[ takaisin artikkeleihin ]
Sotaveteraani muistelee
NEUVOSTOLIITON SUURHYÖKKÄYS KARJALANKANNAKSELLA
Jatkosodan veteraanin, rakennusmestari Henry Tuuvan kertomus tapahtumista, joista on kulunut yli 60 vuotta. - Tapahtumat olivat sellaisia, että ne pysyvät jatkuvasti muistissa ja kertojia ei ole enää kovin montaa elossa, Tuuva kertoo.
Koulutuskeskuksesta vuonna 1942 kesällä jouduin rintamalle keski-Kannakselle Lempaalaan Jalkaväkirykmentti 1:een. Tämä oli tuttu yksikkö. Se oli kesäkuussa 1941 perustettu kotikylässäni Lemin Vainikkalassa, jonne oli talvisodan jälkeen kesällä 1941 sijoitettu Kantturanniemen varuskunta. Varuskuntaan oli talven 1940-41 aikana rakennettu kantahenkilökunnalle pysyvät asunnot.
JR 1:n I ja II Pataljoona muodostettiin Syntymäjärven koulutettavista asevelvollisista kouluttajineen. III Pataljoonan muodostivat Lappeenrannan, Lappeen, Lemin, Luumäen, Joutsenon, Savitaipaleen ja Suomenniemen reserviläiset kotini läheltä. Tämä yksikkö kulki läpi Kannaksen voitosta voittoon päättyen myöhemmin Lempaalaan asemasodan asemiin.
Lempaala oli entistä Inkerinmaata, johon Pietarikin kuului. Lempaala oli ollut hyvin edistyksellinen ja viljava pitäjä. Siellä oli pienteollisuutta ja kouluja, kuten maatalouskoulu, tiili- ja saviteollisuutta ja sahoja. Sieltä toimitettiin elintarvikkeita Pietariin. Lempaala yritettiin Tarton rauhassa 1920 liittää Suomeen, muttei onnistuttu, vaikka se kuului Ruotsin vallan aikaan Viipurin hiippakuntaan.
VKT-linjan rakentaminen
Mannerheim oli päättänyt jo vuonna 1942 uuden puolustuslinjan rakentamisesta, jolloin aloitettiin Vammelsuo-Kuuterselkä-Taipale-linjalla työt. Syynä uuden puolustuslinjan rakentamiseen oli se, että nykyiset asemasotalinjat oli rakennettu sellaisiin paikkoihin, että niistä oli vaikea puolustaa ja niiltä puuttui syvyyttä takamaastoon.
Valkeasaari ei ole saari, vaan pitäjä Inkerinmaalla Lempaalan ja Terijoen välissä. Valkeasaaressa asemasodan linjat oli viety useita kilometrejä hakatun maaston puolelle. Maasto vaikutti hyvin alastomalta, kun ei ollut metsää suojana. Jokin tarkoitus venäläisillä lienee ollut, kun olivat hakkauttaneet osan Kannaksen Venajärven puoleiset metsät. Lempaalassa metsän raja oli asemasodan linjojen rajana. JR 1/I P oli rakentamassa vuosina 1943-1944 talvella VKT-linjaa Kivennavan kohdalla kirkonkylää vastapäätä ja III P kuuluisassa Siiranmäessä.
Neuvotteluja rauhasta
Talvella 1944 käytiin venäläisten kanssa rauhanneuvotteluja Suomen irrottamiseksi sodasta. Venäjän asettamat rauhanehdot olivat hyvin raskaat; melkein suomalaisten ehdoton antautuminen oli vaatimuksena. Ylipäällikkö Mannerheimin, Suomen tasavallan presidentti Risto Rytin ja pääministeri Edvin Linkomiehen kannanotoista oli ristiriitaisia tietoja. Kuitenkin tiedetään, että pääministeri Linkomies, puolustusministeri Walden ja ulkoministeri Ramsay vastustivat Rytin esitystä rauhanehtojen hyväksymiseksi. Tätä valtiovarainministeri Väinö Tanner tuki. Osa Linkomiehen hallitusta tuki Rytiä, osa vastusti. Eduskunta ei ollut myöskään halukas suostumaan raskaisiin rauhanehtoihin.
