[ takaisin artikkeleihin ]
Porkkalan tukikohta - Suomenlahden lukko
Tammikuussa tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Neuvostoliitto palautti Porkkalan Suomelle. Tärkein sotilasstrateginen syy, miksi Neuvostoliitto piti Porkkalan seutua 11 vuotta tukikohtanaan oli Suomenlahden sulku. Strategian käytyä vanhaksi Neuvostoliitto saattoi palauttaa tukikohdan jo kauan ennen vuokra-ajan umpeutumista.
Syyskuun lopulla vuonna 1944 Kirkkonummen, Degerbyn ja Siuntion asukkaat lastasivat hämmentyneinä tavaroitaan hevoskärryihin ja häkäpönttökuormureihin. Porkkalan niemi ja sen lähiympäristö oli tyhjennettävä kymmenessä päivässä Neuvostoliiton sotavoimien tieltä.
Moskovan Kremlissä Josif Stalin luultavasti hieraisi käsiään tyytyväisyydestä. Diktaattori oli viimein saanut haltuunsa molemmat avaimet Suomenlahden lukitsemiseen.
Maantiede oli jatkosodan päättymisen syksynä Porkkalan seudun asukkaille ankara. Suomenlahti on Porkkalan niemen kohdalla kapeimmillaan. Kallbådanin majakkasaaresta niemen edustalta on vain reilut kolmekymmentä kilometriä Naissaareen Tallinnan edustalle.
Neuvostoliitto tahtoi mahdollisuuden sulkea Suomenlahti, jotta Leningrad olisi turvassa merihyökkäykseltä. Sulku onnistuisi parhaiten juuri kapeikosta. Porkkalan ja Naissaaren tukikohtien järeät tykit ja merimiinoitus antaisivat vihollislaivastolle tiukan vastuksen.
Verkkoja Suomenlahteen
Stalinin unelma Pohjolan Gibraltarista juontaa juurensa jo keisarilliselle Venäjälle ja vuoteen 1905, jolloin Japani upotti Tsushiman meritaistelussa Venäjän Itämeren laivaston lähes viimeistä alusta myöten.
Venäläisille tuli kiire suojata Pietaria nousevaa Saksaa vastaan, joten he ryhtyivät rakentamaan massiivista Pietari Suuren merilinnoitusjärjestelmää, joka ulottui Pietarin edustalta aina Ahvenanmaalle ja Hiidenmaalle. Mäkiluodon saari Porkkalan niemen edustalla oli jo noissa suunnitelmissa linnoitusketjun pohjoinen pääpuolustusasema.
Helmikuun vallankumous vuonna 1917 keskeytti linnoitustyöt, mutta Suomi ja Viro ottivat sulkustrategian omakseen ja aloittivat salaisen sotilaallisen yhteistyön. 1930-luvun varustelujen jälkeen veljeskansat olisivat kyenneet puolustamaan kapeikkoa yhteensä 46 tykin tulella. Pääaseina olivat Mäkiluodon saaren panssaritornin kaksi 305 millimetrin tykkiä, joilla pystyi ampumaan yli 40 kilometrin päähän.
Suomen ja Viron rannikkotykistöt harjoittelivat yhdessä vielä kesällä 1939. Viro joutui kuitenkin pian vieraiden valtojen jyräämäksi ja vuodesta 1941 alkaen Suomi teki sulkuyhteistyötä lahden etelärannalle asettuneiden saksalaisten kanssa.
Suomen ja Saksan merivoimat laskivat vuosina 1943-1944 Suomenlahden kapeikkoon kaksinkertaisen sukellusveneverkon, joka oli varmistettu lähes 9000 miinalla. Teräsverkolla oli pituutta lähes 30 kilometriä, korkeutta parhaimmillaan 92 metriä ja silmäkoko hulppeat 4 x 4 metriä.
