[ takaisin artikkeleihin ]
Humanitaarinen raivaus
MIINAONGELMA
Maastossa on edelleen toisen maailmansodan aikana asennettuja miinoja. Vanhoja miinakenttiä on edelleen mm. Egyptin ja Libyan rajaseudulla. Viimeisen 60 vuoden aikana on käyty suurempien sotien varjossa lukuisia sotia, joita ainakin sodan toinen osapuoli on nimittänyt vapaussodaksi. Useimmissa niistä sotaa on käyty sissisodan keinoin ja välinein. Niinpä miinojakin on käytetty runsaasti. Miinoitteita ei ole aina muistettu merkitä ja miinoiteselosteita ei myöskään ole aina tehty.
Erityisen paljon miinoja on käytetty Afganistanissa, Angolassa, Kambodzhassa ja Mosambikissa. Kambodzhassa ja Mosambikissa on käytetty pääasiassa vanhaa, varastoja siivotessa vapautunutta kalustoa.
Ongelma sai maailmanlaajuista huomiota mediassa vasta 90-luvulla. Viattomia siviilejä väijyi huimimpien väitteiden mukaan jopa yli 120 miljoonaa maastoon asennettua miinaa eri puolilla maapalloa. Muitakin arvioita esitettiin, pienimmän ollessa 35 miljoonaA. Suurimmat luvut olivat varmasti tarkoituksellisesti ja vahvasti liioiteltuja. Miinojen todellista lukumäärää ei varmasti saada koskaan selville, mutta 10 miljoona miinaa on todennäköisesti parempi arvio.
Humanitaarinen raivaaminen
Eri kansalaisjärjestöt ja YK olivat tukeneet humanitaarista miinanraivausta jo ennen kuin miinaongelman suuruus oli valjennut. Suomi oli vuodesta 1992 alkaen tukenut rahallisesti Afganistanin miinanraivausta. Kun ongelman laajuus valkeni päättäjille, alkoi rahaakin löytyä.
YK:lla on ollut johtava rooli, kun miinanraivausta on organisoitu kehitysmaissa. YK:n lisäksi miinanraivausta ovat tehneet myös monet kansalaisjärjestöt. YK on pyrkinyt tehtävän käynnistettyään siirtämään vastuun paikallisille viranomaisille ja valvonut tämän jälkeen miinanraivaukseen antamiensa, tähän tarkoitukseen saamiensa lahjoitusvarojen käyttöä.
Jotkut valtiot ovat halunneet tukeneet miinanraivausta lahjoittamalla suoraan miinanraivausta suorittaville organisaatioille varoja, materiaalia, kalustoa tai tietotaitoa. Perusteluina on esitetty varojen hupenemista YK:n hallinnon rattaissa.
Mosambikilaisen raivaajan varusteet vuonna 1995. Miinaharava oli taistelijaparilla.
YK on myöskin luonut humanitaarisen miinanraivauksen standardit, joita kaikki miinanraivauksessa toimivat koettavat noudattaa. Tärkeimpinä raivauksen laatuvaatimuksina mainittakoon, että raivaussyvyyden on oltava 20 cm ja raivaus on suoritettava 99,6 % todennäköisyydellä.
Raivaussyvyyttä on toki helppo valvoa. Mutta kun ei tiedetä paljonko raivatulla alueella oli miinoja, niin mihinkä raivattujen miinojen lukua verrataan. Tuota 99,6 prosenttia on todella vaikea valvoa luotettavasti.
Käsin ja koneilla
Kaikilla käytetyillä välineillä ja menetelmillä on etunsa ja haittansa ja yleensä niitä yhdistelemällä pyritään ja päästäänkin parhaaseen tuloksen. Viisastenkiveä ei ole vielä löydetty.
Kehitysmaissa, joissa miinaongelmakin on pahin, yleisesti käytetyin raivausmenetelmä on mies, veitsi, tai oksasakset, miinaharava ja tutkain. Raivaajille voidaan vielä hankkia suojavarusteita. Kasvillisuus poistetaan ensin, sitten paikannetaan mahdolliset miinat ja sopivalla hetkellä räjäytetään johdetusti löydetyt miinat. Työ on hidasta, yksitoikkoista ja aika raskasta. Yksikin virheliike saattaa vaarantaa hengen tai terveyden.
Koirien käyttö miinaraivaamisessa on osa manuaalista raivaamista, sillä koira tarvitsee aina ohjaajansa. Koiria on käytetty miinojen paikantamiseenkin, mutta useimmiten niitä käytetään työn jälkien tarkastamiseen.
