Byrokraatit strategeina…eli minkälaisia ihmisiä sotaväki haluaa ja mitä se saa?

Myrskyn vesilasissa tyynnyttyä on aika nostaa uudestaan esille suomalaisen upseerikoulutusjärjestelmän ongelmia käsitellyt Mika Aallon reilun kolmen vuoden takainen väitöskirjatutkimus, jonka johtopäätöksissä tutkija esitti, että upseerien rekrytointi- ja koulutusjärjestelmää pitäisi kehittää. Kysymys on keskeinen, koska osaaminen ja osaajat – pätevät upseerit – ovat käytännössä ainoa voimavara, jolla Suomi voi kilpailla muiden valtioiden asevoimien kanssa. Näin ollen pyrkimys suomalaisen upseerikunnan, reservin upseerit mukaan lukien, tason jatkuvaan nostamiseen pitäisikin olla keskeisin kriteeri, kun Puolustusvoimia kehitetään. Ihminen on ratkaisevampi tekijä kuin hänen käyttämänsä kalusto.

Tämä artikkeli on ilmestynyt alunperin Suomen Sotilas -lehden numerossa 4/2015 (osta koko lehti digiversiona http://www.suomensotilas.fi/verkkokauppa/).

Muutosvastarinta ei ole muutoksen suunnasta riippuvainen asia. Keväällä 2012, kolme vuotta sitten, julkaistiin keskustelua herättänyt Mika Aallon väitöskirja Strategin tragedia – Suomalaisupseerit clausewitzlaisina strategeina (http://epub.lib.aalto.fi/pdf/diss/Aalto_DD_2012_029.pdf).

Väitöskirjan keskeisenä johtopäätöksenä oli, että varsinkaan nuorten suomalaisupseereiden akateemis-strategiset valmiudet eivät vastaa kovinkaan hyvin nykyupseereilta edellytettävää, jatkuvasti kohoavaa vaatimustasoa. Ongelma ei kuitenkaan koske ensisijaisesti nuorten upseereiden työtehtäviä vaan sitä, että kyseisten ihmisten valmiudet toimia upseerin ylemmän tason tehtävissä heikkenevät nopeasti uralla etenemisen myötä.

Aallon mukaan kyse on ensinnäkin siitä, ettei nuorista upseereista todennäköisesti ole löydettävissä riittävästi päteviä henkilöitä Puolustusvoimien johtotehtäviin. Toiseksi kyse on siitä, että upseerintehtävien nopea monimutkaistuminen edellyttää hyviä akateemis-strategisia valmiuksia myös yhä alemman tason tehtävissä toimivilta upseereilta. Ongelma todentuu tätä kautta myös huomattavan paljon aikaisemmin kuin perinteisesti on tapahtunut. Väitöskirjan viesti oli upseerikunnalle enemmän tai vähemmän epämieluisa. Asia nostettiin kuitenkin esille, jotta voitaisiin korjata upseereiden rekrytointi- ja koulutusjärjestelmässä olemassa olevia puutteita. Onhan tärkeää, että tulevaisuuden upseerit vastaisivat sotilaallisen maanpuolustuksen todellista tarvetta. Tarkoitus oli esittää tutkimukseen perustuvaa rakentavaa kritiikkiä, jotta saataisiin aikaan tarvittavia uudistuksia.

Eliittikoulu

Tapasimme Mika Aallon lehtemme aloitteesta kesällä 2015. Aalto kertoi minulle uuden mielenkiintoisen esimerkin suomalaisesta koulutuksen arjesta tällä kertaa sotaväen ulkopuolelta.

Aalto oli käynyt keväällä 2015 kertomassa Sibelius-lukion johtoryhmälle, että heidän koulunsa oppilaat ovat akateemisesti katsoen poikkeuksellisen hyvätasoista oppilasainesta. Luovien ja musiikillisesti lahjakkaiden oppilaiden (akateeminen) opiskelumenestys on tutkimusten perusteella selvästi keskimääräistä parempi.

Lisäksi luovuuden positiivinen vaikutus korostuu opiskelun muuttuessa yhä akateemisemmaksi. Siis toisin kuin varsin usein kuvitellaan, aktiivinen musiikkiharrastus ei ole pätevä syy selittämään keskimääräistä heikompaa opiskelumenestystä. Tästä huolimatta Sibelius-lukion abiturienttien yo-menestys ei vastaa lähimainkaan heissä piilevää potentiaalia. Esimerkiksi vuonna 2014 Sibelius-lukio sijoittui STT:n tekemässä opiskelijoiden lähtötason huomioon ottavassa lukiovertailussa heikoimman 15 %:n joukkoon, vaikka jo pelkästään edellä mainitusta lahjakkuustekijästäkin johtuen sen olisi pitänyt olla kärkilukioiden joukossa. Ongelma mitä ilmeisimminkin johtuu jossain määrin akateemisia oppiaineita vähättelevästä suhtautumistavasta ja harrastusaineiden (musiikki ja tanssi) korostamisesta sekä opettajakunnan vaikeudesta ymmärtää poikkeuksellisen lahjakkaita nuoria. Koulun johtoryhmälle kuitenkin kerrottiin, että Sibelius-lukiolla on kaikesta huolimatta erinomaiset mahdollisuudet päästä huippulukioiden joukkoon, kunhan opetuksessa vain huomioidaan nykyistä paremmin lahjakkaiden opiskelijoiden erityispiirteet.

