Alpo Rusi: Pelisääntöjen puute pelasti värvätyt vakoojat

Professori, suurlähettiläs emeritus ja Vuoden sotilas 2017 -tunnustuksen saaja Alpo Rusi kommentoi yhdessä Jarmo Korhosen kanssa kirjoittamaansa Kremlin jalanjäljet – suomettuminen ja vuoden 2002 vakoilukohun tausta (Docendo 2017) -kirjan sisältöä ja aihepiiriä Suomen Sotilaalle antamassaan haastattelussa.

Liettuassa Kaunasissa ulkoministeriön rahoittamaa Rudolf Holsti-professuuria hoitava Rusi katsoo Venäjän nyt militarisoivan arktista aluetta.

– Venäjän sotaharjoitusten määrää ja tavoitetasoa  sekä tiedustelun  tehoa ja yhtenäisyyttä on parannettu vuodesta 2014 jatkuvasti. Venäjä vetää toisaalta myös henkeä saatuaan Syyrian operaation tyydyttävään tulokseen. Arktiksen militarisoituminen ja eristäminen on käynnissä. Venäjän  yhteiskunnan sisäinen kehitys on ristiriidassa tämän sotilaspoliittisen mahtipolitiikan kanssa. Tässä on kriisin siemen.

”Hybridivaikuttamista ei ole kriminalisoitu”

Rusin mukaan Venäjä epäonnistui Ukrainaa koskevassa analyysissaan, vaikka oli maassa hyvin sisällä.

– Euroopassa oli vaara suuremmasta yhteenotosta 2014, koska nyt käytössä olevan informaation mukaan Venäjä pyrki saamaan koko Ukrainan osaksi Euraasian unionia, mutta ilman merkittävää sotilaallista voimankäyttöä. Venäjän tiedustelu epäonnistui tilannekartoituksessa, vaikka olikin hyvin sisällä Ukrainassa. Baltian maiden puolustus oli kesällä 2014 varsin heikko ja vasta 2015 Nato havahtui niiden vahvistamiseen, Rusi sanoo.

– Hybridivaikuttamista ei ole kriminalisoitu, mikä tekee sen torjunnasta varjonyrkkeilyä. Tällä on kytkös siihen, ettei KGB:n aktiivisia toimenpiteitä ole mielletty ”varsinaiseksi  vakoiluksi”, lainatakseni professori Kimmo Rentolan määritelmää teoksessa Ratakatu 12 (2009). Tämä on nyt kaiken koetun valossa täysin väärä näkemys. Aktiiviset toimenpiteet eli hybrdivaikuttaminen oli usein merkityksellisempää kuin luottamuksellisen dokumentin luovutus, vaikka sekin oli laitonta.

Rusin mukaan suurin virhe on tehty siinä, että lähimenneisyyden pesänselvityksestä ole Suomessa tehty yhtenäisiä pelisääntöjä. Tämä on toisaalta vapauttanut vakavaan vakoiluun syyllistyneitä ja heittänyt varjoja viattomien ylle.

– Tiitisen listan sulkeminen ilman tutkimista on tästä yksi esimerkki. Tämä on ollut eduksi niille värävätyille vakoilijolle, joiden toiminta on saatu näyttämään nuoruuden synniltä tai kommunistipuolueiden keskinäiseltä tavanomaiselta yhteistyötä, johon lain koura ei neuvostosuhteiden takia saa puuttua. Tällaisia tapauksia on useita, Rusi sanoo.

– Tietolähdetapaukset taas ovat yleensä henkilöihin liittyviä, jotka tietämättään ovat tulleet merkityksi. Lisäksi ovat ne tapaukset, joissa on jäänyt jälki, kun henkilöstä on tehty merkintä tämän tietämättä ja ilman että hänellä on yhteyttä  merkinnän tehneeseen tiedusteluorgaaniin.

Kremlin jalanjäljillä

Kirjan sisältöä on avattu tarkemmin sitä koskevassa arviossa. Teos alkaa selostuksella Zavidovo-vuodosta ja kokoaa yhteen sen valmistelijat.

Vuotaja on kansanedustaja Erkki Tuomioja, jonka apuna ovat valmisteluvaiheessa Jaakko Kalela, Antero Jyränki, Jaakko Blomberg, Bo Ahlfors, Paavo Lipponen ja Kari Tapiola. He ovat kaikki SDP:n vasemmistoa, marxilaisia, joiden tavoite on sosialismi ja Suomen ulkopolitiikan irrottaminen Max Jakobsonin edustamasta puolueettomuudesta sekä liian läntisistä integrointitavoitteista.  Käytännössä  Suomi olikin jatkossa puolueeton Neuostoliiton hyväksi, mikä loi edellytykset suomettumiselle.

Vaikka Tuomioja paljasti osuutensa vuotoon vuonna 1993, kuulusteluissa osalliset puhuivat tehokkaasti ristiin ja totuutta erittäin luovasti muokaten. Näin Tuomioja ja hänen toverinsa pelastuivat ja syyllisyyttä saatiin tungettua keskustan Ahti Karjalaisen niskaan, mikä aiheutti presidentti Urho Kekkosessa syvää epäluottamusta häntä kohtaan. Vaikka Tuomioja ja Kalevi Sorsa eivät henkilökohtaisesti tulleet toimeen keskenään, viimeksi mainittu kummittelee hyvin monen osallisen uranousun taustalla.