Suomi turvasi verkolla huoltoyhteytensä ulkomaailmaan ja pussitti venäläisalukset Suomenlahden pohjukkaan. Yhdenkään venäläisen sukellusveneen ei tiedetä päässeen sulusta läpi. Ei siis ihme, että Neuvostoliitto syksyllä 1944 torjui jyrkästi suomalaisen rauhanvaltuuskunnan ehdotuksen, että venäläiset ottaisivat Porkkalan sijasta Hangon tukikohdakseen.
Ehdoton ei ajoi Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon syvään epätoivoon: suurvalta asettuisi viideksikymmeneksi vuodeksi tykinkantaman etäisyydelle pääkaupungista.
Tukikohdan toinen sotilaallinen tavoite olikin juuri mahdollisuus tuhota Helsinki sieltä käsin. Porkkalan toinen komentaja, kapteeni Konstantin Suhiasvili kirjasi tavoitteen salaiseen muistioon, jonka hän laati ylimmälle neuvostojohdolle heinäkuussa 1945.
Helsinkiin kohdistuva sotilaallinen uhka toi Neuvostoliitolle myös poliittisen selkävoiton. Se voisi tukikohdan avulla varmistaa sen, että Suomi ei lipsuisi välirauhan sopimuksen ehdoista.
Ohjukset jouduttivat palautusta
Suomalaiset rajavartijat nostivat Espoosta Kirkkonummelle vievän Kivenlahden sillan puomin 26. tammikuuta 1956. Ensimmäiset Porkkalan evakot palasivat kotiin saman vuoden kesänä.
Stalin oli kohdannut kuolemassa vahvempansa vuonna 1953. Seuraaja Nikita Hrustshev ei enää vannonut raskaan tykistön tai laivastoherruuden nimiin. Neuvostoliiton uudessa strategiassa tärkeintä olivat liikkuvat joukot ja ennen kaikkea ydinohjukset. Porkkala oli menettämässä sotilaallisen merkityksensä.
Suomi oli jo maksanut sotakorvaukset ja osoittautunut kaikin puolin siivoksi naapuriksi, joten Porkkalaa ei enää tarvittu myöskään Suomen poliittiseen painostukseen. Jos Neuvostoliitto tahtoisi yhä tuhota Helsingin, se onnistuisi uusin asein myös valtakunnan rajan yli: seikka, jonka Hrustshev on todennut suorasukaisesti muistelmissaan, mutta joka Suomessa joutui itsesensuuriin vielä 1980-luvulla.
Neuvostoliitto ei siis palauttanut Porkkalaa silkkaa lempeyttään, vaikka palatukseen vaikutti myös suojasää, joka levisi hetkeksi maahan Stalinin kuoleman jälkeen. Hrustshev myönsi, että tukikohta piti yllä Suomen epäluuloja suurvaltanaapuriaan kohtaan.
Presidentti J.K. Paasikivi piti 21.9.1955 radiopuheen, jossa hän sanoi palanneensa ensimmäistä kertaa elämässään tyytyväisenä Moskovasta. Sopimus Porkkalan palautuksesta oli allekirjoitettu kaksi päivää aikaisemmin. - Kynä on korjannut, minkä miekka on särkenyt, presidentti puhui.
Kuluneita tykkejä, valppaita vakoojia
Porkkalan tukikohta oli ensimmäisinä vuosinaan sotilaallisesti heikompi kuin Suomen johto oletti. Suurin sotilaallinen uhka oli vakoilu, jonka Neuvostoliitto polkaisi käyntiin heti tukikohdan saatuaan.
Porkkalaan myöhäissyksyllä 1944 asettunut merijalkaväkidivisioona oli sotaväsynyt, vajaamiehitetty ja heikosti varusteltu. Lähes kaikki venäläisvoimat juoksivat vielä amerikkalaisten kanssa kilpaa Berliiniin. Myöhemmin valtaosa joukoista ja aseista tarvittiin Itä-Euroopan miehitykseen ja Kaukoitään Japania vastaan.
