[ takaisin artikkeleihin ]
SUOMEN ILMATORJUNTA 1925 - 2005
Suomen ilmatorjunnan historiasta löytyy viisi merkittävää vaihetta: aselajin syntymä, tulikaste talvisodassa, torjuntavoitto jatkosodassa, siirtyminen ohjuskauteen ja kehitys kylmän sodan jälkeen. Ilmatorjunta on näytellyt keskeistä osaa itsenäisen Suomen ilmapuolustuksessa 80 vuoden ajan.
Ilmatorjunnan synty
Aselajitoiminnan lasketaan alkaneen 1.7.1925, kun ensimmäinen ilmatorjuntakoulutusta antava yksikkö perustettiin Suomenlinnassa. Ilmatorjuntaa oli kuitenkin Suomessa jo 10 vuotta aikaisemmin, sillä ensimmäiset venäläiset zenit- eli ilmatorjuntatykit ilmestyivät Viaporin merilinnoitukseen tammikuussa 1915. Tykistöjääkärit olivat ensimmäisiä suomalaisia ilmatorjuntamiehiä Saksan itärintamalla. Vapaussodassa oli lentokoneita molemmilla puolilla, jonkinlaista ilmasotaa käytiin ja ilmatorjunnastakin on havaintoja. Saksalaisilla joukoilla oli keväällä 1918 kenttätykkejä ilma-ammuntavalmiudessa ainakin Helsingissä. Kesti yllättävän kauan ennen kuin ilmatorjuntaa ryhdyttiin harrastamaan puolustusvoimissa. Siitä saadaan kiittää kahta rannikkotykistön upseeria, kapteeni Åke Törnroosia ja hänen esimiestään, jääkärieverstiluutnantti Väinö Valvea. Ensimmäinen ilma-ammunta suoritettiin 16.9.1927 - 10 vuotta Suomen itsenäistymisen jälkeen.
Vastuu ilmatorjunnasta oli aluksi rannikkotykistöllä, mutta vuonna 1928 ilmatorjuntakoulutus alkoi myös kenttätykistössä Viipurissa. Ilmatorjuntakoulutus suojeluskunnissa aloitettiin vuonna 1926. 1.1.1939 ilmatorjunta sai aselajin statuksen: ilmatorjunta irtautui kenttätykistöstä ja kuului nyt ilmavoimiin, ilmatorjunnalla oli omia joukko-osastoja, omat aselajitunnukset ja oma johto. Eversti Frans Helminen määrättiin ensimmäiseksi ilmatorjunnan tarkastajaksi, ja hän toimi tässä tehtävässä sotien ajan.
Tulikaste talvisodassa
Suomi ei suinkaan ollut ainoa valtio, joka ennen uutta maailmansotaa oli hoitanut ilmapuolustuksensa huonosti. Itse asiassa vain Saksa ja Neuvostoliitto olivat valmistautuneet ilmatorjuntaan vähän muita paremmin. Suomi oli kuitenkin ainoa pieni valtio, joka joutui käymään kolme eri sotaa - siis kolme erillissotaa - kahta suurvaltaa vastaan ja sai siitä huolimatta torjuntavoiton. Tapaus on sotahistoriassa melko ainutkertainen.
Talvisodassa Suomen ilmapuolustus oli täysin alivoimainen; hyökkääjällä oli aluksi 7-kertainen ylivoima, lopulta 20-kertainen. Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat kenttäarmeijaa ja lähes 700:ää suojaamatonta paikkakuntaa kotialueella, mutta ei saavuttanut terroripommituksilla haluttua tulosta. Ilmatorjunnan merkitys sotatoimissa on aina ollut sitä suurempi, mitä pahempi ilma-alivoima on ollut. Tämä näkyy tuloksistakin. Ilmatorjuntajoukot ampuivat alas ainakin 404 ja vaurioittivat 376:a viholliskonetta, lentojoukot pudottivat 190 viholliskonetta - todennäköisesti enemmänkin. Kenttäarmeijan alueella ilmatorjunta ampui alas 280 konetta. Jokaista käytössä ollutta asetta kohden ammuttiin alas yksi kone ja vaurioitettiin toista. Ampumatarvikekulutus per pudotus oli ennätyksellisen pieni: raskailla tykeillä 163 ammusta, 40 mm tykeillä 391 ja 20 mm tykeillä 474.