Tavikset

Opettajille tällaisen asian ymmärtämisen ei pitäisi olla vaikeaa. Akateemisessa pedagogisessa koulutuksessahan korostetaan aivan erityisesti, kuinka tärkeää on tukeutua opiskelijalähtöisiin opetusmenetelmiin. Tästä huolimatta opettajien enemmistö suhtautui Aallon viestiin erittäin kielteisesti, sillä heille oppilaiden näkeminen pelkkinä ”taviksina” tuntui päinvastoin olevan hyvin tärkeää. Heidän näkemyksensä mukaan tämän eliittikoulun oppilaista ei siis ole huippulukioiden haastajiksi, Aalto kertoi Suomen Sotilaalle.

Tällaiselle kaikkien osapuolten edun vastaiselle suhtautumistavalle ei siis liene muuta selitystä kuin se, että opettajat eivät ole valmiita poistumaan mukavuusalueeltaan, vaikka objektiiviset tosiasiat ovatkin osoittaneet heidän toimintatapansa heikoiksi. Lukiovertailuihin sisältyvät epävarmuustekijät eivät ainakaan riitä asiaa selittämään.

– Kyse ei siis olekaan siitä, että ”taviksia” olisivat oppilaat, vaan hedelmättömiin käytäntöihin urautuneet opettajat, jotka eivät ole valmiita muuttamaan toimintatapojaan sen enempää koulun statusta nostaakseen kuin oppilaiden edun mukaisia oppimistuloksia aikaansaadakseenkaan, Aalto kirjoitti Suomen Sotilaalle tapaamisemme jälkeen. Tällainen itseään toteuttava negatiivisen lopputuloksen syntymistä edesauttava tapa mitätöidä oppilaiden lahjakkuus ei myöskään ole OAJ:n julkaisemien opettajien ammattietiikan ja eettisten periaatteiden mukaista, Aalto jatkaa (katso http://www.oaj.fi/cs/oaj/opettajan%20ammattietiikka%20ja%20eettiset%20periaatteet).

Vastarinta

Erikoista näiden tapausten osalta on tietenkin se, että vaikka Kadettikoulun ja Sibelius-lukion tilanteet ovat keskenään lähes täysin päinvastaiset, reagoi kumpikin organisaatio viesteihin lähes samalla tavalla. Aallon tutkimuksen ja kokemusten valossa molemmat organisaatiot vastustivat niin niiden itsensä kuin opiskelijoidensakin edun mukaista positiivista muutosta sen sijaan, että olisivat reagoineet niihin ammattimaisesti. Aivan erityisesti tietenkin ihmetyttää, miksi yliopistotasoisen pedagogis-didaktisen koulutuksen saaneet Sibelius-lukion opettajat reagoivat kielteisesti heille kerrottuun erittäin positiiviseen viestiin. Vaikuttaakin vahvasti siltä, ettei viestin sisällön myönteisyys tai kielteisyys vaikuta siihen, miten vallitsevan käsityksen vastaiseen viestiin reagoidaan. Tietynlaiset ihmiset vain kokevat kaikki muutokset uhkina.

Tärkeämpi syy reagointiin näyttäisikin Aallon mukaan olevan sanoman sisällön sijasta sen poikkeavuus olemassa olevaan käsitykseen nähden. Myöskään sillä, kuinka hyvin – tai tieteellisesti – perusteltu uusi näkemys on, ei näyttäisi olevan asian kannalta juurikaan merkitystä, sillä kummassakin tapauksessa korjaustoimenpiteet aiheelliseksi osoittanut viesti pyrittiin pääsääntöisesti kumoamaan joko pelkkien henkilökohtaisten mielipiteiden tai tieteellisesti pätemättömien yksittäistapausten pohjalta.

Kumpikin organisaatio toimi siis oman todellisen etunsa vastaisesti ja antoi tosiasioiden vastaisen muutosvastarinnan estää positiivinen muutos. Koska tällaisen ajattelun taustalla on tietynlaisille persoonallisuustyypeille tunnusomainen tapa vastustaa kaikenlaista muutosta, on asiaan syytä kiinnittää huomiota. Ennen kaikkea Sibelius-lukion esimerkin tekee kiintoisaksi se, että juuri tällaisiin muutosta vastustaviin persoonallisuustyyppeihin kuuluu Mika Aallon tutkimuksen ja siinä lähdeaineistona käytetyn Puolustusvoimien oman tutkimuksen valossa pääosa upseerikunnasta, ja suureksi yllätyksekseni näköjään myös ilmeisen suuri osa Sibelius-lukion opettajakunnasta.

MBTI

Persoonallisuus on tarkastelunäkökulma, ei kaiken kattava selitys.

