Aurinko nousee idästä

Tunisiasta alkanut kansannousujen sarja lopetti Ben Alin vallan lisäksi myös Egyptin, Libyan ja Jemenin yksinvallat. Arabikevään 2011 tapahtumat ovat johtaneet alueen sen historian merkittävimpiin muutoksiin, eivätkä ne ole vielä ohi. Bahrainissa kuningashuoneen ja sen vastustajien välinen kahtiajako on ajanut maan syvään kriisin, ja Syyriassa väkivaltaisuudet ovat suistamassa maan pitkittyvään sisällissotaan. Libanonissa ja Jordaniassa pelätään sisäisten konfliktien puhkeamista. Vallankumouksen jälkeiset hallinnot ovat vielä muotoutumassa, mutta yksi asia on kiistatta selvä: paluuta menneeseen ei ole.

Kylmän sodan paluu?

1960-luvulla amerikkalainen tutkija Malcolm Kerr kuvasi teoksessaan The Arab Cold War Lähi-idän politiikan kahden kilpailevan geopoliittisen ryhmittymän välisenä valtakamppailuna. Toinen ryhmä muodostui Yhdysvaltojen tukemista konservatiivista monarkioista, jotka pyrkivät vakauttamaan Lähi-idän vallitsevaa tilannetta, ja toinen koostui Neuvostoliiton tukemista vallankumouksellisista tasavalloista, jotka halusivat muokata Lähi-idän voimatasapainoa mieleisekseen syrjäyttämällä alueelliset monarkiat ja edistämällä arabien yhtenäisyyttä, panarabismia. Ryhmittymien välinen kilpailu loppui jo 1970-luvun alussa arabitasavaltojen ensin hävittyä Israelille kuuden päivän sodassa vuonna 1967 ja viimein panarabilaisuuden keulahahmon, Egyptin presidentin Gamal Abdel Nasserin kuoltua vuonna 1970. Vastakkainasettelun murtuminen edisti myös islamististen ryhmien – kuten Muslimiveljeskunnan – nousua merkittäväksi yhteiskunnalliseksi voimaksi 1960-luvun toisella puoliskolla.

Monet näkivät Kerrin kuvaaman kylmän sodan palanneen Lähi-itään terrorismin vastaisen sodan myötä, jolloin kahden uuden aluepoliittisen leirin nähtiin kamppailevan Lähi-idän ylivalta-asemasta. Yhtenä osapuolena oli niin kutsuttu maltillisten valtioiden leiri, johon kuului länsivaltojen tukemat Saudi-Arabia, Jordania, Israel ja Egypti. Näitä valtioita yhdisti halu ylläpitää aluepoliittista tasapainoa, jota uhkasi Iranin johtama radikaalien leiri, johon lukeutui Iranin ohella Syyria ja islamistiset vastarintaliikkeet Hizbollah ja Hamas. Ennen arabikevättä ne kilpailivat alueellisesta valta-asemasta pyrkien lisäämään vaikutusvaltaansa Libanonissa, Irakissa ja palestiinalaisalueella.

Keinotekoinen jako

Kahtiajako on keinotekoinen. Käsite vastakkaisista leireistä kuvaili suhteellisen hyvin yleisiä alueellisia jakolinjoja, mutta se yksinkertaisti yksittäisten valtioiden ja toimijoiden välisiä suhteita. Jopa yleisellä tasolla kahtiajako oli menettämässä merkitystään jo ennen arabikevään ensimmäisiä mielenosoituksia. Radikaalileirin jäsenet ovat viime vuosina keskittyneet hoitamaan sisäisiä ongelmiaan. Iranin Vihreän liikkeen epäonnistunutta vallankumousyritystä vuosina 2009–2010 seurasi poliittinen valtakamppailu presidentti Mahmoud Ahmadinejadin ja maan uskonnollisen johtajan ajatollah Ali Khamenein välillä. Vallankumouksen tukahduttaminen söi Iranin suosiota, joka pohjautui vastarinnan tukemiseen sekä Israelin vastaisiin lausuntoihin. Samalla Hamas ja Hizbollah ovat keskittyneet omiin ongelmiinsa: Hamas Gazan hallintaan ja neuvotteluihin Fatahin kanssa ja Hizbollah Libanonin alati epävakaaseen sisäpolitiikkaan.

