystä ja Voiton päivän paraatia siirtämään joutunut Vladimir Putinin hallinto delegoi pandemiavastauksen pitkälti alatasolle, mikä ei ollut omiaan parantamaan presidentin julkisuuskuvaa vahvana johtajana.

Vaikka presidentin suosioluvut ovatkin laskussa, nopeita muutoksia – etenkin ruohonjuuritasolta lähteviä – voi pitää edelleen varsin epätodennäköisiä. Pandemian hoidossa lievästi poikkiteloin Kremlin kanssa asettunut Moskovan pormestari Sergei Sobjanin tuskin on ensimmäisenä hankkiutumassa maan johtoon. Suuri osa työvoimasta on tavalla tai toisella julkisesta sektorista riippuvaista, kuten eläkeläisetkin.

On tietenkin ymmärrettävää, että poikkeustilanne lisää hoitohenkilökunnan tapaturma- ja kuolemanriskiä, mutta koronahoidosta vastuullisten toistuvat putoamiset ikkunoista ovat ihmetyttäneet ulkomaita myöten. Suomalaistaustainen, mm. asianajaja Kari Uotin ohella Mandatumin ja Nordean haltuun siirtyneen Interbankin perustajiin lukeutuva liikemies Jon Hellevig herätti huomiota syyttämällä Venäjän hallitusta murha-aikeista ennen 26.5.2020 tapahtuneeksi raportoitua kuolemaansa Moskovassa. Monilla Venäjän alueilla “keuhkokuumekuolemat” ovat nousseet valtaisasti, eivätkä virallisetkaan koronaluvut vähäisiä ole.

Venäjän järjestelmän suuri heikkous on, että Kremlin tulee pitää kansalaiset ja niiden joukossa etenkin Vladimir Putinin ydinkannattajat tyytyväisinä, valtionjohtoon sitoutunut oligarkkiluokka siloviki- eli tiedustelutaustaisten miesten sekä järjestäytyneine rikollissyndikaatteineen voi voittojen vähentyessä uhata capo di tutti capin valtaa.

Pandemian suurin vaikutus Venäjään saattaakin liittyä sen maailmantaloudellisiin seurauksiin: on tutkittu, että maan ulkoinen aggressiivisuus vähenee merkittävästi öljyn vientitulojen laskiessa, vaikka päinvastaisiakin arviota on esitetty. Joka tapauksessa lähes puolittuneella barrelihinnalla alhaisen kysynnän olosuhteissa ei ole mahdollista pitää samanaikaisesti tyytyväisenä suppeaa, erittäin suuriin voittoihin tottunutta oligarkkiluokkaa, useita kansankerroksia ja käydä sotia. Defense Onen näkemän tiedusteluraportin mukaan Venäjän aseteollisuuskin on kärsinyt ja tuotanto vähentynyt koronapandemian myötä.

Suomea vastaan kohdistetun historia- ja propagandaoffensiivin voi nähdä mahdollisen kohteen valmisteluna. Lopulta Venäjän mahdolliset viholliset “pienen voittoisan sodan” käymiseksi ovat vähissä: Suomesta ja Ruotsista voi yrittää maalailla piruja seinille, mutta molemmissa tapauksissa läntisen vastauksen todennäköinen voimakkuus aiheuttaisi erittäin suuria riskejä siinäkin tapauksessa, että kyseessä olisi kohdennettu offensiivi esimerkiksi saaristossa. Lisäksi venäläisväestön suojelemiseksi invaasioita ei olisi kovinkaan helppo maalata. Toisaalta kummallakaan maalla ei ole Naton muodollisia turvatakuita.

Euroopassa näiden lisäksi tulisivat lähinnä kyseeseen Naton viidennen artiklan testaaminen Baltian maiden tai epätodennäköisemmin Puolan kohdalla, mihin Venäjällä on vielä korkeampi kynnys aiemmin mainituista syistä. Lisäksi viimeinen edes jossain määrin aidosti veljellinen itäslaavisuhde valkovenäläisten kanssa olisi mahdollista kääntää perhevakivaltaiseksi, mutta operaation vaikutus saattaisi kaikkea muuta kuin yhdistää venäläisiä – olkoonkin, että sitä varmasti valmisteltaisiin propagandaoffensiivilla.

Share This