Vaikka persoonallisuus ei missään tapauksessa ole ainoa inhimillistä käyttäytymistä selittävä tekijä – eikä näin esitetyistä väitteistä huolimatta Aallon väitöskirjassakaan niin väitetä, eikä sitä myöskään ole pelkästään sen varaan rakennettu – on persoonallisuuden merkitys kuitenkin huomattavan paljon suurempi kuin millaisena sen merkitystä on viimeisten vuosikymmenten aikana varsinkin Suomessa pidetty.

Suomi on kovin materialistinen ja mekanistinen kulttuuri. Puolustusmenoista puhuttaessa meillä puhutaan yleensä aina koneista ja laitteista, ehkä joskus jopa järjestelmistä, mutta vähemmän niiden käyttäjistä. Lähestytäänpä siis asiaa kenties tunnetuimman persoonallisuuden määrittelymenetelmän eli MBTI:n (Myers–Briggs-tyyppi-indikaattori) pohjalta. Samaista aparaattiahan ovat käyttäneet niin Puolustusvoimat kuin Mika Aalto väitöstutkimuksessaan.

MBTI:n taustat ovat jungilaisessa psykologiassa, ja sen kehittivät Katherine Briggs ja hänen tyttärensä Isabel Myers. MBTI-näkemyksessä ihmisten persoonallisuus määritellään neljän eri perusulottuvuuden pohjalta. Kussakin ulottuvuudessa on puolestaan kaksi vaihtoehtoista ääripäätä persoonallisuuden määrittelemiseksi. Kyseiset ulottuvuudet ovat: sisäänpäin kääntynyt–ulospäin suuntautuva (I–E), tosiasiallinen–intuitiivinen (S–N), ajatteleva–tunteva (T–F) ja järjestelmällinen–spontaani (J–P). Tämän seurauksena erilaisia MBTI-persoonallisuustyyppejä on siis kaiken kaikkiaan 16 (katso tarkemmin esimerkiksi http://en.wikipedia.org/wiki/Myers-Briggs_Type_Indicator). Suomalaiselle upseerikunnalle selvästi yleisimmät persoonallisuustyypit ovat ESTJ (39 %), ESFJ (20 %) ja ISTJ (19 %).

Temperamenttityypit

MBTI:ta kritisoidaan muun muassa sen tavasta määritellä persoonallisuus liian yksityiskohtaisesti. Monien kritisoimassa ja vain harvojen lukemassa Aallon väitöskirjassa persoonallisuuden tarkastelua ei kuitenkaan ulotettu joitain poikkeustapauksia lukuun ottamatta yksittäisten persoonallisuustyyppien tasolle (esimerkiksi ESTJ).

Persoonallisuustyyppitasoinen tarkastelu on siis korvattu sitä selvästi yleisemmällä MBTI-temperamenttityyppien tasolla (SJ tosiasiallinen ja järjestelmällinen, SP tosiasiallinen ja spontaani, NT intuitiivinen ja ajatteleva ja NF intuitiivinen ja tunteva). Näin erilaisia persoonallisuuksia/temperamentteja on siis vain neljä kuudentoista sijaan. Näistä neljästä temperamenttityypistä suomalaisille kadettiupseereille selvästi yleisin on SJ (tosiasiallinen ja järjestelmällinen), sillä peräti 84 % ammattiupseereista kuuluu kyseiseen tyyppiryhmään.

Missä ovat lahjakkaiden ryhmiä suvereenisti vallitsevat intuitiiviset ajattelijat (NT)?

Sopivat

Vaikka MBTI:n mukaan ei määritellä sen enempää hyviä ja huonoja persoonallisuustyyppejä kuin temperamenttityyppejäkään, erilaiset persoonallisuudet/temperamentit kuitenkin soveltuvat eri tavoin toimintaan erilaisissa tehtävissä. Aallon väitöskirja sen enempää kuin Puolustusvoimien omat tutkimuksetkaan eivät siis totea, että suomalaiset upseerit olisivat huonoja, vaan että joukkoon tarvittaisiin enemmän intuitiivisia ajattelijoita.

Esimerkiksi keirseylaisen näkemyksen mukaan SJ-tyypin vahvuudet ovat ensisijaisesti hallinnollisia ja toissijaisesti taktisia, samalla kun heidän diplomaattiset ja varsinkin strategiset valmiutensa ovat heikot. Toisin sanoen Aallon tutkimuksen valossa näyttää siltä, että suurin osa suomalaisupseereista ei ole kovinkaan hyviä strategisissa tehtävissä. Akateemis-strategisesti kaikkein lahjakkaimpaan NT (intuitiivinen ja ajatteleva) -ryhmään heistä kuuluu Maanpuolustuskorkeakoulun käyttäytymistieteiden laitoksen mukaan vain 2 %. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että esimerkiksi lahjakkaiksi luokitelluista yhdysvaltalaisista oppikoululaisista kyseiseen ryhmään (NT) kuuluu 37 % opiskelijoista ja ei-lahjakkaistakin peräti 16 %. Tyypillisesti NT-tyyppien osuus kasvaa selvästi epäakateemisesta akateemiseen ympäristöön siirryttäessä. Tämä siirtymä on kaiken lisäksi niin selkeä, ettei kaikkein lahjakkaimmissa ihmisryhmissä ole tutkimusten mukaan käytännöllisesti katsoen lainkaan tosiasiallisia S-tyyppiryhmien edustajia, Aallon kolmen vuoden takaisessa tutkimuksessa todetaan.