Oma mielipiteeni kaakkoissuomalaisena, jotka ovat olleet vuosisatoja venäläisten kanssa tekemisissä, oli se, että luottamus venäläisiin oli heikko. Vanha yleinen sanonta "ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi", tuli usein mieleen. Neuvostoliiton asevoimien ylipäällikön ja puolustusministeri Stalinin toimenpiteet heikensivät vielä luottamusta. Rauhanehtoihin kuului saksalaisten karkottaminen ja Suomen aseista riisuminen. Tämä olisi helpottanut venäläisten marssia Helsinkiin.
Suomen sotilasjohto pohtii Neuvostoliiton hyökkäystä Karjalankannaksella
Suomen sotilasjohdolla oli erilaisia mielipiteitä mahdollisesta venäläisten suuresta hyökkäyksestä. IV AK:n komentajan, kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaisen vankkumaton mielipide oli, ettei mitään hyökkäystä tule. Samoin ajatteli ylipäällikkö Mannerheimkin. Venäläisten vallattua Leningradin, ylipäällikön mielipide muuttui.
Armeijan operatiivisen osaston päällikön, eversti Valo Nihtilän ja armeijan tiedusteluosaston päällikön, eversti Aladar Paasosen mielipiteet olivat kuitenkin erilaiset kuin Laatikaisen. Olivathan suomalaiset valloittaneet kesällä 1941 talvisodassa menettämänsä alueet Karjalankannaksella melko lyhyessä ajassa takaisin.
Armeijoiden voimasuhteet olivat lähes samat. Suomalaiset olivat tehokkaampia kuin vastapelurit; näin ajattelivat Nihtilä ja Paasonen. Lisäksi venäläiset eivät anna anteeksi kesäsodassa kärsimäänsä tappion nöyryytystä. Nihtilä ja Paasonen olivat oikeassa.
Vakoilijoita ja vankeja
Talvella 1944 venäläiset lähettivät lentokoneista vakoilijoita Karjalankannakselle saadakseen selville, oliko siellä saksalaisia joukkoja. Tämä selvisi suomalaisille, kun saimme vakoilijoita kiinni. Kronstadtin linnakkeen oloihin ja huonoon ruokaan kyllästynyt venäläismatruusi päätti yrittää talvella jäätä pitkin Suomen puolelle suomalaisten vangiksi. Hyvin suunniteltu pakomatka onnistuikin. Hän oli tietoinen venäläisten suunnitelmista, joista hän kertoi "keväällä tulee Suomenlahden rannikolle 10 sotalaivaa tukemaan Kannakselle tapahtuvaa hyökkäystä".
Toinen varma todiste tuli myöhemmin. Venäläiset upseerit juhlivat vapunpäivää ja heiltä loppui viina. Upseerit käskivät kersantti Burlovin hankkimaan viinaa. Kuitenkin Burlov kieltäytyi sanomalla, ettei ole heidän palvelijansa. Tästä upseerit päättivät rangaista Burlovia ja laittoivat hänet vangin sieppausryhmään. Burlov joutui vangin sieppausyrityksessä eroon ryhmästä ja joutui haavoittuneena itse suomalaisten vangiksi.
Häneltä irtosi paljon arvokasta tietoa suurhyökkäyksen alkamisesta. Kersantti Burlov kuoli haavoihinsa suomalaisten vankina. Tuskinpa hän sitä suri, sillä hänellä ei ollut isänmaata mihin palata.
Ylipäällikkö tarkastaa uudet puolustuslinjat
Operatiivisen osaston päällikkö V. Nihtilä tarkasti kevättalvella 1944 uuden VT-puolustuslinjan rakennustyöt. Hän halusi näyttää AK:n komentajalle, kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaiselle suunnitelman puutteellisuudet, mutta Laatikainen kieltäytyi kuuntelemasta tilannetiedotusta ja ilmoitti Nihtilälle, että majoituksenne on järjestetty entiseen kenraaliluutnantti K.L. Oeschin parakkiin.
Ylipäällikkö ja eversti Valo Nihtilä tarkastavat yhdessä VT-linjan puolustusasemat. Tarkastuksen jälkeen ylipäällikkö kysyy Kannaksen joukkojen komentajilta, missä he haluaisivat ottaa vihollisen hyökkäyksen vastaan, vanhoissa vai uusissa. Kaikki vastaavat "Siellä, missä nyt ollaan", sillä he olivat mukautuneet oloihinsa vanhassa paikassa. Tästä Nihtilä tyrmistyi.
