Digital Combat Simulator: Focke-Wulf Fw 190A-8

Lupasimme palata edellisessä Digital Combat Simulator -artikkelissa takaisin eri lentolaitteen kera. Nyt teemme sen. Lentokoneeksi valikoitui mikäs mukaan kuin Kurt Tankin mestariluomus eli Focke-Wulf Fw 190. Tällä konetyypillä lennettiin valtakunnan viimeisiä puolustuslentoja juuri näinä päivinä tasan 75 vuotta sitten. Pelissä on mahdollista pelata A-8- tai D-9-versioilla. Me kokeilimme jyhkeää tähtimoottorilla varustettua A-8-versiota.

Pääkuva: Fw 190A-8:n massiivista BMW 801 D2 -tähtimoottoria lämmitellään. Kuva: DCS

Focke-Wulf Fw 190 on kiistämättä yksi toisen maailman sodan parhaimmista hävittäjistä, ellei paras, jos puhumme D-9-versiosta tai sen jatkokehitelmästä Ta 152:sta. Focke-Wulf 190 omasi erinomaisen liikehtimiskyvyn, tulivoiman ja ballistisen suojan. Näiden kolmen ominaisuuden kesken oli löydetty hyvä tasapaino.

Toisen maailmansodan aikana liittouman propagandaosasto teki pilaa Focke-Wulfista helpottaakseen pommikonemiehistöjen pelkoja. Eräässä julisteessa sanottiin: ”Who is afraid of the big bad wolf?” Eli kuka pelkää isoa pahaa sutta, lasten sadun mukaisesti. Erään pommikonemiehistön sanotaan palauttaneen propagandajulisteen, johon he olivat kirjoittaneet: ”we do”. Tosin nelimoottorisen pommikoneen alas ampuminen ei ollut mikään helppo tehtävä, varsinkaan kokemattomalle lentäjälle. Yksipuolista kuvaa on turha maalailla.

Ennen kuin puhutaan itse pelistä, mainitaan muutama sana panssariteräksestä ja Focke-Wulfin ballistisesta suojasta. Toisen maailmansodan aikaiset lentokonepanssarit olivat pääsääntöisesti panssariterästä. Alumiiniakin käytettiin.

Rinnakkain Fw 190A-8 ja Fw 190D-9 -versiot. Kuva: DCS

Panssariteräs

Panssariteräs voi olla rakenteeltaan homogeeninen tai epähomogeeninen. Homogeeninen panssariteräslevy omaa saman koostumuksen joka paikassa eli se on tasalaatuista. Sitä voidaan valmistaa eri kovuuksiin seosainepitoisuuksien ja lämpökäsittelyiden avulla. Homogeeninen panssariteräs jaetaan tyypillisesti kovuuden perusteella kolmeen kategoriaan, jotka ovat seuraavat: RHA (Rolled Homogeneous Armor), HHA (High Hardnessa Armor) ja UHH (Ultra High Hardness). Edellä luetellut laadut käsittävät kovuusskaalalla noin kolmesta sadasta Brinellistä yli kuuteen sataan Brinelliin.

Epähomogeenisella panssariteräksellä tarkoitetaan tyypillisesti toiselta puolelta levyn pinnasta hiiletettyä terästä. Kun tämä runsashiilinen pintakerros karkaistaan, on lopputuloksena todella kova mikrorakenne. Tämä mahdollistaa panssariläpäisevien luotien kovien ytimien hajottamisen. Levyn takapintaa ei hiiletetä, joten se jää alemmalle kovuustasolle. Tämä tekee siitä sitkeän tukikerroksen. Hiiletyskarkaistua terästä voidaan kutsua myös pintavahvistetuksi teräkseksi (Face-Hardened Armor).

Ensimmäiset maininnat lentokoneiden panssaroinneista löytyy vuodelta 1916. Hävittäjälentokoneita alettiin panssaroimaan etenevässä määrin Espanjan sisällissodan (1936-1939) aikana. Panssarointia löytyi sekä venäläisistä että saksalaisista lentokoneista, näiden maiden tukiessa eri sisällissodan osapuolia.