Myös maltillisen leirin yhtenäisyys on kärsinyt. Kun länsivallat ovat keskittyneet talouskriisiin ja Afganistanin vakauttamiseen, Lähi-itä on jäänyt pienemmälle huomiolle, ja liittolaiset ovat etääntyneet toisistaan. Turkin ja Israelin suhteet ovat surkastuneet dramaattisesti viime vuosina, ja Yhdysvaltain epäonnistumisiin turhaantunut Saudi-Arabia on omaksunut kauttaaltaan itsenäisemmän linjan. Leirien ulkopuoliset toimijat alkavatkin elpyä. Irak tekee hitaasti paluuta merkittäväksi ulkopoliittiseksi vaikuttajaksi, vaikka sisäisten väkivaltaisuuksien leimahtaminen on vielä merkittävä riski. Myös pieni Qatar on nostanut ulkopolitiikkansa profiilia koko 2000-luvun.

Moninapainen Lähi-itä

Lähi-itä moninapaistuu. Vaikka arabikevään aiheuttamat muutokset ovat olleet dramaattisimmat Pohjois-Afrikassa, vallankumousaalto on heijastanut lähes koko Lähi-idän kattavaa ongelmaa: kuilu vallanpitäjien ja kansalaisten välillä on syvä.

Arabimonarkiat ovatkin ryhmittyneet Persianlahden yhteistyöneuvoston (Gulf Cooperation Council, GCC) alle tarkoituksenaan turvata omat hallintomuotonsa arabikevään nostattamaa protestihenkeä vastaan. GCC:n jäsenmaat ovatkin, Bahrainia lukuun ottamatta, pitkälti välttyneet mielenosoituksilta ja samalla pyrkineet kasvattamaan vaikutusvaltaansa alueellisessa diplomatiassa, mistä kertoo Marokon ja Jordanian arabikevään aikana esitetty jäsenyys yhteistyöneuvostossa, sekä GCC-maiden nousu keskeisiksi toimijoiksi Arabiliitossa. GCC on puuttunut Jemenin ja Bahrainin sisäisiin konflikteihin – jälkimmäisessä tapauksessa lähettäen joukkoja suojelemaan al-Khalifan kuningashuonetta – ja aktivoineet Arabiliittoa toimimaan omien etujensa mukaisesti Libyan ja Syyrian tilanteissa. Yksittäisin arabikevään suurin voittaja on GCC:n jäsen Qatar: osasyynä tähän on ollut mediakanava al-Jazeeran vaikutus ja vahva tuki islamistiryhmille Libyassa ja Syyriassa.

Maiden väliset huomattavat eturistiriidat vaikeuttavat GCC:n kehittymistä pysyväksi monarkioiden liitoksi. Monarkiadiplomatian taustalla on ollut Saudi-Arabian ja Qatarin lähentyminen, mutta silläkin on rajansa. Suurin erimielisyyksien aihe on suhtauminen šiioihin, joiden poliittisiin pyrkimyksiin Saudi-Arabia suhtautuu edelleen äärimmäisen varauksellisesti omien rajojensa sisällä ja naapurimaissa Bahrainissa ja Irakissa. Saudi-Arabia kokee Iranin muodostavan maalle merkittävä uhan. Qatar on taas avoimempi yhteistyölle šiiaryhmien kanssa ja ylläpitää suhteita Iranin ja Hizbollahin kanssa. Toisaalta GCC:n jäsenillä on edelleen sisäisiä haasteita. Bahrainissa GCC:n väliintulon tukahduttamat jännitteet ovat nousemassa takaisin pintaan; myös GCC:n jäsenyyttä hakevat Jordania ja Marokko ovat epävarmoja omien uudistuksiensa kestävyydestä.

Iran heikkenee

GCC:n menestyessä tahollaan tekee Irak paluuta arabimaailmaan suvereenina toimijana, samalla kun Iran, joka ei ole arabivaltio, vetäytyy. Yhdysvaltain joukkojen poistuttua Irakista pääosin loppuvuodesta 2011, on maan hallitsija Nuri al-Maliki hiljalleen vahvistanut omaa valtaansa ja maansa asemaa. Tämä on kuitenkin tapahtunut enimmäkseen maan sunni- ja kurdivähemmistöjen kustannuksella, mikä on lisännyt maan sisäisiä jännitteitä merkittävästi.