Suomalaisilta perityt rannikkotykitkin olivat kuluneita ja niiltä puuttui ammuksia. Yritys vallata Suomi Porkkalan ensimmäisillä joukoilla ei olisi ollut Neuvostoliitolta järin viisas veto.
Neuvostoliitto ryhtyi kohentamaan tukikohtaa 1950-luvulla Korean sodan jälkitunnelmissa tarmokkaan kenraalimajuri Sergei Kabanovin johdolla. Friggesbyn pelloille rakennettiin vuonna 1954 suihkukoneiden lentokenttä ja rapistuneet taisteluasemat korvattiin kantalinnoitetuin bunkkerein.
Tukikohdan vahvuus oli korkeimmillaan ehkä noin 20 000 miestä. Tulivoimaa riitti kyllä tehokkaaseen siilipuolustukseen, sillä tukikohdan loppuaikoina kaikki suuremmat peltoaukeamat oli ympäröity tykki- ja konekiväärikorsuin ja rantoja kattoi aukoton tuliverkko. Ulkoluodoille ja niemenkärkiin oli sijoitettu merivalvonta-asemia tähystystorneineen. Kallbådan majakassa toimi merivalvontaryhmä, joilla oli meri- ja ilmavalvontaan pystyvä tutka.
Uudenaikaiseksi kylmän sodan etuvartioksi Porkkala ei kuitenkaan yhdentoista vuotensa aikana ehtinyt. Kiinteiden linnoituslaitteiden aika oli painumassa mailleen jo silloin, kun tukikohta perustettiin.
Vakoojia pressun alla
Jos Porkkalassa olikin alussa pulaa varusteista ja jopa elintarvikkeista, se ei estänyt Neuvostoliittoa käyttämästä tukikohtaa tehokkaasti vakoiluun. Neuvostoliiton sotilasjohto laati jatkuvasti sotasuunnitelmia Suomen varalta, eikä sillä ollut tippaakaan luottamusta sodassa Saksan kumppaniksi harhautuneeseen naapuriinsa. Kaikki Suomesta saatava sotilastieto oli tarpeen.
Majvikin kartano muuttui tiedustelu- ja vakoilukeskukseksi, joka oli varustettu tutkalla ja radioasemalla. Porkkalan, Leningradin ja Murmanskin tiedustelukeskukset muodostivat kolmion, jonka avulla venäläiset pystyivät seuraamaan tehokkaasti kaikkea Suomen radioliikennettä.
Välirauhansopimus ja Pariisin rauhansopimus vuonna 1947 antoivat venäläisille täydet oikeudet mennä ja tulla Suomen maastapoistumissäännöistä välittämättä. Suomalaisilta viranomaisilta oli muun muassa kielletty tarkastaa Porkkalaan tukikohtaan menevien henkilöllisyyksiä tai katsoa venäläisten kuorma-autojen pressujen alle.
Pressujen alla matkusti tukikohtaan lukuisia vakoojia joko luovuttamaan tietoja, ottamaan vastaan palkkioita, koulutukseen tai kestittäväksi.
Monet vakoilijoista olivat suomalaisia, sillä Neuvostoliitto ryhtyi heti tukikohdan haltuunsa saatuaan rakentamaan laajaa vakoiluverkkoa, johon värvättiin niin upseereita, pappeja kuin työmiehiäkin. Harvat jäivät kiinni, mutta vuonna 1954 suomalaislehtien etusivuille nousi "suuri vakoilujuttu", jossa kuuden hengen vakoilurenkaan jäsenille langetettiin kuritushuonetuomiot.
Teksti: TAPIO TOLMUNEN
Artikkelissa on käytetty seuraavia lähteitä:
* Brunila, Kai: Porkkalan kohtalot
* Leskinen, Jari ja Silvast, Pekka: Suljettu aika. Porkkala Neuvostoliiton sotilaallisena tukikohtana.
* Newark, Tim: 50 taistelua, jotka muuttivat maailmaa
* http://koulut.kirkkonummi.fi/~seppa/porkka/porkka02.htm
[ takaisin artikkeleihin ]