Sotakokemusten mukaan noin 50 % konetappioista aiheutui lento-onnettomuuksissa. Tällä perusteella voidaan arvioida, että Neuvostoliitto menetti talvisodassa kolmessa kuukaudessa yli 1000 konetta Suomen rintamalla eli 45-60 % koko kalustostaan. Suomen ilmapuolustus saavutti alivoimasta huolimatta kohtuullisen torjuntavoiton.
Torjuntavoitto jatkosodassa
Talvisodan opetukset otettiin huomioon ilmapuolustuksen kehittämisessä. Ilmatorjuntakaluston määrä kasvoi moninkertaiseksi jatkosodan alkuun mennessä ja sen aikana. Huono puoli oli taisteluvälineistön kirjavuus: erilaisia ilmatorjunta-asemalleja oli yli 50, samoin useita eri mallisia tulenjohtokoneita, etäisyysmittareita ja kuulosuuntimia. On melkoinen ihme, että ilmatorjuntamiehet pystyivät hallitsemaan eri tyypit, ampumaan niillä ja huoltamaan ne.
Ilmatorjuntamiehet olivat mukana hankkimassa kaksi torjuntavoittoa. Helmikuussa 1944 torjuttiin kotialueella ADD:n pommikoneiden strategiset iskut Helsingissä, Kotkassa, Turussa, Oulussa ja Rovaniemellä. Ilmatorjunnalla oli ratkaiseva asema yöpommitusten torjunnassa, kun omia yöhävittäjiä ei ollut. Kuten tunnettua on, kaupunkien vahingot ja henkilötappiot jäivät vähäisiksi, eikä vihollinen saavuttanut päämääräänsä. Toisinkin olisi voinut käydä. Puolustaja oli joka suhteessa hyökkääjää parempi: teknillisesti, taktillisesti, koulutuksellisesti ja henkisesti. Ilmatorjunta hankki voitollaan maan johdolle paremmat mahdollisuudet sodasta irtautumiseen.
Kesällä 1944 ratkaistiin maan kohtalo kenttäarmeijan taisteluilla. Tiukan paikan tullen havaittiin taas kerran, että ilmatorjuntaa oli liian vähän. Asemäärästä oli kenttäarmeijan käytössä vain kolmannes. Siitä voidaan jossain määrin syyttää myös ylintä operatiivista johtoa, joka ei siirtänyt enempää lisäjoukkoja kotialueelta kenttäarmeijalle - resursseja olisi kyllä löytynyt. Ilmatorjuntaa ei riittänyt kaikkien suojaksi. Taas oltiin pahasti alakynnessä. Siitä huolimatta ilmatorjuntamiehet tekivät parhaansa, tulittivat viholliskoneita silloinkin kun muut suojautuivat, ja ampuivat alas satoja maataistelukoneita. Ilmaterrori estettiin siellä, missä ilmatorjuntaa oli. Kuvaavaa on, että 95 % ilmatorjunnan pudotuksista (1031) jatkosodan aikana tapahtui kenttäarmeijan alueella. Ilmatorjunnan osuus kaikista tuhotuista viholliskoneista oli sodan aikana 36,9 %, mutta vuonna 1944 lähes 50 %. Jokaisella kenttäarmeijan ilmatorjuntatykillä ammuttiin alas keskimäärin kaksi viholliskonetta ampumatarvikekulutuksen ollessa 468 ammusta per pudotus. 169 ilmatorjuntamiestä kaatui ja 397 haavoittui, mikä on yllättävän vähän vihollisen ilmatoiminnan volyymiin verrattuna.
Sodan opetus oli selvä: ilmatorjuntaa ei ollut missään liikaa!