– Tiedossa on, että Kalevi Sorsa piti 1990-luvun aikana aktiivisesti yhteyttä presidentti Martti Ahtisaaren kabinetin päällikköön Jaakko Kalelaan ja SDP:n sisäpiiriin, missä vierastettiin sekä Ahtisaaren presidenttiyttä että  Rusin henkilöä. Tämä on kirjan ydintä. Zavidovo-vuodon tekijät olivat mukana Rusi-vuodossa – etenkin Tuomioja, miksei Kalelakin –  mutta erityisen inhottavaa on, että vuotajilla vuosina 1972 ja 2002 oli yhteisiä intressejä. Vuonna 1972 tarkoitus oli kaataa EEC-sopimus mutta myös Kekkonen, vuonna 1998 horjuttaa Ahtisaaren presidenttiyttä ja 2002 mustamaalata Rusi, jotta menneisyyttä ei paljasteta ja saadaan syntipukki.

Suomen Sotilas kertoi tässä artikkelissa Kalelan turvallisuuspoliittisesta ajattelusta, jonka mukaan Suomen puolueettomuuden menettäminen ei olisi johtanut turvattomuuteen, sillä Suomi olisi silloin Neuvostoliiton kanssa samalla puolella. ”Paasikiven-Kekkosen linja” johtaisi täten siihen, että puolustusvoimia voitaisiin käyttää ainoastaan länsivaltoja vastaan.

Kirjan nimi Kremlin jalanjäljet viitannee osaltaan niihin yhteyksiin, joita vakoilukohun keskeisillä toimijoilla – kuten presidentti Tarja Halosella, pääministeri Paavo Lipposella ja ulkoministeri Erkki Tuomiojalla – oli.

– Jotkut tarvitsivat syntipukin suomettumisen kauden itäyhteistyölle, Rusi sanoo.

Toiseksi merkittäväksi tekijäksi  Rusi nostaa toimintansa Kosovon prosessissa 1999 ja sen jälkeen Länsi-Balkanilla Kaakkois-Euroopan vakaussopimuksen korkeassa tehtävässä.

– Tuomioja paljasti vuonna 2000 helmikuussa syvän näkemyseron, joka hänellä oli vakaussopimuksen – jossa EU ja Nato olivat keskeisiä toimjoita – tavoitteista ja merkityksestä. Rusin myönteissävyiset Nato-kannat Helsingin Sanomissa 2000 ja 2001 olivat sitten lopullinen niitti sille, että hän oli joidenkin mielestä häiriöksi Suomen ja Venäjän suhteille, tai ainakin edusti kantaa, joka ei miellyttänyt ulkoministeriä ja uutta presidenttiä.

Itätiedustelupalveluiden symboliikkaa. By Fridolin freudenfett - Own work, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=38334910

Itätiedustelupalveluiden symboliikkaa. By Fridolin freudenfett – Own work, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=38334910

Peittelyä ja harhautusta

Riitta Juntusen osalta tosin valtakunnasyyttäjän sijainen Jorma Kalske vahvisti, että Juntusen rikos vanheni vasta 2006. Häntä suojeltiin, koska hän oli ollut Halosen kampanjassa merkittävä viestintäasiantuntija. Samanlainen erityissuojelu liittyi Jaakko Laaksoon ja ilmeisesti Ilkka-Christian Björklundiin.

Juntunen värväytyi omäkätisellä allekirjoituksellaan Stasin palvelukseen saaden koodinimen ”Kati”.

– Miksi Seppo Tiitinen paljasti ns. Tiitisen listan olemassaolon sattumoisin juuri Rusi-vuodon jälkeen ja miksi hän hämensi asiaa jatkuvasti? Erikoista oli myös se, että hän väitti unohtaneensa nimet. Tätä on vaikea uskoa. Toisekseen hän vastusti tiukasti listan julkaisemista, vaikka siitä muodollisen päätöksen tehnyt presidentti Mauno Koivisto oli jo syksyllä 2007 valmis sen julkaisemaan. Nythän se on salaiseksi luokiteltu vuoteen 2050, mikä tahraa kyllä taatusti Suomen mainetta, kun maa pyrkii olemaan hybridivaikuttamisen torjunnassa esimerkkinä muille, Rusi sanoo.

– Supon kytkös KGB:hen on askarruttava asia, kun Vasili Mitrohinin arkistotiedot paljastivat, että Supon aiempi päällikkö Arvo Pentti oli KGB:n luottamuksellinen kontakti peitenimellä ”Mauri”. Tiitisen tultua Seppo Nevalan ohella Supon johtoon 1978 he halusivat jatkaa Pentin aloittamaa linjaa, kaiketi myös yhteistyötä KGB:n kanssa ”Naton vartioimiseksi”, kuten Mitrohinin arkistot osoittavat.

Share This