Battle of Britainin ratkaisusta 80 vuotta

Elo-syyskuussa 1940 eli 80 vuotta sitten käyty “Taistelu Englannista”, Battle of Britain, on jotakin samanlaista englantilaisille kuin talvisota suomalaisille. Yhtymäkohtia toki onkin, kummassakin pieni joukko taistelee ylivoimaa vastaa ja torjuu sen. Battle of Britain on ollut Englannissa käsite ja legenda. Eikä toki turhaa, se oli englantilaisten ensimmäinen voitto jo vuoden kestäneessä toisessa maailmasodassa. Torjuntavoitto se oli myös, aivan talvisodan tapaan, vaikka vastassa olleet saksalaiset jättivät taistelun lopulta kesken.

Air Chief Marshal (kenraali) Hugh Dowdingin johtama Royal Air Forcen Fighter Command saavutti kahdesta Kanaalin toiselta puolelta hyökkäävästä saksalaisesta lentolaivastosta torjuntavoiton. Ja tätä kautta voi sanoa brittien hävittäjälentäjien pelastaneen maan saksalaisten maihinnousulta. Legenda heistä tuli Winston Churchillin kuuluisien sanojen myötä: “ Koskaan sodankäynnin historiassa niin monet eivät ole olleet kiitollisuudenvelassa niin harvoille”.

Sodan suuri kuva Battle of Britainin alkaessa oli sellainen, että vuotta aikaisemmin syttyneet toisen maailmansodan kuluessa saksalaista salamasotaa olivat saaneet maistaa niin Puola, Tanska, Norja, Hollanti, Belgia kuin Ranskakin. Brittien manner-Euroopassa taistellut pieni mutta ammattitaitoinen siirtoarmeija oli juuri palannut pahan tappion kärsineenä ja kalustonsa menettäneen. Maavoimia Englannilla ei ollut enää juuri nimeksikään, mutta sillä oli ylivertainen laivastonsa ja sangen vahvat ja hyvin koulutetut ilmavoimat.

Ranskan antauduttua 21. kesäkuuta 1940 Saksan ja sen johtajan Adolf Hitlerin katse suuntautui Englantiin jaa maihinnousuun. Saaren valtaamisen tärkeimpänä edellytyksenä nähtiin Englannin ilmavoimien lamauttaminen tai tuhoaminen. Ilmeisen vastentahtoisesti Adolf Hitler ryhtyi ilmasotaan ja piti sopua mahdollisen, koska hän mm. rajoitti pommitukset taistelun alkuvaiheessa vain selvästi sotilaskohteisiin.

Saksan laivasto oli alusmäärältään pahasti alakynnessä verrattuna Royal Navyn eikä Kanaalin herruudesta olisi tullut epäilystäkään, jos saksalaiset olisivat pelkästään laivastonsa suojassa koittaneet maihinnousua. Ainoaksi ratkaisuksi nähtiin ilmaherruuden saavuttaminen Kanaalissa ja eteläisessä Englannissa. Tämä oli siis tehtävä, jonka Saksan ilmavoimat, Luftwaffe, sai ja jonka Reichsmarschall Hermann Göring lupasi suorittaa neljässä viikossa. Käytännössä se tarkoitti Englannin ilmavoimien tekemistä toimintakyvyttömäksi ja työ olisi aloitettava sen hävittäjäilmavoimista.

Kiirettä tehtävän suorittamiseen toi se, että maihinnousuun saksalaisilla oli mahdollisuus käyttää maihinnousuun siihen erittäin huonosti sopivia aluksia,  tulollaan olevissa syysmyrskyissä ne eivät tulisi pärjäämää. RAF:n lyömiseen käytettävissä oleva aika oli siis käytännössä vain muutamia viikkoja.