Samoihin aikoihin ylipäällikkö määräsi Kannaksen joukkojen komentajaksi kenraaliluutnantti K.L. Oeschin.
Venäläiset päättävät suurhyökkäyksestä
Helmikuun alussa 1944 Venäjän sodanjohto teki päätöksen, että tulevan kesäkuun alkupuolella tehdään suurhyökkäys Karjalankannaksella. Operaation johtajaksi nimettiin kenraali Govorovin, jonka tavoitteena oli murskata Suomi ja marssia voittajana Helsinkiin.
Suomen lentotiedustelu havaitsi toukokuun alussa 565 ajoneuvokolonnan siirtävän materiaalia ja miehistöä lähemmäs rintamaa. Kesäkuun alkupäivinä kuultiin Valkeasaaressa Venäjän puolelta panssarivaunujen kolinaa, sillä siellä siirrettiin kalustoa uusiin asemiin.
Venäläiset olivat valinneet parhaiten menestyneitä valiojoukkoja Suomeen tehtävää suurhyökkäystä varten. Joukot siirrettiin ensin Rosphiniin koulutettavaksi, jota kesti 25 päivää ja sisältönä oli aseiden käsittelyä, maastoharjoituksia, maahankaivautumista ja 300-600 m syöksyjä. Nyt vastustajana oli aivan erilainen vihollinen kuin talvisodassa 1939-1940.
Venäläisten asevoimat olivat vahvuudeltaan Suomen rintamalla 24 divisioonaa; maajalkaväkeä yli 400 000 miestä/naista, laivaston jalkaväkeä 27 000 henkilöä, lentokoneita noin 1400, panssarivaunuja 700 ja tykkejä 6500-7000. Joukot kuuluivat lähinnä Kaartin 21., 23., 30. ja 109. armeijakuntiin eli valiojoukkoihin.
Suomalaisten asevoimat Kannaksella olivat 5 divisioonaa asemissa 2. D:ssa parikymmentä panssarivaunua ja toimintakuntoisia lentokoneita 200-250.
JR 1 joutuu tositoimiin
Toukokuun alussa 1944 JR 1 sai määräyksen siirtyä Valkeasaaren rintamalohkolle rintamavastuuseen, jonne siirryttiin toukokuun 10.-25. päivien aikana pienissä erissä. Venäläiset saivat heti tietoonsa joukkojen siirron. Ennen meidän siirtymistämme lohkolla oli ollut hyvin rauhallista, mutta tilanne muuttui rauhattomaksi. JR 1:n komppanian päällikkö sanoi rintamavastuun luovuttaneen komppanian päällikölle: "Meidät on tuotu tänne teuraaksi". Olo oli todella ankea, sillä olihan se oikein sanottu.
JR 1:n rintamavastuualue oli Viipuri-Pietari -kivien molemmin puolin 4 km leveällä rintamalohkolla. Tien reunassa oli Jääski-Pietari Rouhiala Oy:n voimajohto, jonka venäläiset olivat ottaneet käyttöönsä välirauhan aikana. Rouhialan voimalaitoksen teho oli 2/3 Imatran voimalaitoksen tehosta.
Olin 1K/3. joukkueessa asemissa Mottarin mutkassa maastollisesti eteen työnnetyssä tukikohdassa. Venäläiset alkoivat jatkuvia tykistökeskityksiä, kun olimme tulleet asemiin. Välillä tuli harvahkoja "tikkauksia" ja sen jälkeen kovaa keskitystä tykistöllä ja muilla kevyillä aseilla. Takanamme oli 40-50x300x10 m kanjoni, johon tuli joka 3. minuutti ammuksia aina eri paikkaan. Liikkuminen siinä tulessa oli vaikeaa. En muista kaatuiko siinä meikäläisiä, mutta ainakin haavoittui useitakin, jopa kuolettavasti. Öisin tykistökeskitykset olivat jatkuvaa. Hienossa hiesussa olevat juoksuhaudat tukkeutuivat kelvottomiksi. Niiden aukaisemisessa oli jatkuvasti töitä.
Inhimillinen pelko
Eräänä yönä alkoi etumaastosta kuulua rapinaa. Havaitsimme liikehdintää, jolloin suuntasimme pikakivääri- ja konepistoolitulen liikkujia kohti. Eivät päässeet ottamaan meitä vangeiksi. Seuraavana yönä sieppaajat tulivat tykistökeskityksen suojassa ja saivat 2. joukkueesta vangin. Mahdollisesti tykistökeskityksessä kaatui venäläisten omia miehiä.