Lähteistä voi tehdä sen johtopäätöksen, että ainakin toisen maailmansodan alkuvaiheilla lentokoneiden teräspanssarilevyt olivat pintavahvistettuja. Sodan edetessä teräksen kysyntä kasvoi niin paljon, että oli pakko ottaa käyttöön myös homogeenisia teräslaatuja. Nämä eivät olleet yhtä tehokkaita panssarinläpäiseviä luoteja vastaan, kuin pintavahvistetut panssariteräkset. Tosin homogeenisten terästen valmistus oli paljon nopeampaa ja halvempaa. Toisen maailmansodan loppua kohden sekä pintavahvistettujen, että homogeenisten panssariteräksien suojauskyky kasvoi metallurgisen kehityksen myötä.

Saksalaisista toisen maailmansodan lentokonepanssareista on vaikeaa löytää metallurgista tietoa internetistä. Toki Saksan arkistoista tietoa varmasti löytyisi. Tilanne on aivan päinvastainen heidän panssarivaunujen ja kypärien kohdalla. Niistä löytyy hyvin tietoa, esimerkiksi Defence Technical Information Center -nettisivuilta. Jos jotakuta asia kiinnostaa syvällisemmin, kannattaa DTIC:in nettisivuilla käydä tekemässä haku.

Yhdysvaltojen toisen maailmansodan aikaisia lentokonepanssareita valmisti Breeze Corporation. Juuri ennen sotaa yhtiön perustaja J. J. Mascuch vieraili Saksassa ja toi mukanaan saksalaista panssarilevyjen valmistustekniikkaa. Mainittakoon, että Breeze Corporationin valmistamat panssarit olivat pintavahvistettua terästä. Tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että niin olivat myös saksalaiset laadut.

Breeze käytti neljännes tuuman (6,35 mm) levyjä .30-kaliiperisia (7,62 mm) panssarinläpäiseviä luoteja vastaan. Luotien iskeytyessä levyyn ne hajosivat ja levyssä näkyi myös sulamisen merkkejä.

Toisen maailmansodan alussa, vuonna 1941, oli tyypillisessä USA:n hävittäjässä noin 200 paunaa (91 kiloa) panssaria. B-17-pommikoneessa oli puolestaan 2000 paunaa (910 kiloa). Vertailun vuoksi Fw 190A-8 -hävittäjässä panssaria oli noin 140 kilon edestä.

Ballistinen suoja

Focke-Wulf Fw 190A-8 on saksalaiseen tapaan erittäin hyvin panssaroitu kone. Lentokoneen ballistista suojaa tarkasteltaessa on aina huomioitava koko läpäisyreitti, ei ainoastaan pilotin ympärillä olevia panssarilevyjä. Kaikki materiaali ennen varsinaisia teräspanssarilevyjä (pintalevyt, radiolaitteet, ym.) vaikuttavat luodin liikerataan ja stabiilisuuteen eli sen läpäisyominaisuuksiin.

Sotasaaliiksi saatuja vihollisen koneita koeammuttiin ahkerasti toisessa maailmansodassa ja niistä on saatavilla dokumentteja internetistä. Myös Focke-Wulfeja saatiin sotasaaliiksi. Näihin koeammuntatuloksiin ei sen tarkemmin paneuduta nyt, mutta sieltä löytyy mielenkiintoisia pieniä yksityiskohtia.

Brittien koeammuntojen perusteella, jos Focke-Wulfia ammuttiin suoraa takaa runkoon, oli muodostuva iskukulma saksalais-suomalaisen määritelmän mukaa kuusi astetta alumiiniseen pintalevyyn. Tämänkaltainen äärimmäisen viisto osuma riitti kimmauttamaan .303- ja .50-kaliiperisten konekiväärien pehmeä ytimelliset luodit. Mainittakoon, että rungossa Focke-Wulfin alumiinisten pintalevyjen ainevahvuus oli 0,91 mm (19 Gauge).