RAF:n modernisointi kesken

Britannian ilmavoimien, Royal Air Forcen, osalta varustautuminen oli kuitenkin vielä käynnissä eivätkä ne olleet saavuttaneet suunniteltua laajuuttaan. Jonkin verran tappioita oli kärsitty Ranskassa, mutta merkittävin osa mm. hävittäjälaivueista oli pidetty kotimaassa.

Britti-ilmavoimat olivat vasta 1930-luvun loppuvuosina siirtyneet hävittäjiensä osalta kaksitasoista yksitasoihin merkittävimpinä tyyppeinä Hawker Hurricane ja Supermarine Spitfire. Näistä tukevamman ja suuremman näköinen Hurricane oli hitaampi ja vähemmän liikehtimiskykyinen kuin urheilukonemainen ja sulavalinjainen Spitfire. Kumpaakin vauhditti Rolls-Royce Merlin, 12-sylinterinen ahdettu ottomoottori. Aseistukseltaan ne olivat käytännössä yhdenvertaiset. Kun taistelua Englannista käytiin oli Hurricane yleisempi tyyppi, mutta sen tilalle oli tulossa Spitfire.

Jos Hurricanea ja Spitfireä verrataan saksalaisten hävittäjiin niin kovasti yleistäen Hurricane ei välttämättä pärjännyt sitä nopeammalle Messerschmitt Bf 109 E:lle, mutta kaksimoottorisen Messerschmitt Bf 110 :n kanssa se otteli jo tasaväkisemmin. Spitfire puolestaan oli yksimoottorista  “Mersua” hivenen hitaampi, mutta selvästi ketterämpi, kaksimoottoriseen Bf 110:een verrattuna se oli ylivoimainen. Toki ilmataistelussa myös moni muu tekijä, kuten lentäjän kokemus, korkeusero alkutilanteessa, osaston johtaminen, kuka näkee kenetkin ensin jne. vaikuttaa eikä pelkkä koneiden tekninen vertailu välttämättä kerro kamppailun lopputuloksesta.

Jutun pääkuva: Näin sopuisasti eivät Messerschmitt ja Spitfire tietenkään lentäneet, “Mersu” on brittien sotasaaliskone.

RAF :n parempi johtamisjärjestelmä

Ilmeisen etulyöntiaseman brittien ilmapuolustus sai heidän etumatkastaan tutkan kehittämisessä ja käyttämisessä. Saarivaltakunta oli rakentanut ympärilleen ja erityisesti etelärannikolleen tutkia, joiden avulla ilmapuolustus sai ennakkovaroituksen saksalaisista lentokone-osastoista parhaimmillaan jo ennen kuin ne ylittivät Ranskan rannikon. Tutkat yhdistettynä kuulosuuntimiin, aistinvaraista tähystystä tekeviin ilmavalvonta-asemiin jne. loi lähes reaaliaikaisen ilmatilannekuvan, joka mahdollisti hävittäjätorjunnan johtamisen ennenäkemättömällä tavalla.

Johtamisjärjestelmä mahdollisti saksalaisten liikkeiden päättelyn etukäteen ja hävittäjälaivueiden keskitetyn johtamisen. Parhaassa tapauksessa ne pystyttiin pitämään viime hetkeen asti valmiudessa maassa ja sopivalla hetkellä käskemään ilmaan sekä keskittämään olennaisimpaan paikkaan. Tällä saatiin aikaiseksi paikallinen ylivoima ja koneiden rajoitettu lentoaika saatiin käytetty mahdollisimman täysimääräisesti hyväksi. Saksalaisten lentäjien tilannekuva Britannian taivaasta oli parhaassakin tapauksessa tunteja vanha, yleensä paikkaansa pitämätön eli he taistelivat pimeässä.