Venäläiset kaivoivat öisin juoksukaivantoja meidän tukikohtamme suuntaan. Olivat jo lähes 100 metrin etäisyydellä, kun alkoivat kaivamaan pistohautoja sivuille. Aamun valjetessa kaivajat hyppäsivät kaivannoista peltoaukiolle juosten omiansa kohden. Meillä oli pikakivääri valmiiksi suunnattuna, mutta emme nähneet kaatuivatko vai eivät. Jos juoksuhautaan kaatui tykistökeskityksessä, niin sinne venäläiset jättivät kaatuneensa. Asemissa olo oli kovaa aikaa - ei yön eikä päivän rauhaa.
Lempaalan jälkeen yksikköömme oli tullut nuorien ikäluokkien täydennysmiehiä, jotka eivät olleet aikaisemmin olleet rintamalla. Se oli liian kova paikka monelle nuorelle. Heidän hermonsa eivät kestäneet paineita, joita siellä oli. Heidät oli siirrettävä kauemmaksi rintamalta, sillä pelolleen ei voi mitään.
Mustat päivät
Kesäkuun 8. päivän iltana rykmentin komentaja, everstiluutnantti T.V. Viljanen ja naapurirykmentin komentaja, everstiluutnantti Ursin keskustelivat puhelimessa: "Huomennako se alkaa?". Näin etulinjassa tiedettiin tilanne.
9. päivän aamuna vihollinen iski vahvoin ilmavoimin Rajajoen lohkolla etulinjan ja tykistöasemien kimppuun; 215 pommikonetta ja 155 maataistelukonetta osallistui iskuun Valkeasaaren-Svedlovajärven välisellä kannaksella. Pommeja kylvettiin 130-180 tonnia neliökilometriä kohti.
Kello 5:55 alkoi sellainen tykistökeskitys, jota ei oltu nähty Suomessa eikä muillakaan rintamilla - ei edes Stalingradissa - koettu. Tykistön keskitykseen osallistui vähintään 76 millin tykkejä, 150-2280 mm suurtykkejä, 880 rakettitykkiä ja Itämeren laivastosta 175 kpl 130-406 mm tykkejä. Tuleen osallistuivat Kronstadin lähistöjen linnakkeiden tykistöt, rautatie- ja rannikkotykistöt. Pelkästään 21. armeijakunta ampui viidessä minuutissa 17 000 ammusta, joka keskittyi 4 kilometrin rintamalinjalle.
Kaaos
Suurhyökkäys oli alkanut. Sen ensimmäiset tulitukset jauhoivat hiekkaiseen maastoon rakennetut pesäkkeet - korsut menivät sisään. Korsuihin jäi eläviä ja kuolleita. Tanner oli kuin horkassa ja kiehui kuin rokkapata. Savu- ja pölypilvet olivat kuin hirmumyrskyssä. Tilanne oli sanoinkuvaamaton. Jyrinä oli niin kovaa, ettei siinä tilanteessa erottanut minkäänlaista yksittäistä ammusta. Osa ihmisistä meni sekaisin. He eivät tienneet mitä tehdä ja minne mennä. Kovissa paineaalloissa miehiä kaatui kuin keiloja. Tuntui kuin yhtään elävää olentoa ei jäisi henkiin.
Tykistötulen hiukan heikennyttyä alkoi miehiä ilmestyä pölypilvien seasta. Henkiin jääneistä useat alkoivat perääntyä yhdyshautaa pitkin Pastorinjoen kanjonia kohti, jonka rinteillä oli perääntyviä sotilaita. Paikalla oli todellinen kaaos - kukaan ei osannut tehdä mitään. Siellä oli henkilöitä miehistöstä upseereihin, pataljoonan komentajakin, Andersson. Kukaan ei hallinnut tilannetta. Jos viholliset olisivat lähteneet heti tykistökeskityksen jälkeen hyökkäämään jalkaväellä ja panssarivaunuilla, olisi suomalaisjoukoissa tullut pahaa jälkeä. Venäläisillä ei todennäköisesti ollut tarkoituskaan lähteä etenemään heti tykistökeskityksen jälkeen.
