Aidasta ja aidan seipäistä

Suomessa on virinnyt eriskummallinen Suomen turvallisuutta ja Venäjää koskeva keskustelu, jossa iloisesti sekaisin menevät itse aita ja aidan seipäät.

Tämä keskustelu sai alkunsa ulkoasiainministeriön tilaamasta ja vapun alla julkaistusta NATO-selvityksestä, ja lisää sytykkeitä sille tarjosi juhannuksen tienoilla valmistunut valtioneuvoston turvallisuuspoliittinen selonteko.

Perin oudoksi keskustelu roihahti elokuun lopulla, kun Ulkopoliittinen instituutti julkaisi Venäjä-raporttinsa, joka suomalaiselle tutkimukselle harvinaisen selkokielisellä tavalla arvioi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tilaa ja sen suhdetta aggressiivisesti ja arvaamattomasti käyttäytyvään Venäjään.

Meille suomalaisille niin tyypilliseen tapaan löytyi heti poliitikkoja ja eläköityneitä virkamiehiä, jotka kyselivät raportin kirjoittaneiden tutkijoiden asenteiden ja motiivien perään – ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kun eivät aiemmin ole saaneet puhua kuin harvat ja valitut. Ja kun raportti vielä kuulemma pelottelee Venäjällä ja näin palvelee NATO-agendaa. Kriittisistä kommenteista näkyi, että vain harva oli vaivautunut liki 80-sivuista raporttia lukemaan – kommentteja ja moitteita silti riitti.

Paljolta tässä sekavassa keskustelussa on kysymys uudesta tutkijasukupolvesta, joka uskaltaa ja kykenee näkemään aidat seipäiltä, eikä karta sanomasta asioita niin kuin ne ovat. Sen sijaan, että raporttiin nuivasti suhtautuvat pyrkivät hakemaan sen taustalta poliittisia tarkoitusperiä, olisi keskustelun tasoa tavattomasti nostanut se, että olisi keskitytty kysymään, ovatko raportin laatineiden tutkijoiden havainnot ja johtopäätökset oikeita vai vääriä.

Mitkä sitten ovat UPI:n raportin tärkeimmät havainnot ja niistä vedettävät johtopäätökset?

Listaan tässä vain muutaman Suomen puolustuksen kannalta keskeisimmän havainnon: Venäjää vaivaa systeemitason uudistuskyvyttömyys. Energiavaroja käytetään strategisesti ulkopolitiikassa. Venäjä pyrkii vaikuttamaan kohdemaiden sisäpolitiikkaan ja yleiseen mielipiteeseen. Sotilaallisen voiman käyttökynnys on alentunut. Harmaa alue sodan ja rauhan välillä on Venäjän toimien johdosta laajentunut. Venäjän yhteistyöhalukkuus on vähentynyt.

Raportin loppuyhteenvedossa viitataan vielä voimassa olevaan hallitusohjelmaan ja siinä ilmaistuun tarpeeseen pitää yllä mahdollisimman suurta liikkumavaraa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisissa ratkaisuissa, mitä taas Venäjä raportin mukaan pyrkii tietoisesti ja monin tavoin kaventamaan.

Tämä kaikki on kiistämätöntä. Venäjä otti keväällä 2014 laittomasti haltuunsa Krimin niemimaan sekä jatkaa sotilaallisesti ja taloudellisesti Ukrainan keskushallintoa vastustavien separatistien tukemista. Se on viime vuosina järjestänyt erityisesti läntisillä alueillaan poikkeuksellisen suuria sotaharjoituksia, joiden kuluessa sen yksiköt ovat säännönmukaisesti tehneet valehyökkäyksiä naapureittensa rajoja kohti. Venäjän ilmavoimien koneet ovat toistuvasti loukanneet naapurimaittensa ilmatilaa.

Kaiken kukkuraksi suurten sotaharjoitustensa osana Venäjä on Suomen lähialueilla suorittanut valehyökkäyksiä ydinasein ainakin Tukholmaa, Varsovaa ja Bornholmia vastaan sekä Skotlannissa sijaitsevien Iso-Britannian ydinsukellusvenelaivaston tukikohtien suuntaan.

Tämä taustana ei minusta ole ollenkaan pelottelua olla huolissaan Venäjän käyttäytymisestä. Pikemminkin päinvastoin olisi outoa, jos tällainen käyttäytyminen painettaisiin meillä villasella ja sitä alettaisiin pitää Suomessa ”uutena normaalina”.

Pauli Järvenpää, International Centre for Defence and Security (ICDS)  Tallinna

Share This