RAF oli jaettu pommikoneita johtavaan Bomber Commandiin ja em. Hugh Dowdingin Fighter Commandiin. Jälkimmäinen puolestaan oli jakautunut alueellisiin neljään Group’iin, joista Battle of Britainissa joutuivat pahiten tuleen Etelä-Englannista vastuussa olevat Group 10 ja Group 11. Näiden alaisina toimivat Wing’it (laivueet) sekä yksittäiset Squadron’it (lentueet). Johtokeskukset pystyivät ohjaamaan yksittäisiä lentueita lopulta erittäin tehokkaasti.

Kotikenttäetu

Englantilaiset taistelivat sisälinjalla, mistä oli heille etua. Lisää etua tuli siitä, että ilmataistelut käytiin pääsääntöisesti Etelä-Englannissa, omien lentokenttien läheisyydessä. Brittikoneen vaurioiduttua se pääsi saksalaista vastustajaansa useammin palaamaan lentokentälle ja pahimmassakin tapauksessa lentokoneen tuhoutuminen ei välttämättä tarkoittanut lentäjän menetystä. Laskuvarjon varaan päässyt brittien Pilot Officer  putosi omalle maalleen ja saattoi jatkaa taistelua hyvinkin pian, saksalainen Oberleutnant sen sijaan joutui sotavangiksi.

Toinen erittäin merkittävä etu briteille liittyi koneiden toiminta-aikaan. He taistelivat hyvin lähellä omia kenttiään eikä takana ollut siirtymislentoa, joka saksalaisilla hävittäjillä kesti Pohjois-Ranskan kentiltä puolisen tuntiakin. Tämä tarkoitti sitä, että englantilaisilla oli toiminta-aikaa käytettävissä kaikki se mitä polttoainesäiliöiden tilavuus salli, saksalaisilla vain pieni osa siitä.

Voittoisa Luftwaffe

Luftwaffe oli koneineen tehty pikemminkin maavoimien suoraan tukemiseen kuin strategisen tavoitteen saavuttamiseen. Myös sen piirissä toki nähtiin pommikone tärkeimpänä ilmasodan toimijana, jolla sota viedään vastustajan alueelle. Luftwaffe oli hoitanut strategisen tehtävänsä erinomaisesti Puolassa ja Ranskassa, mutta näissä oli vastassa osin pahastikin vanhentuneita lentokoneita ja saksalaiset pääsivät yllättämään vastustajansa parhaassa tapauksessa lentokentillä.

Britannian hävittäjiä vastaan saksalaisilla ei teknistä etumatkaa käytännössä ollut.  Taistelu Englannista oli myös ensimmäinen kerta, kun lähes pelkästään ilmataisteluilla yritettiin tuhota vastustajan ilmavoimat ja ennen kaikkea sen hävittäjät. Tästä ei kellään ollut kokemusta eli tilanne oli uusi varsinkin Luftwaffen korkeimmalle johdolle, joka koostui joko ensimmäiseen maailmansotaa nuorina lentäjäupseereina osallistuneista tai maavoimista siirretyistä. Kaikki he olivat tulleet Luftwaffen johtopaikoille vasta 1930-luvun puolessa välissä ja sen jälkeiset vuodet olivat kuluneet Saksan ilma-aseen luomisessa lähes tyhjästä.

Luftwaffen tärkeimmät hävittäjätyypit olivat yksimoottorinen Messerschmitt Bf 109 E ja kaksimoottorinen Messerschmitt Bf 110. Edellinen osoittautui muuten paitsi sangen rajoitetulta toimintasäteeltään Battle of the Britainissa hyvin käyttökelpoiseksi, mutta jälkimmäinen liian kömpelöksi. Saksalaiskoneiden moottorit olivat hyvin brittimoottorien kaltaisia Daimler-Benzin 12-sylinterisiä ottomoottoreita. Näiden etuna oli polttoaineen ruiskutus brittimoottorien kaasuttimien sijasta, saksalaiset moottorit olivat tunteettomampia lentokoneen asennoille ja polttoaineen tulo sylintereihin oli varmempaa.