Perääntyvistä miehistä useimmat olivat täysin sekaisin. Toiset ehkä kestivät sitäkin enemmän mahdotonta jyrinää kuin toiset. Siinä oli jonkinlainen ihmisen sietokyvyn raja. Tilanteen vähän rauhoituttua meikäläiset saivat jäljelle jääneistä miehistä rivinsä taas jotensakin kuntoon. Lisävoimiakin oli saatu.
Kuoleman kirkko
Valtavan tykistökeskityksen tarkoitus oli tuhota suomalaisten asemat maan tasalle. Sillä oli toinenkin tarkoitus: lamauttaa suomalaisten sotilaiden mieliala. Siinä vihollinen ei täysin onnistunut. Päinvastoin; suomalaisten selvittyä mullasta ja pölystä he olivat valmiit taistelemaan.
Venäläiset suorittivat suurissa ryhmissä satojen lentokoneiden voimin Kannaksen rautatie- ja maantieristeyksien sekä siltojen pommituksia. Myös Viipurin, Raudun, Kiviniemen ja Raivolan asemia pommitettiin.
Komppaniamme 4. joukkue oli Mottarin ja Aleksandrovkan kirkon välisessä suomaastossa. Joukkue oli hakeutunut suojaan kirkon seinien sisäpuolelle. Näimme, kun kirkon holvit ja seinät menivät sisään lentopommituksessa. Sinne jäi suurin osa joukkueesta murtuvien seinien ja holvien alle.
Suulajärven itärannalla oli saatu alasammutun koneen lentäjä vangiksi. Hän kertoi kuulusteluissa, että "Tämä on vasta alkua, huomenna alkaa vasta todellinen sota".
Yöllinen häirintä
9. päivän iltana venäläiset aloittivat hyökkäyksen asemiamme vastaan, mutta eivät onnistuneet tulemaan läpi. Mekin teimme useita yrityksiä vallata Mottarin tukikohta, mutta emme onnistuneet. Meillä oli liian vähän miehistöä ja tykistön tuki oli vähäistä, joten Mottarin aseman valtaaminen kävi ylivoimaiseksi.
Armeijakunnan esikuntapäällikkö Hautala antoi luvan lopettaa epätoivoiset yritykset. Myöhemmin tuli Mikkelin Päämajasta käsky "Jokainen neliömetri on otettava takaisin!". Siihen ei siinä tilanteessa ollut mitään mahdollisuuksia huomioiden vihollisen joukkojen ylivoiman. Tuskinpa tämä oli ylipäällikön antama käsky?
Samana iltana, ehkä iltayöstä, 10. Divisioonan esikunnasta soitettiin IV armeijakunnan esikuntaan Taavetti Laatikaiselle ja pyydettiin lisävoimia kaatuneiden miesten tilalle. Vastaus oli lyhyt: "Yöllä ei saa häiritä armeijakunnan esikuntaa". Kenraaliluutnantilta erittäin tyly vastaus vakavassa tilanteessa. Rintamilta kuului helvetillinen tykistön jylinä, mutta armeijakunnan esikunnassa Suulajärvellä eivät sodan tapahtumat paljoakaan häirinneet päivärutiineja. Siellä upseerit pelasivat tennistä. Matkaa rintamille oli noin 40-50 km.
Uusi hyökkäys
Armeijakunnan tilannetiedotus kesäkuun 9. päivän tapahtumista oli perin lyhyt: "Rajajoen suun ja Mottarin suunnilla on vihollisilla jalansijaa asemissamme". Tämä tiedotus paljasti sen, ettei armeijakunnan komentaja uskonut, että neuvostojoukot ovat ryhtyneet suurhyökkäykseen Kannaksella. Todellisuudessa oli tapahtunut paljon.
Aamuyöhön asti 10. kesäkuuta oli vähän hiljaisempaa, kunnes klo 5:00 jälkeen kaikki tykit ja kranaatinheittimet aloittivat täysillä pauhunsa. Tanner ulvoi, vapisi ja valitti. Sakeat savu- ja pölypilvet peittivät maan ja auringon. Tilanne oli sanoinkuvaamaton. Kaikkea sitä on saanut kokea! Alkoi kaikkien aseiden tulitus, jota kesti yhtämittaisesti 135 minuuttia. Jyry ja jylinä kuului jopa päämajakaupunki Mikkeliin asti, kuten edellisenäkin päivänä.