Iran on kärsinyt jo pitkään sisäisestä heikkoudesta. Maan johdon jakautumisesta huolimatta arabikevät ei ole elvyttänyt hallinnon vastaisia mielenosoituksia, mutta Iranin vaikutusvalta Lähi-idässä on heikentynyt merkittävästi. Iranin tulkinta arabikeväästä islamilaisena tapahtumana, jonka mahdollisti juuri Iranin vuoden 1979 vallankumous, ei ole saanut vastakaikua. Maan vaikutusvaltaa on heikentänyt osaltaan sen ainoan arabiliittolaisen, Syyrian, vajoaminen sisällissotaan. Syyrian hallintoa puolustavat lausunnot etäännyttävät Irania entisestään Lähi-idän arabivaltioista.

Suurimmat luuserit

Arabikevään pahimmat häviäjät ovat Iranin tavoin vanhoja vallankumouksellisia tasavaltoja. Reilun vuoden aikana valta vaihtui Tunisiassa, Jemenissä, Libyassa ja Egyptissä, joissa kaikissa ollaan muovaamassa uutta hallintoa. Tunisia, Libya ja Jemen ovat vaikutusvallaltaan alueellisesti syrjäisiä valtioita. Egyptissä ongelmallinen vallanvaihdos on sitä vastoin johtanut uuteen ulkopoliittiseen aktiivisuuteen. Tahirin aukion vallankumous näyttää lopulta jäävän palatsivallankaappauksi Egyptin armeijan johdon ohjatessa siirtymäprosessia. Toisaalta vallankumous on vapauttanut uusia tuulia, joita ei olisi voinut kuvitellakaan Mubarakin aikana: suhteet Israeliin kiristyvät ja kriittisyys länsivaltoja kohtaan kasvaa. Egypti on ollut historiallisesti Lähi-idän tärkeimpiä valtioita – maa on mahdollisesti palaamassa tuohon rooliin.

Syyrian sisällissota ja sen jälkihoito tulee hallitsemaan lähiaikoina Levantin maiden (Israel, Jordania, Libanon ja Syyria) ulkopolitiikkaa. Syyrian alueellinen rooli on romahtanut ja jättänyt tyhjiön, kun al-Assadin hallinto kamppailee selviytymisestään ja erityisesti Irakissa toimivat salafi-jihadistit pyrkivät Syyriaan luomaan lisää kaaosta. Hallinnon ja sen vastustajien kamppailussa kumpikin on löytänyt ulkoisia tukijoita, joilla on myös omat syynsä osapuolten auttamiseen. Syyrian libanonisoituminen on todellinen uhka, jollei konfliktille löydy pian ratkaisua. Maasta on jo nyt tullut alueellisten valtojen kilpakenttä. Kasvava syyrialaispakolaisvirta rasittaa Turkin ja Jordanian suhtautumista Syyriaan, ja Libanon on jo Syyrian konfliktin panttivanki Hizbollahin avainasemasta ja yhteisen rajan yli heijastuvasta epävakaudesta johtuen. (Lisää aiheesta muun muassa tämän artikkelin kirjoittajien reportaasissa Libanonista lehtemme numerosta 1/2012).

Arabisaatio

Kaikissa arabikevään mielenosoituksissa Tunisiasta Jemeniin on kuultu samoja iskulauseita. Yksi arabikevään huomattavimpia muutoksia on ollut ulkopoliittisen vallan siirtyminen takaisin arabivaltioille – ei-arabivaltioiden kustannuksella. Näin on ollut etenkin Levantissa. Assadin hallinto on ollut Iranin ikkuna arabimaailmaan ja oleellinen linkki vastarintaliikkeisiin. Syyrian sisällissota onkin hajottanut pahasti Iranin johtamaa radikaalien leiriä. Syyrian konfliktin seurauksena Hamas on katkaissut välinsä Damaskokseen, ja se harkitsee aseellisesta vastarinnasta luopumista. Hizbollahin haluttomuus rauhaan on merkittävästi heikentänyt liikkeen asemaa alueella ja pakottanut sen varovaisempaan toimintaan. Jos Assadin hallinto kaatuu, Hizbollah etääntyy entistä enemmän Iranista.

Arabikevään aiheuttamat muutokset alueella ovat paljastaneet Turkin, joka ei Iranin tavoin ole myöskään arabivaltio, ulkopolitiikan puutteet. Sisäpoliittisista rajoitteista ja historiastaankin johtuen Turkin on hankala markkinoida omaa malliaan arabimaailmaan, ja maa onkin joutunut havaitsemaan, että sen tarjoamat neuvot eivät ole olleet aina kovin toivottuja. Turkin oma kurdiongelma rajoittaa sen kykyä toimia Syyriassa ja Irakissa. Siltojen polttaminen Israelin kanssa on pienentänyt Turkin mahdollisuutta toimia sovittelijana Israelin ja arabitahojen välillä.