Saksalaiset hävittäjät sidottiin pääosin pommikoneiden saattotehtäviin, mikä rajoitti niiden toimintavapautta, mutta saksalainen pommikonekalusto huomioon ottaen tämä oli välttämätöntä. Pommikoneiden saattoon ei kuitenkaan oltu kehitetty toimivia menetelmiä vaan näissä edettiin kokeilujen ja erehdysten tietä. Merkittävä ongelma oli hävittäjien huomattavasti pommikoneita lyhyempi toimintasäde, joka teki kunnollisen suojan järjestämisestä konstikkaan asian.  Saattohävittäjät pystyivät toimimaan eteläisessä Englannissa alueella joka oli ehkä kymmenes osa maan pinta-alasta. Saksalaiset pommikoneet olisivat voineet lentää pitemmälle, mutta siihen niillä ei ollut käytännön mahdollisuuksia päiväsaikaan ilman saattoa, lopputuloksena olisi ollut erittäin suuret tappiot.

Pommikoneet riittivät vain taktisiin tehtäviin

Pommikoneissa päätyypit olivat Heinkel He 111 ja Dornier Do 17, molemmat kaksimoottorisia vaakapommittajia, joiden nopeus ei ollut hävittäjien luokkaa ja pommikuorma strategista pommittamista ajatellen vaatimaton. Niiden puolustusaseistus oli liian heikko, jotta ne olisivat pärjänneet Hurricaneille ja Spitfireille ja ainoa pelastus olikin suuret muodostelmat ja omien hävittäjien saatto.

Saksalainen erikoisuus oli syöksypommittaja, joita oli käytössä kahta päätyyppiä, yksimoottorinen Junker Ju 87, “Stukana” suuren maineen aikaisemmilla sotaretkillä saavuttanut lokinsiipinen kone, ja Junkers Ju 88. Hidas Stuka olisi tarvinnut suojakseen ilmaherruutta ja se jouduttiin vetämään pois taistelusta korkeiden tappioiden takia.

Saksalaisten keveillä pommikoneilla ei ollut mahdollista suorittaa strategista tehtävää esimerkiksi tuhoamalla Britannian teollisuutta tai edes merkittävästi vaurioittamaan asutuskeskuksia. Tässä mielessä sotaa edeltävät teoriat sodan voittamisesta ilmasta käsin osuivat harhaan ainakin nyt käytettävissä olleilla konemäärillä ja niiden laadulla.

Saksalaiset hiukan vahvempia

Yhteensä hyökkäävissä kahdessa saksalaisessa lentolaivastossa oli Britanniaan tehtävää hyökkäystä varten 17 pommitus-, 10 hävittäjä-, 3 Stuka- ja 3 raskasta hävittäjärykmenttiä. Tiedot lentokoneiden määristä vaihtelevat, mutta em. rykmenteissä oli noin 1000 hävittäjää, joista neljännes kaksimoottorisia sekä noin 1200 pommikonetta, joista kolmannes syöksypommittajia. Nämä kahden lentolaivaston yksiköt oli keskitetty Pohjois-Ranskaan, Belgiaan ja Hollantiin heinäkuun loppuun mennessä ja ne olivat valmiita aloittamaan hyökkäykset Englantiin.

Briteillä oli asettaa taisteluun noin 900 yksimoottorista hävittäjää, suurin osa Hurricaneja, muttakasvava määrä Spitfirejä. Lukumääräisesti ja osin laadullisestikin britit olivat alakynnessä, mutta edellä tässä jutussa mainitut edut vähintäänkin tasoittivat tilannetta.

Varsinainen taistelu

Itse Taistelu Englannista on sen verran monimutkainen ja -tahoinen tapahtumasarja, että sen yksityiskohtainen käsittely tämän jutun puitteissa on mahdotonta.