Tulituksen kohteina olivat esikuntarakennukset, korsut, teltat, varastot, etulinjan taisteluhaudat ja mahdolliset tähystyspaikat. Eivät säästyneet miinakentät eivätkä piikkilankaesteet - kaikki oli tuhottava. Samanlaiset tulikeskitykset olivat myös Aleksandrovkan ja Olhavan alueilla. Samanaikaisesti sadat pommikoneet levittivät tuhoaan Valkeasaaren länsipuolella Rajajoella, Sobolestkassa, Kallelassa, Vanha- ja Uusi-Alakylässä.
Ylivoimainen vastus
Tykistökeskityksen laannuttua jalkaväki aloitti hyökkäyksensä asemiimme panssarivaunujen tukemana. 21. AK lähti hyökkäämään. Hyökkäysalueen keskellä oli Viipuri-Pietari-maantie; hyökkäyskaistan leveys oli noin 6,5 km. Hyökkäyksessä venäläisiä oli 30 000 miestä, joista osa oli XXX Armeijakuntaa eli valiojoukkoja, panssarivaunuja ja rynnäkkötykkejä 100. Niitä oli tukemassa 203 tykkiä ja kranaatinheitintä rintamakilometriä kohden eli yhteensä 1320 putkea. Näiden 21. AK:n kolmen armeijakunnan takana oli käytettävissä lisäksi 4 panssarivaunuprikaatia, 3 panssarivaunurykmenttiä, 4 rynnäkkötykkirykmenttiä eli 421 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä. Suomalaisten eli JR 1:n asevoimat olivat samalla lohkolla; 3000 miestä tukenaan 40 tykkiä.
Tykistökeskityksen siirryttyä kauemmaksi lähtivät venäläisten panssarivaunut ja jalkaväki etenemään kohti suomalaisten tuhoutuneita asemia.
Kyllä siinä on orpo olo avoimessa maastossa kun näkee panssarivaunujen vyöryvän. Siinä tilanteessa ei ollut muuta mahdollisuutta kuin perääntyä. Osa meikäläisistä lähti savun ja pölyn seassa Öljymäkeä kohti. Meitä oli neljä miestä, jotka emme lähteneet samaan suuntaan, koska ajattelimme, että sillä reitillä on kovapohjainen maa, jossa on suuri sirpalevaara. Me neljä lähdimme ryömimään siltarumpujen kautta vasemmalla, koska tiesimme siellä olevan pehmeän maaston ja ammuksia jäisi paljon suutareiksi. Näin tapahtuikin, suo oli vellovaa lettoa.
Maataistelukoneet olivat pilviverhona reittimme yläpuolella. Onnella selvittiin. Öljymäen lähellä meidän oli ylitettävä aukio, jossa ei ollut minkäänlaista suojaa, mutta sattui hyvä sauma, sillä tuli vain hajanaista tulitusta eikä maataistelukoneistakaan ollut haittaa. Oli mentävä miinakentän ja piikkilankaesteiden lävitse. Sitten olikin helpompaa, sillä pääsimme metsämaastoon, jossa voi hakeutua puunsuojaan.
Kunnollista ruokaa
Selvisimme joelle ja kahlasimme Terijoen Haapalan kylässä Rajajoen yli. Poikkesimme tien vieressä olevaan maalaistaloon. Oli lauantai, rieskataikina oli nousemassa pöydällä. Talon väkeä ei näkynyt missään. Oli tullut kiireinen evakkomatka. Tämä kuvastaa armeijakunnan komentajan, Taavetti Laatikaisen "lojaalisuutta".
Tästä jatkoimme Kivennavalle päin. Muutaman kilometrin etäisyydellä oli Joutselkä, laaja kumpare, jossa oli Joutselän taistelun muistomerkki. Siellä pyöri venäläisten hyökkäysvaunuja, jotka olivat tulleet Viipurintietä Rajajoen ylitse kuuluisan Mainilan kylän kautta. Ennen meitä sinne oli saapunut JPI/200, HeimoP:n sotilaita. Vihollisen sotilaita liikkui panssarivaunujen ulkopuolella. Joku heimopataljoonan miehistä ampui panssareita kohti, jolloin sieltä rupesi tulemaan rautaa niskaan. Suomalainen rintamamies ei olisi mennyt ampumaan, kaivamaan verta nenästään.