– Siksi jo pelkästään tämän jakauman pohjalta on perusteltua olettaa, ettei upseereiden suuri enemmistö, niin valitettavaa kuin se onkin, voi olla akateemis-strategisessa merkityksessä erityisen lahjakasta opiskelija-ainesta, kun heitä verrataan tyypillisen akateemisen koulutuksen saaneisiin ihmisiin, Aalto toteaa Suomen Sotilaalle kesällä 2015.

Aallon näkemys saa tukea Atlantin takaa: kesäkuun lopulla tulleessa amerikkalaisen Military Strategyn päivityksessä korostetaan, että tulevaisuuden upseerin tulee olla innovatiivinen, kyetä kyseenalaistamaan vallitsevia käytäntöjä ja olla valmis jatkuvaan muutokseen.

Konservatiivisia byrokraatteja

Koska suomalaisupseerit ovat poikkeuksellisen selvästi SJ-tyyppisiä (tosiasiallinen ja järjestelmällinen), on syytä käsitellä hieman tarkemmin, millaisia SJ-tyypin ihmiset pääpiirteissään ovat. Myersin ja McCaulleyn tyyppikuvauksen mukaan SJ-tyypit ovat henkilöitä, jotka käyttävät arvioinnin funktiona ajattelua tai tunnetta kanssakäymisessään ulkoisen maailman kanssa, kun taas heidän sisäinen maailmansa rakentuu hyvin pitkälle välittömien havaintojen ja tosiasioiden varaan. SJ-tyypit etsivät järjestystä ympäristöönsä. He ovat usein hyvin organisoituneita, luotettavia ja konservatiivisia. Heillä on tapana ratkaista ongelmatilanteita tukeutuen menneisiin kokemuksiin vastaavista tilanteista. He välttävät myös moniselitteisiä tilanteita, jotka he mahdollisesti kokevat hankalina tai vieraina hahmottaa. Abstraktit asiat ja pelkistäminen ovat SJ-tyypille epämieluisia tai vieraita.

SJ-tyypin ihmisille on tunnusomaista vahva usko siihen, että todellisuutta voi hahmottaa luotettavasti omien aistien avulla peilaamalla asioita aikaisempiin henkilökohtaisiin kokemuksiin, mutta heidän valmiutensa hahmottaa olevaisuutta intuitiivisten (N) ihmisten tavoin erilaisten symbolien, teorioiden ja muiden abstraktien asioiden kautta on puutteellinen.

Kun SJ-tyypit hakevat järjestystä ympäristöönsä, he myös tyypillisesti kieltävät moniselitteisten tilanteiden olemassaolon, minkä seurauksena heillä on myös keskimääräistä suurempi taipumus yksinkertaistaa monimutkaisetkin ongelmat muotoon, johon on löydettävissä helppoja (näennäis)ratkaisuja. Heidän konservatiivisuutensa puolestaan johtaa helposti siihen, että ratkaisut ongelmiin haetaan menneisyyden ratkaisumalleista myös sellaisissa tilanteissa, joissa aika tai olosuhteet ovat auttamatta ajaneet kyseisten mallien käyttökelpoisuuden ohi (esimerkiksi mahdollisia tulevia sotia pyritään ennakoimaan vaikkapa talvisodan tai viimeisimpien rauhanturvaoperaatioiden kokemusten pohjalta, toinen on liian kaukana historiassa ja toinen taas olosuhteena erilainen). Aallon mukaan he ovat siis juuri sellaisia kaikenlaisiin uudistuksiin peruskielteisesti suhtautuvia muutosvastarintaisia ihmisiä kuin millaisiin Sibelius-lukion opettajien osalta viitattiin. Lyhyesti sanottuna SJ-tyyppi on helposti taipuvainen etsimään miellyttäviä, selkeitä, helppoja ja tuttuja ratkaisuja ja saattaa sulkea silmänsä taustoilta. Ratkaisuja haetaan oireisiin, ei ongelmiin.

Keirseyn mukaan SJ-tyyppien vahvuutena ovat ensisijaisesti heidän hallinnolliset taitonsa. SJ-tyypin ihmiset eivät siis lähtökohtaisesti todellakaan ole Puolustusvoimien peräänkuuluttamia syväjohtajia. Tällaisten ihmisten löytyminen Puolustusvoimista puolestaan johtuu ennen kaikkea siitä, että syväjohtajuuden kriteerit ovat suhteellisia ja testissä parhaiten menestyvät ovat absoluuttisesta tasostaan riippumatta aina syväjohtajia. SJ-tyyppikuvauksessa mikään ei siis puolla sitä, että tällaisista ihmisistä olisi toimimaan sodankaltaisissa monitahoisissa tilanteissa sen enempää poikkeuksellisen hyvinä ”managereina” kuin ”liidereinäkään”. Tämä ei tarkoita sitä, että SJ-tyypin ihmiset olisivat huonoja tai eivät kelpaisi mihinkään. Päinvastoin. Byrokraatteja ja ylläpitäjiäkin tarvitaan, mutta keskeistä olisi pohtia sitä, onko vaarallista, jos heidän luonnetyyppinsä edustajat ovat valtaenemmistönä ja he pääsevät tai ajautuvat tehtäviin, joihin he eivät luonnetyyppinsä puolesta sovellu.