Jo heinäkuussa käynnistyi saksalaisten hyökkäyksen ensimmäinen vaihe, jonka lasketaan kestäneen aina elokuun 7. päivään asti. Tämän vaiheen aikana käytiin hävittäjätaisteluja ja hyökättiin laivaliikennettä vastaan. RAF veti laivueensa tämän vaiheen aikana kauemmas rannikosta ja pyrki välttämään tappioita taisteluissa pelkkiä saksalaishävittäjiä vastaan.

Toinen vaihe taistelussa alkoi kun saksalaiset tekivät yhdistetyin hävittäjä- ja pommikonevoimin suurhyökkäyksen 13. elokuuta Etelä-Englannin lentokenttiä ja mm. tutka-asemia vastaan. Saksalaiset lensivät päivän aikana noin 1500 lentoa, mutta eivät saaneet mitään todella ratkaisevaa aikaan. Pari päivää myöhemmin saksalaiskoneet tekivät noin 1800 lentoa mikä oli lähellä käytännön maksimia heidän voimillaan. Tämän vaiheen aikana Luftflotte 5 teki hyökkäyksiä Norjasta ja Tanskasta käsin, mutta suurten tappioiden takia lennot lopetettiin. Käytännössä kumpikin taisteleva osapuoli kävi lähellä kestokykynsä rajaa, varsinkin hävittäjälentäjät joutuivat lentämään useita lentoja päivässä.

Elokuun lopulla saksalaiset alkoivat pommittaa myös brittien lentokonetehtaita sekä vahingossa Lontoota, josta syystä Churchill määräsi kostohyökkäyksen Berliiniin. Tämä puolestaan poiki Hitlerin kostohyökkäykset Lontooseen, jonka siviilikohteita hän aikaisemmin oli käskenyt välttää. Ensimmäinen merkittävä hyökkäys Lontooseen tehtiinkin 7. syyskuuta noin 600 koneen voimin ja tästä lähtien Luftwaffen mahdollisuudet keskittyä Fighter Commandin lyömiseen heikkenivät, sen käytettävissä oleva konemäärä ja henkilöstö ei kerta kaikkiaan riittänyt.

Viimeinen suuri saksalainen yritys brittien lyömisen tehtiin 15. syyskuuta, mutta sekään ei onnistunut. Kumpikin puoli jännitti päivän mittaan voimansa äärimmilleen, mm. briteillä oli välillä joka ainoa hävittäjänsä ilmassa torjumassa hyökkääjiä ja Luftwaffen teki noin 1000 lentoa. Päivää on myöhemmin Englannissa nimitetty Battle of Britain Day’ksi ja esimerkiksi tänä vuonna suuri Englannin taistelun muistojuhla ja lentonäytös oli tarkoitus pitää Duxfordissa viikonloppuna 18.-20.9. eli tulevana viikonloppuna lähellä ao. päivää. Vajaa viikko sitten tuli kuitenkin peruutus, vaikka monenlaisiin rajoituksia ja varotoimia oli suunniteltu tapahtumaan.  Tämä Battle of Britain Day ajoitti kuitenkin tämän jutun julkaisun.

Maihinnousu peruuntuu

Syyskuun puolen välin lähestyessä alkoi säiden puolesta mahdollisuudet saman vuonna tehtävään maihinnousuun käydä kyseenalaiseksi. Hitler siirsikin maihinnousua useaan otteeseen ja vihdoin 17. syyskuuta päätti siirtää se hamaan tulevaisuuteen. Syynä oli sään huononeminen ja Luftwaffen epäonnistuminen ilmaherruuden hankkimisessa. Käytännössä tämä tarkoitti maihinnousun peruuttamista ja sitä varten varattuja aluksia alettiin siirtää muualla. Saksan johtajana katse oli jo aikaisemmin kääntynyt itään.