Pääsimme kiertoteitse Kivennavan tielle, josta päädyimme Lintulan luostariin, jossa oli jo parikymmentä yksikkömme miestä. Saimme vihdoinkin kunnon ruokaa.
Kesäkuun 9.-10. päivän tappioista
Illan ja yön taisteluissa kaatui seitsemän komppanianpäällikköä. Eräästäkin komppaniasta kaatuivat kaikki upseerit sekä edellisenä päivänä tulleet täydennysupseerit, kadetit. He eivät ehtineet mukautua sodan olosuhteisiin.
Kersantti Kaartista oli ehdotettu partio- ja muista ansioista Mannerheim-ristin ritariksi. Sotataitojensa lisäksi hän kehitteli uutta jalkaväen asetta. Hänet komennettiin Lahden asepajalle jatkamaan uuden aseen käsittelyä. Hän anoi asepajalta lomaa ja tuli "lomailemaan" rintamalle juuri pahimman ja kiivaimman sodan aikaan.
Aseveli, joka Kaartisen viimeksi näki, kertoi, että hän joutui turvautumaan puukkoonsa vihollisen kanssa välejään selvitellessään. Sinne jäi kersantti Kaartinen, kuten monet muutkin. Mainittakoon Kaartisesta, että elokuvassa Laulu tulipunaisesta kukasta hän laski tukilla päänäyttelijän Kille Oksasen sijaisena Kymijoen Mankalan kosket.
Ylipäällikkö ja hänen kenraalinsa
Carl Gustaf Emil Mannerheim, ylipäällikkö ja marsalkka, oli arvostettu, mutta myös hiljaisesti arvosteltu. Miksi hän oli valinnut strategisesti kaikkein tärkeimmille paikoille vanhat ja kalkkeutuneet kenraalit, jotka eivät kaikki olleet kiinnostuneet sotimisesta?
Ylipäälliköllä olisi ollut asettaa tilalle tehokkaita ja toimintatarmoisia everstejä. Hän ei pysynyt vanhojen kenraalien kautta aina tilanteen tasalla, mitä rintamilla tapahtui. Hänen kiinnostuksensa suuntautui enemmälti Itä-Karjalaan, jossa hänen luotettavat kenraaliluutnanttinsa Erik Heinrichs ja K.L. Oesch olivat. Vihollisen painopiste oli kuitenkin Karjalankannaksella. Mannerheim piti Itä-Karjalaa valttikorttinaan rauhanneuvotteluissa. Sanelurauhassa se kortti ei ollut pitävä.
Kenraaliluutnantti Oesch siirtyi 14.6. Kannaksen joukkojen komentajaksi. Komentopaikka siirtyi Suulajärveltä kotikylääni Kantturanniemeen aina sodan loppuun.
Ylipäällikkö Mannerheim on nimittänyt kesäkuun 10. päivän 1944 Suomen armeijan mustaksi päiväksi. Samanlainen päivä oli myös 9. päivä kesäkuuta. Muistan, kun kesäkuussa 1944 ylipäällikkö antoi päiväkäskynsä rohkaisten joukkojaan taisteluun. Samassa päiväkäskyssä hän sanoi mieltä lämmittävästi "Olen johtanut taisteluja monilla sotarintamilla, mutta en ole tavannut vertaisianne sotilaita".
Sotainvalidi
Kertomuksessani mainittu kotikyläni Kantturanniemen nimi on mainittu useaan kertaan. Kylä on edelleen olemassa. Olen vieraillut siellä kesäisin kenraalien ja everstien perheissä; he vuorostaan ovat käyneet minun lähellä olevalla mökilläni.
Henry Tuuva, lähes 82-vuotias veteraanirakennusmestari, lopuksi toteaa:
- En pahemmin haavoittunut, mitä nyt pieniä pintanaarmuja tuli. Oikeasta korvastani meni melkein kokonaan kuulo. Korva on soinut yli 60 vuotta. Siitä ei hyvitetä mitään, kun se vamma ei näy missään. Ainoastaan kuuloa haittaa.
Haastattelu: REINO KUKKONEN
Lähdekirjana on Jukka Mäkelän Teräsvyöry Kannaksella; tietoja venäläisten suunnitelmista ja asemääristä, jotka on saatu Leningradin sotilaspiirin arkistoista.
[ takaisin artikkeleihin ]