Jäykkälavettiset

Myös sosiaalihistorioitsija William H. McNeill on tarkastellut sotilasorganisaatioiden toimintaa. Hänkin on sitä mieltä, että sotilailla on muuallakin maailmalla taipumus järkiperäistää monitahoinen todellisuus näennäisen järkevästi toimivaksi ja hallittavissa olevaksi, vaikka kyseiselle toimintatavalle ei olisikaan löydettävissä kestäviä perusteluja.

McNeillin kanssa hyvin samanlaista näkemystä edusti jo 1990-luvun puolivälissä myös Puolustusvoimien koulutuksen kehittämiskeskuksen (PVKK) psykologi Ilmo Laaksonen, joka totesi Sotilasaikakauslehdessä (10/1994, 24) seuraavaan tapaan: ”Sotilasorganisaatio tuottaa sekä suosii rauhan aikana johtajia, jotka eivät ota riskejä ja joilla ei ole ’visioita’. Luovien johtajien asemesta sotilasorganisaatio hellii ’byrokraatteja’, jotka pitävät kiinni kaavoista, ohjeista ja määräyksistä. He ovat tehokkaita rauhan aikana, mutta menettävät kriisissä tai taistelussa tilanteen hallinnan sen ennakoimattomuuden takia.”

Aalto muistuttaa, että tuolloin nuorten upseereiden taso oli kolmen vuoden takaista tilannetta parempi, sillä 1990-luvun kadettikurssit olivat tuolloin kaikkien aikojen parhaimmat.

– Myös Yhdysvaltojen asevoimissa asiaan on kiinnitetty huomiota, sillä esimerkiksi Russellin mukaan asevoimiin valikoituu rauhan aikana vääränlaisia ihmisiä sodan ajan tarpeisiin nähden, ja lisäksi vielä juuri siten kuin Suomen puolustusvoimissakin näyttäisi tapahtuvan. Russell toteaa, että asevoimissa syrjitään suurten tavoitteiden saavuttamiseen pyrkiviä ihmistyyppejä (seikkailunhaluinen, mielikuvituksellinen, innovatiivinen, rohkea ja päättäväinen) rauhan ajan rutiinitoiminnan hoitamiseen ja vaikeuksien välttämiseen keskittyvien (luotettava, tunnollinen, yksityiskohtaorientoitunut, säntillinen ja epäitsekäs) persoonallisuuksien kustannuksella, Aalto jatkaa.

Strategeita tarvitaan ”alhaallakin”

Aallon väitöskirjan mukaan upseereiden strategiset puutteet eivät tästä huolimatta kuitenkaan ole Puolustusvoimien kaikkein polttavin ongelma vaan se, että näitä edellytyksiä vailla olevat persoonallisuudet tuskin menestyvät sen enempää Maanpuolustuskorkeakoulun akateemisissa opinnoissa kuin nuorten upseereiden arkirutiineja vaativammissa tehtävissäkään.

Näkemykset siitä, että upseereista vain pienen osan tarvitsisi olla akateemis-strategisesti päteviä, on Aallon mukaan virheellinen, koska akateemista pätevyyttä edellytetään jo paljon ennen kuin henkilö ylenee strategiselle tasolle. Viime aikoina Yhdysvaltojen asevoimissa onkin päädytty johtopäätökseen, että sodankuvan muutoksen myötä pitäisi myös alemmalla tasolla toimivilta upseereilta edellyttää strategisia kykyjä. Toisin sanoen, vaikka esimerkiksi Carl von Clausewitz (1780–1831) ei suoranaisesti tällaisia ominaisuuksia alatason upseereilta edellyttänytkään, nykyaikainen sodankäynti edellyttää strategisen ajattelun valmiuksia tukevien persoonallisuudenpiirteiden ilmenemistä kaikissa pätevissä sotilasjohtajissa. Tarve korostuu niin uudessa taistelutavassa kuin hybridi-sodankuvassa tai rauhanturvaoperaatioissa. Yhä alempana tarvitaan yhä strategisempaa ja itsenäisempää päätöksentekokykyä.

Aallon perusväite on se, että mikäli Suomi haluaa pysyä upseereiden osalta kehityksen kärjessä, pitäisi myös upseerikuntaa uudistaa tähän suuntaan, koska nykyisen upseeriaineksen pohjalta meillä ei ole realistisia valmiuksia vastata sodankuvan muutoksen edellyttämiin vaatimuksiin. Esimerkiksi saksalaisen niin kutsutun salamasodan oman aikansa sodankäyntiin tuoma todellinen muutos oli huomattavasti pienempi kuin nykysodankäynnin muutos, koska sen periaatteet olivat ensinnäkin varsin yksinkertaisia, ja toiseksi, ne tunnettiin vastapuolella aivan hyvin jo ennen sotaakin. Se, miksi saksalaisten uuteen sotaoppiin ei siitä huolimatta osattu vastata, kertoo juuri siitä, minkälaista jälkeä syntyy, kun päätöksentekijät eivät ole intuitiivisia strategeja vaan byrokraattisia ylläpitäjiä.