Suurimmat ongelmat Levantissa kohtaa Israel, jonka turvallisuusympäristö muuttuu, jos mahdollista, nykyistäkin epävakaammaksi ja epämukavammaksi. Maan ulko- ja turvallisuuspolitiikka on pitkään nojannut oletuksiin vakaasta ja rauhanomaisesta Egyptistä ja vakaasta, mutta vihamielisestä Syyriasta, joista kumpikaan ei pidä enää paikkaansa. Iranin ydinasepyrkimykset lisäävät Israelin huolia, kuten myös se, että Hizbollah saattaa päästä käsiksi Syyrian asevarantoihin. Ongelmia tuo myös Israelin harjoittama pyrkimys yksipuoliseen ja muista riippumattomaan päätöksentekoon, joka on suututtanut muun muassa Ankaran ja Washingtonin. Uusien aluepoliittisten muutosten jälkeen Israel on entistä enemmän yksin ja turvautuu osittain siksi yhä enemmän yksipuoliseen toimintaan.

Iltaruskon maat

Myös länsimaiden sananvalta Lähi-idässä heikkenee. Yhdysvalloilla ja EU:lla ei ole ollut millään tasolla selvää ja johdonmukaista suhtautumista arabikevään muutoksiin. Hajanainen ja heikkenevä länsi epäröi eikä tiedä, kuinka suhtautua muutoksiin alueella. Arabikansojen demokraattiset pyrkimykset ovat kiistatta länsimaiden arvostamia, mutta arabikevään luoma epävakaus ja muutos pelottaa länttä.

Talouskriisi on heikentänyt Euroopan Unionin kykyä toimia Lähi-idässä. Arabikevät on selvästi paljastanut EU:n heikkouden ulkopoliittisena toimijana, mutta vielä ei ole syntynyt minkäänlaista suunnitelmaa, millä se pitäisi korvata tai kuinka sitä voisi kehittää. Tilannetta vaikeuttaa entistään se, että EU:n tehokkaimmat keinot ovat olleet taloudellisia – ja juuri taloudellisista resursseista on nyt pula. EU:lta puuttuu kyky vaikuttaa suoraan alueen merkittävimpiin turvallisuusongelmiin, kuten Syyrian konfliktiin tai Iranin ydinkiistaan. Arabikevään aiheuttamat ongelmat ovat vielä näkyvämpiä Yhdysvalloille, jolla on pitkäaikaisempia strategisia liittolaisuuksia erinäisten valtioiden kanssa. Tämä on ollut nähtävissä Egyptin ja Bahrainin kansannousujen aikana, jolloin Yhdysvaltojen on ollut hankala muodostaa kantaa turvallisuustavoitteiden ja demokratiapyrkimysten välillä. Yhdysvaltojen uskottavuus onkin saanut tämän seurauksena monta pahaa kolausta.

Tulevaisuus

Valtion ja kansan välinen suhde määritellään Lähi-idässä uudelleen. Tämä tulee viemään vuosia, ja lopputulos on kaikkea muuta kuin varma. Kilpailu alueellisten valtatyhjiöiden täyttämiseksi on vasta alussa. Niin Persianlahdella kuin Levantissa ne alueelliset valtiot, jotka tällä hetkellä kykenevät ulkopolitiikan kautta lisäämään vaikutusvaltaansa, pyrkivät kasvattamaan sitä perinteisten alueellisten mahtien, Syyrian, Iranin, ja Israelin menettäessä keskeistä rooliaan.

Yhteiskunnalliset muutokset murentavat länsimaiden asemaa alueella ja edellyttävät niiltä uudenlaista politiikkaa. Sama ongelma on ei-arabivaltioilla Turkilla, Iranilla ja Israelilla, joiden oletukset lähiympäristöstään ovat osoittautuneet vanhentuneiksi ja vääriksi. Olisi kuitenkin virhe luulla, että lännen ja alueen ei-arabimaiden rooli lakkaisi kokonaan. Arabivaltioiden sanelemassa uudessa ympäristössä muiden on vain löydettävä uusi toimintatapa.

Lähi-idässä seuraavaa vuosikymmentä määrittelevät mitä todennäköisimmin moninapainen valtakamppailu, jota käydään uusilla areenoilla: Irak muuttunee valtakamppailun pääareenasta pelaajaksi, ja Syyria pelaajasta uudeksi pääareenaksi, jossa valtakamppailua käydään alueellisten valtojen ja niiden tukemien aseellisten ryhmittymien kesken.

Share This