Luftwaffen yritys voittaa sota Englannista vain ilmasta käsin ei onnistunut eikä maihinnousuakaan tehty. Saksalle tämä oli ensimmäinen vakava tappio ja oire sen ilma-aseen käyttökelpoisuudesta tämänkaltaisiin strategisiin tehtäviin. Se palasi kuitenkin vielä kerran vanhoihin tapoihinsa ja löi kesällä 1941 Neuvostoliiton ilma-aseen vanhalla kaavalla, minkä jälkeen Luftwaffe palasi siihen mitä se parhaiten osasi eli maavoimien suoraan tukemiseen

Tappiot

Osapuolien tappioluvut ovat hankalahkoja esittää, koska ne eri lähteissä vaihtelevat kovasti. Jos lähdetään liikkeelle “niistä muutamista”, joista tuli legenda eli brittien hävittäjälentäjistä niin heistä ainakin kolmannes eli 544 kaatui monien haavoittuessa. Kaiken kaikkiaan Battle of Britainiin osallistui lähes 2936 brittien lentävään henkilökunnan jäsentä, siis lentäjää, tähystäjää tai ampujaa. Mukana ovat edes yhden lennon tehneet Bomber Commandin lentäjistä kaatui 718 ja Coastal Commandista 280.

Lentäjät olivat briteille huomattavasti tärkeämpiä kuin lentokoneet, jälkimmäisissä tuotanto pystyi taistelun alkuvaihetta lukuun ottamatta pian korvaamaan tappiot ja lisäämään määrääkin. Hävittäjälentäjistä ja varsinkin kokeneemmista tuli pulaa, mitä korvasivat siirrot muista tehtävistä sekä ulkomaiset vapaaehtoiset lentäjät

Koneita brittien mainitaan menettäneen 1547 ilman tarkempaa erittelyä mitä ne ovat

Saksalaiset puolestaan menettivät kaatuneina 2698 miestä, sotavankeina 967 ja kadonneina 638. Koneita heidän mainitaan menettäneen 1887. Myös heille kokeneiden lentäjien korvaaminen oli vaikeaa ja näitä olisi monet kerrat tarvittu Luftwaffen tulevina työntäyteisinä taisteluvuosina.

Edellä mainittuihin lukuihin kannattaa suhtautua varovaisesti ja suuntaa antavina

Ja sitten se viimeinen kysymys eli kannattiko? Ainakin briteille kannatti, koska saarivaltio jäi valloittamatta tilanteessa, jossa maihin päässyt Wehrmacht tuskin olisi enää ollut lyötävissä. RAF:n Fighter Commandin uhrautuminen oli ainoa mahdollisuus ja siis sotilaallisesti järkevää.

Tämä kartta kertoo erään syyn RAF:n voittoon, britit taistelivat kotikentällään ja saksalaiset kurottivat Kanaalin yli. Katkoviiva kertoo Messerschmitt Bf 109 -hävittäjän toimintasäteen, yhtenäiset viivat Dornier Do 17:n ja Junkers Ju 87:n toimintasäteet.Supermarine Spitfire on sanalla sanoen kaunis kone. Kuva Battle of Britainin 75-vuotisjuhlista Duxfordista 2015Rivi Messerschmittejä vuoden 1940 propagandakuvassa.Luftwaffen lentäjä valmistautuu Merrerschmitt Bf 109 -koneensa vierellä. Kyseessä on Jagdgeschwader 2 “Richthofenin” kone.Henkel He 111 -pommikoneet tiheässä muodostelmassa lennolla Englantiin.Messerschmitt Bf 109 -koneita on säästynyt vähän, kuvassa Espanjassa sodan jälkeen valmistettuja koneita, joita Daimler-Benzin moottorin sijasta vauhdittaa Rolls-Royce Merlin. Kuva Battle of Britainin 75-vuotisjuhlista Duxfordista 2015.

Kuva voisi olla syyskuulta 1940 ja tekstillä:”Nämä RAF:n hävittäjälentäjät sen teki vät”, on kuitenkin Duxfordista vuodelta 2015 Battle of Britainin 75-vuotisjuhlista.

 

 

Avainsanat: ,

Share This