Aalto muistuttaa, että Maanpuolustuskorkeakoululla (MPKK) on kaiken lisäksi myös tiedeyliopistostatus, ja jo yksin sen vuoksi jokaisen nykyupseerin pitäisi täyttää kaikilta yliopisto-opiskelijoilta edellytettävät akateemiset kriteerit. Kyse on kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, että ilman akateemisesti päteviä opiskelijoita Maanpuolustuskorkeakoulu ei ole kuin vain näennäisesti akateeminen opinahjo. Tästä puolestaan seuraa tilanne, jossa akateemisesti pätevien opiskelijoiden puutteessa ja pätevimpienkin opiskellessa heikoimpien ehdoilla, Maanpuolustuskorkeakoulu ei edes halutessaan voi kouluttaa upseereita, jotka kykenisivät vastaamaan jatkuvasti kasvaviin haasteisiin, Aalto kritisoi.

Ongelma on aivan varmasti todellinen, sillä pystyyhän Sibelius-lukiokin tekemään akateemisesti poikkeuksellisen lahjakkaista oppilaista keskinkertaisuuksia, vaikka periaatteessa sen pitäisi olla hyvin paljon vaikeampaa kuin akateemisesti lahjattomammasta henkilöstä huippuasiantuntijan tekemisen.

Vaarallinen harhakuva

Niin valitettavaa kuin se onkin, hyvin suuresta osasta nykykadetteja ei näyttäisi olevan tiedeyliopisto-opiskelijoiksi, puhumattakaan siitä, että heistä olisi Puolustusvoimien ylijohdossa toimiviksi strategeiksi. Ainakin ennen vuotta 2012 keskimääräinen suomalaiskadetti oli vain keskinkertainen lukiolainen, kun taas esimerkiksi Yhdysvaltojen asevoimien sotilasakatemian eli West Pointin opiskelijoista lähes 70 % rankataan lukioaikana parhaan 20 %:n joukkoon. Lisäksi opiskelupaikan West Pointiin saa vain noin 13 % hakijoista, ja siitä huolimatta noin neljäsosa heistä karsiutuu opiskeluaikana pois koulutuksesta. Tästä huolimatta West Pointista valmistuu suomalaiseen terminologiaan tukeuduttaessa ainoastaan sotatieteiden kandidaatteja (bachelor) eikä maistereita (master) niin kuin Suomessa tapahtuu. Itse asiassa yhdysvaltalaisupseerit saavat maisterin arvon vasta suunnilleen suomalaista yleisesikuntaupseerikurssia vastaavalla School of Advanced Military Studies (SAMS) -koulutusjaksolla, johon on hyvin paljon suomalaista yleisesikuntaupseerikurssia hankalampi päästä. Suomalaiseen upseerikoulutusjärjestelmään sisältyy aikaisemmin kerrotun lisäksi siis myös titteliharha, joka antaa upseereille heidän todellista pätevyyttään korkeamman statuksen suhteessa eräiden johtavien maiden asevoimiin. Yhdysvalloissa kuten monissa muissakin maissa kadettikoulu ei ole ainoa tie virkaupseerin uralle. Myös muut yliopistot tuottavat asevoimille upseeriainesta, mikä lisää kilpailua ja tuottaa oikeasti korkeatasoisia upseereita.

Puolustusvoimien ei näin ollen pitäisikään elää sellaisen perusteettoman harhakuvitelman varassa, että suomalainen upseeriaines olisi edelleenkin poikkeuksellisen erinomaista, kun verrataan sitä muiden maiden upseereihin.

– Ongelmien korjaaminen tulee siis edellyttämään myös sellaisten upseerikuntaan ulottuvien, vasta valitettavan pitkän ajan kuluttua käytännön tasolla vaikuttavien vaikeiden päätösten tekoa, jollaisia Puolustusvoimat on perinteisesti vierastanut, Aalto toteaa Suomen Sotilaalle.

Rakentavaa kritiikkiä

Nykyinen nuori upseerikunta ei siis vaikuta Aallon mukaan olevan akateemis-strategisilta valmiuksiltaan erityisen hyvää verrattiinpa sitä sitten suomalaisiin yliopisto-opiskelijoihin tai alansa laadukkaimpien ulkomaisten sotilasoppilaitosten ainekseen.

Jos haluamme, että Suomella on myös tulevaisuudessa uskottava puolustuskyky, olisi upseereiden korkea aika pyrkiä korjaamaan ainakin sotilaallisen maanpuolustuskyvyn kannalta kaikkein keskeisimmässä asemassa oleva (johtajuus)ongelma. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että Puolustusvoimien pitäisi mitä pikimmiten pyrkiä korvaamaan selvästi nykyistä suurempi osa vallitsevista MBTI:n S-tyypin (91 %) hallinnollisista byrokraateista myös sotien johtamiseen kykenevillä N-tyypin intuitiivisilla strategeilla, jotka olisivat samalla myös oikeanlaisia ja avarakatseisia henkilöitä suunnittelemaan Puolustusvoimilta edellytettävää muutosta. Näitä intuitiivisia ihmisiä tarvittaisiin jo rauhan aikana rakentamaan ja kehittämään asevoimaa, ettei sotaan koskaan edes jouduttaisi.