Työttömille taistelijoille
Raivaajat pyritään, jos suinkin mahdollista, rekrytoimaan eri puolilla sisällissotaa taistelleista, jolloin työttömiksi jääneille taistelijoille löytyy mielekästä tekemistä. Palkkaus on yleensä paikallisen hintatason mukaan hyvä, mutta teollisuusmaissa sillä ei eläisi. Työtä tulee myös riittämään nykyisin menetelmin vuosikymmeniksi.
Toisaalta työmaa on hyvä tulonlähde asianomaiselle maalle, sillä esimerkiksi YK rahoittaa Kambodzhassa noin 3000 paikallisen asukkaan työpaikat raivausorganisaatiossa. Lisäksi neuvonantajina ja valvojina toimivien ulkomaalaisten joukko jättää maahan tarvittavaa valuuttaa.
Teollistuneissa maissa, jotka raivaamisen pääosin maksavat, on totuttu tekemään työt mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Erilaisia raivauskoneita on pyritty käyttämään paremmalla ja huonommalla menestyksellä eri maissa.
Pioneereille sotakoneiksi suunnitelluista, mutta humanitaariseen miinanraivaukseenkin käytetyistä, raivaimista mainittakoon englantilainen Aardvark ja suomalainen Raisu. Molemmissa on varstaraivain. Erityisesti humanitaarista miinanraivausta varten suunnitelluista koneista otettakoon esimerkeiksi saksalaiset Mosambikissa toiminut Krohnin miinajyrä ja Kambodzhassa kokeilussa ollut miinojen murskain Rhino. "Miniraivaimista" mainittakoon englantilaisten suunnittelema ja Kambodzhassa valmistettu kauko-ohjattava Tempest.
Bisnestä
Maastossa pitkään lojuneet miinoitteet ovat yleensä kasvillisuuden peittämiä, joten se on poistettava ennen kuin manuaaliraivaaja pääsee paikantamaan miinoja. Tällaisina pensasleikkureina on käytetty erilaisia tätä tehtävää varten panssaroituja työkoneita Belarus traktorista alkaen aina hienompiin japanilaisiin kaivureihin.
Monesti näihin hankkeisiin on liittynyt auttamisen halun lisäksi pyrkimys päästä uudella tuotteella isolle markkinoille, ja mukaan miinaraivausbisnekseen.
Mosambikissa kokeiltu saksalainen raivain.
Koneellisessa miinanraivauksessa raivaimet joko räjäyttävät miinan tai rikkovat sen. Rikotun miinan kappaleet jäävät raivatulle alueelle ja niinpä alue on vielä tarkastettava ja kerättävä miinankappaleet pois. Tähän joudutaan käyttämään ihmisiä, mikä tietysti hidastaa raivaamista.
Koneiden käytöllä pystytään kaikesta huolimatta nopeuttamaan merkittävästi raivamista ja tekemään siitä turvallisempaa työtä. Valitettavasti se on varsin kallista eikä se mm. edellä kerrotuista syistä ole saanut kovin merkittävää roolia humanitaarisessa raivaamisessa.
Työtä riittää
Maat, joissa miinaongelmat ovat suurimmat, ovat liittyneet Ottawan sopimukseen. Tämä sopimus edellyttää, että varastoissa olevat miinat sekä asennetut on hävitettävä kymmenen vuoden kuluessa. Sopimukseen liittyneet maat sitoutuvat myös auttamaan miinanraivauksessa.Mikäli sopimusta noudatetaan, on miinat raivattu tämän vuosikymmenen kuluessa. Tätä ei varmaan usko enää Kanadan hallituskaan. Miinanraivaus siis jatkuu vielä pitkään eri puolilla maailmaa.
Manuaalinen raivaaminen tulee pysymään pääosassa, mutta koneellistakin raivaamista kehitetään. Kehitysmaissa sopivin raivauskone on varmaankin kauko-ohjattu pyöräajoneuvo, jossa on varstaraivain. Teollisuusmaat raivaamisen maksavat jatkossakin ja henkilöstötappioita halutaan välttää mahdollisuuksien mukaan.
Vaikka mediassa onkin ollut uutisia kokeista, joissa mehiläisillä ja rotilla on saatu hyviä tuloksia miinojen paikantamisessa, ei fantastisilla ideoilla tätä ongelmaa ratkaista.
Teksti: MATTI MÄHÖNEN, everstiluutnantti evp
Kirjoittaja on pioneeriaselajissa palvellut ye-everstiluutnantti evp, joka eläkkeelle siirryttyään on konsultoinut Ulkoasiainministeriötä humanitaariseen miinanraivaukseen ja Ottawan sopimukseen liittyvissä asioissa. Hän on myöskin toiminut yli vuoden Kambodzhassa suomalaisen humanitaarisen miinanraivausosaston johtajana. Lisää aiheesta voit lukea tilaamalla Suomen Sotilaan.
[ takaisin artikkeleihin ]