Ohjuskauteen kylmässä sodassa
Korkealla lentävät pommikoneet ja matalalla rynnäköivät suihkukoneet aiheuttivat ilmatorjunnalle ongelmia. Niihin löytyi ratkaisu "ohjattavista raketeista" eli ohjuksista. Ensimmäiset korkeapommitusten torjuntaan soveltuvat raskaat ilmatorjuntaohjukset tulivat käyttöön USA:ssa vuonna 1954, Neuvostoliitossa 1956, muissa maissa pari kolme vuotta myöhemmin. 1960-luvun alussa Suomikin pyrki hankkimaan ohjuksia lähinnä pääkaupungin turvaksi, mutta ongelmana oli Pariisin rauhansopimuksen ohjusartiklan kumoaminen. Suomi jäi kylmän sodan suurvaltapolitiikan jalkoihin, eikä ohjushankinta onnistunut. Ilmapuolustuksemme jäi tämän ratkaisun seurauksena pahasti jälkeen yleismaailmallisesta kehityksestä. Puolustuksemme uskottavuudelta puuttui 1970-luvun loppuun saakka yksi kulmakivi: pääkaupunki oli suojaton.
Ohjushankinnat käynnistyivät vasta vuosina 1978-79, jolloin hankittiin Neuvostoliitosta kevyitä "olkapääohjuksia" (Strela 2M) joukkojen ilmatorjuntaan ja raskaita aluetorjuntaohjusyksiköitä (S-125 M1 Petshora) pääkaupungin suojaksi. Molemmat asetyypit olivat verrattain moderneja; itse asiassa juuri noihin aikoihin ei parempia ollut saatavillakaan.
Kylmä sota asetti omia rajoituksia asekaluston hankinnoille; USA ja Iso-Britannia eivät myyneet uudempaa kalustoaan eikä saksalaisvalmisteinen ohjusjärjestelmä Roland tullut kysymykseen. Ohjuksia piti hankkia sieltä, mistä saatiin (aivan kuten talvisodan aikana). Strela korvattiin uudemmilla Igla-1 ja Igla-ohjuksilla, ja merivoimille hankittiin Ranskasta Mistral-ohjuksia. Kohdetorjuntaa varten hankittiin 1980-luvun lopulla ranskalainen Crotale NG -järjestelmä.
Paras valmius kylmän sodan jälkeen
On tavallaan absurdia, että vasta kylmän sodan päätyttyä Suomen ilmatorjunta saavutti 1990-luvulla sellaisen suorituskyvyn, jota olisi todellisuudessa tarvittu jo paljon aikaisemmin.
Petshoran elinkaaren lähestyessä loppuaan (kun uusia ohjuksia ei ollut enää saatavilla), ryhdyttiin valmistelemaan uuden kaluston hankintaa. Aselaji sai hienon 75-vuotislahjan, kun vuonna 1995 sovittiin BUK-M1 -ohjuskaluston hankkimisesta Venäjältä vanhojen velkojen korvauksena. Samoihin aikoihin ryhdyttiin kaavailemaan poistuvan tykkikaluston (30, 40, 57 mm) korvaamista kohdesuojaukseen soveltuvalta laser-ohjuksella (ITO 2005). Tämäkin hankinta on nyt toteutumassa. Vahinko vain, että erinomaiset olkapääohjukset ovat lähestymässä teknisen elinkaarensa päätä; juuri sellaisia kenttäkelpoisia, tappavia ja halpoja aseita tarvittaisiin jatkossakin. Olkapääohjukset ovat olleet suurvalloille suurempi uhka kuin mikään muu ase.
Täsmäaseina ilmatorjuntaohjukset ovat kasvattaneet ilmatorjunnan ulottuvuutta, vaikutusalaa, tehokkuutta, taistelunkestävyyttä ja ennaltaehkäisykykyä merkittävästi. Ohjusten merkitys vain korostuu, kun joudutaan taistelemaan yhä enemmän robotteja vastaan. Ne eivät pelkää valojuova-ammuksia, eivät osumia, eivät tuhoutumistaan. Uudet maalityypit vain korostavat ilmatorjunnan merkitystä, koska niitä ei juuri millään muulla voida torjuakaan. Torjuntavoitto vaatii kuitenkin entistä enemmän tulivoimaa ja resursseja. Niitä saa rahalla.
Teksti: AHTI LAPPI, eversti
Kirjoittaja on entinen ilmatorjunnan tarkastaja ja aselajin juhlatoimikunnan puheenjohtaja meneillään olevana ilmatorjunnan juhlavuonna 2005.
Kirjoittajalta ilmestyi teos "Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit 1917-2000" aselajin syntymäpäivänä 1.7. 2005. Samassa yhteydessä ilmestyi myös DVD-video/romppu "Helsingin ilmapuolustuksen torjuntavoitto 1944".
[ takaisin artikkeleihin ]