Itse olen lukenut Aallon väitöskirjan osin useampaankin kertaan ja pitäisin sitä työnä, jota ei tulisi sivuuttaa. Olen kuitenkin törmännyt useammin kuin kerran upseereihin, jotka ovat todenneet : ”En ole lukenut, enkä aio lukea Aallon väitöskirjaa, mutta tiedän sen olevan huonon.”

Uhka vai mahdollisuus?

Aallon väitöskirjassa esitetyt näkemykset eivät perustu pelkästään Myers–Briggs-tyyppi-indikaattoriin, vaan sen lisäksi asiaa tarkastellaan myös hyvin monista muista näkökulmista. Väitöskirjassa esimerkiksi käydään läpi melkoinen määrä erilaisia käytännön esimerkkejä, joiden pohjalta on mahdollista arvioida upseereille tyypillistä tapaa toimia. Niidenkään joukosta ei löytynyt esimerkkejä, jotka olisivat osoittaneet perusnäkemyksen SJ-tyypin suomalaisupseereista virheelliseksi.

Ennemminkin kävi juuri päinvastoin, sillä myös moni sellainen Puolustusvoimien toiminta, joka näytti pintapuolisesti tarkasteltuna hyvin toteutetulta, osoittautui syvällisemmässä tarkastelussa tyyppiesimerkiksi upseereiden SJ-tyyppisyydestä. Aivan erityisesti asia ilmeni Maanpuolustuskorkeakoulun rekrytointi- ja pääsykoejärjestelmän vääristymänä, joka nykymuodossaan tukee vielä entisestäänkin epäakateemisten ja epästrategisten ihmisten upseerinuralle hakeutumista ja valikoitumista, vaikka tiedeyliopiston pääsykokeena sen luonnollisestikin pitäisi valikoida koulutukseen pelkästään akateemiset kriteerit täyttäviä ihmisiä. Mikä pahinta, tämä myös yhdenmukaistaa henkilöstön, ja se on kaikille organisaatioille vaaraksi.

Kuten Sibelius-lukion esimerkistä huomaamme, nämä ongelmat eivät koske pelkästään Puolustusvoimia vaan organisaatioita yleisemmälläkin tasolla niin meillä Suomessa kuin muuallakin maailmalla. Mutta voisimme ottaa kritiikistä ja tutkimuksesta oppia ja kehittyä paremmiksi, sillä kansainvälinen kilpailu niin rauhassa kuin sodassa kiristyy, ja siinä kilpailussa taito ja tehokkuus ovat avainsanoja.

Toisin sanoen, jos pedagogisen koulutuksen saaneet opettajat pystyvät suhtautumaan lähtökohtaisen kielteisesti positiiviseen viestiin, joka tarjoaa helpohkon tavan korjata nykytilanne sekä koulun että oppilaiden edun mukaiseksi, niin tämän perusteella ei enää olekaan outoa, että negatiivisen viestin organisaatiostaan saavat ihmiset toimivat samalla tavoin. Ymmärrettävyys ei kaikesta huolimatta kuitenkaan tee tällaisesta reagoinnista hyväksyttävää, koska työntekijöiden toiminnan tulisi olla organisaation ja yhteiskunnan edun mukaista. Hyvät organisaatiot eivät reagoi negatiivisesti kritiikkiin. Heikoissa organisaatioissa hienot mahdollisuudetkin nähdään uhkina. Hyvissä organisaatioissa uhat pyritään päinvastoin näkemään suurina mahdollisuuksina.

Voisivatko Mika Aallon kaltaiset tutkijat ja heidän tutkimuksensa olla sittenkin mahdollisuus eikä uhka? Voisiko näistä asioita puhuminen olla pikemminkin hyväksi Suomelle ja sen viranomaisinstituutioille kuin pahaksi? Sitä kannattaa veronmaksajan ja renkinsäkin miettiä.


Suomen Sotilaan artikkelissa rajoitutaan käsittelemään vain yhtä KTT Mika Aallon väitöskirjassaan käsittelemää
 osa-aluetta; ihmisten persoonal
lisuuden määrittelemiseen käy
tettävää -Myers–Briggs-tyyppi-indikaattoria (MBTI). Aallon väitöskirjan tarkastelu on paljon tässä esiteltävää laajempi. Artikkelin pohjalta ei siksi pidä vetää liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä Aallon väitöskirjasta. Tulkinnat ja näkemykset artikkelissa ovat kirjoittajan ja perustuvat muun muassa laajoihin keskusteluihin Aallon ja häntä puoltaneiden sekä opponoineiden henkilöiden kanssa niin Puolustusvoimissa kuin puolustushallinnossa.

Myers–Briggs-
tyyppi-indikaattori

MBTI on kehitetty ensisijaisesti itsetuntemuksen ja toisten erilaisuuden ymmärtämisen välineeksi. Tarkoituksena ei ole luokitella ihmisiä ”hyviin” ja ”huonoihin” vaan luoda tyypittely, jonka avulla voidaan tehdä suuntaa antavia päätelmiä erilaisten ihmisten soveltuvuudesta erilaisiin tehtäviin. Koko indikaattorijärjestelmän alkuperäinen ajatus oli auttaa ihmisiä ymmärtämään paremmin toisiaan ja jungilaiseen tapaan lähtemään siitä, että oppii tuntemaan itsensä.

*)E–I-jaottelussa ei ole kysymys ekstroversio-introversio jaottelusta ilmaisujen perinteisessä tarkoituksessa. E–I-akselilla haetaan muun muassa sitä, hakeutuuko ihminen paineen alla joukkoon vai pyrkiikö hän vetäytymään, kummassa hän tuntee olonsa mukavammaksi. E–I-jaottelu voi antaa viitettä myös siitä, muodostaako henkilö kuvansa todellisuudesta enemmän ”ulkoisen maailman” ihmisten ja asioiden kautta (E) vai ”sisäisen” ideoiden maailman kautta, jos kohta paremmin tästä kertovat S–N- ja T–F-muuttujat. Kaikissa neljässä tyyppi-indikaatiovaihtoehdossa on muistettava, että henkilö voi olla ja on käytännössä jotain niiden väliltä, esimerkiksi 40 % I, 60 % E, jolloin tyyppi-indikaattoriksi määrittyy vahvempi eli esimerkin tapauksessa E

*)E–I-jaottelussa ei ole kysymys ekstroversio-introversio jaottelusta ilmaisujen perinteisessä tarkoituksessa. E–I-akselilla haetaan muun muassa sitä, hakeutuuko ihminen paineen alla joukkoon vai pyrkiikö hän vetäytymään, kummassa hän tuntee olonsa mukavammaksi. E–I-jaottelu voi antaa viitettä myös siitä, muodostaako henkilö kuvansa todellisuudesta enemmän ”ulkoisen maailman” ihmisten ja asioiden kautta (E) vai ”sisäisen” ideoiden maailman kautta, jos kohta paremmin tästä kertovat S–N- ja T–F-muuttujat. Kaikissa neljässä tyyppi-indikaatiovaihtoehdossa on muistettava, että henkilö voi olla ja on käytännössä jotain niiden väliltä, esimerkiksi 40 % I, 60 % E, jolloin tyyppi-indikaattoriksi määrittyy vahvempi eli esimerkin tapauksessa E

Tavoitteena ei ole siis laittaa ihmisiä jonoon, vaan löytää heidän erilaisuudestaan nousevia vahvuuksia. Laaja kymmeniä kysymyksiä sisältävä testi on henkilökohtainen, ja siinä valehteleva huijaa lähinnä itseään. Testin kysymyssarjasta on olemassa useita eri laajuisia ja sisältöisiä versioita.

Analyysin tuloksena saadaan kuusitoista luonnetyyppiä, jotka on esitetty oikealla olevassa taulukossa. Siinä näkyy yhden tutkimuksen mukainen kunkin luonnetyypin yleisyys prosentteina Yhdysvaltain koko väestöstä. Jakauma poikkeaa huomattavasti suomalaisesta väestön jakaumasta. Taulukkoon on laitettu myös luonnetyyppiä kuvaava ylimalkainen luonnehdinta jokaisen tyypin kohdalle. Suomalaisupseerit ovat yleensä tyyppiä SJ, eli ”tosiasiallisia” ja ”järjestelmällisiä”; tyypit ovat siis ISTJ, ISFJ, ESTJ ja ESFJ, eli ”tunnollisia”, ”suojelijoita”, ”vartijoita” ja ”hoitajia”. Suomalaisupseereille (tarkoittaen virassa olevia kadettiupseereita) yleisimmät tyypit ovat ESTJ ”vartija-tyyppi”(39 %), ESFJ ”hoitaja” (20 %) ja ISTJ ”tunnollinen” (19 %).

MBTI -luonnetyyppien tilastollinen esiintyminen Yhdysvaltojen väestössä.

MBTI -luonnetyyppien tilastollinen esiintyminen Yhdysvaltojen väestössä.

Myers–Briggs-tyyppi-indikaattori on yhä suosittu menetelmä työelämässä, vaikka se onkin jo lähes seitsemän vuosikymmentä vanha. Siihen kuten muihinkin vastaaviin testipaketteihin tulee sinänsä suhtautua varauksella. MBTI:hin on kohdistettu kritiikkiä muun muassa sen heikon vakauden ja tieteellisen pätevyyden suhteen. Testiä käytetään usein myös väärin. Oikein käytettynä sitä kuitenkin pidetään laajasti yhä käyttökelpoisena, jos kohta kritiikkiä on esitetty paljon niin MBTI:tä kuin koko jungilaista psykologiaa kohtaan.

JP

Avainsanat: , , ,

Share This