Usein kysytään: suojasiko Focke-Wulfin panssari pilottia .50 kaliiperisilta (12,7 mm) raskaan konekiväärin panssarinläpäiseviltä luodeilta? Tätä kaliiperia löytyi Browning:in puolituumaisen M2-raskaan konekiväärin muodossa esimerkiksi USA:n P-51 Mustang ja P-47 Thunderbolt -hävittäjistä.

Asiaa valaisee brittien koeammuntadokumentti. Eräässä taulukossa on koeammuntatulokset Focke-Wulfia vastaan takasektorista ammuttuna puolituumaisella raskaalla konekiväärillä. Sieltä voi lukea liittouman kannalta masentavaa tekstiä. Pilottia ei saa suoraan takaa pois pelistä .303- tai .50-kaliiperisilla aseilla, oli kyseessä sitten pehmeä tai kova ytimellinen panssariluoti. Pilottia suojaa takaapäin viisto 12 mm pääpanssari, jota ennen pitää läpäistä kuomun pleksilasi. Panssari-istuin on ainevahvuudeltaan 8 mm, mutta siihen päälle tulee kaikki rungon takaosassa oleva materiaali.

USA:n armeijan virallisten tietojen mukaan puoli tuumaa paksu (12,7 mm) pintavahvistettu panssarilevy pysäyttää 0.50-kaliiperisen panssariluodin yli 200 jaardin (183 metriä) etäisyydeltä ja 30° iskukulmalla. Focke-Wulfissa pääpanssarin iskukulma on tasan 30° suoraan takaapäin ammuttuna eli tyypillisillä ampumaetäisyyksillä puolituumainen panssariluoti pysähtyy.

Koeammunnat ovat toki aina vain koeammuntoja ja todellisessa tilanteessa liittouman Mustang ja Thunderbolt -pilotit pumppasivat useita kymmeniä tai satoja luoteja vastustajan koneeseen, joten alas ampuminen oli enemmän kuin todennäköistä.

Itseeni on henkilökohtaisesti tehnyt suuren vaikutuksen eräs toisen maailmansodan asekamerataltiointi, jossa näkyi kuinka Focke-Wulf Fw 190 -hävittäjää ammutaan silmittömästi takaapäin todennäköisimmin puolituumaisilla konekivääreillä. Focke-Wulf tuntuu kestävä loputtomasti osumia ja lopulta kuomu aukeaa ja taltiointi loppuu hetken päästä. Arvailujen varaan jäi, pääsikö pilotti ulos. Tämä voi kuulostaa lapsellisen hyväntahtoiselta, mutta pitäisi olla kirjoittamaton sääntö tulituksen lopettamisesta, jos ilmaantuu merkit pilotin poistumisesta koneesta. Tällä kertaa näin ei käynyt, vaan tulitusta jatkettiin armotta.

Entä suojaus etusektorista puolituumaista vastaan? Edestäpäin pilottia suojaa massiivinen moottori, öljyn jäähdyttimen panssari, öljysäiliön panssari ja panssarilasi. Jos tarkastelemme pelkästään viistoa 50 mm paksua laminoitua panssarilasia, tulee suora-ammunta tulelle noin 120 mm läpäisyreitti. Ainevahvuuden perusteella tämä riittää .50-kaliiperisen panssariluodin pysäyttämiseen.

Oheisessa kuvassa on nähtävissä ylhäällä Fw 190A-8 -version panssaroinnin ainevahvuudet ja alapuolella Fw 190A-8/R8 ”Sturmjäger” -version ainevahvuudet. Focke-Wulf Fw 190 suojasta voisi puhua paljon pidempäänkin, mutta päätämme tämän kappaleen sanomalla, että pilotti oli hyvin suojattu kiväärikaliiperiselta tulelta.

Focke-Wulf Fw 190A-8 ja Fw 190A-8/R8 panssaroinnin ainevahvuudet. Kuva: Alfred Price, Sie flogen die FW 190

Ilmaan

DCS-simulaattorissa on A-sarjasta mallinnettu vain Focke-Wulf Fw 190A-8 -versio. Aseistus on järeä, kaksi 13 mm raskasta konekivääriä ja neljä 20 mm konetykkiä. Olisi ollut myös mukavaa saada saman paketin mukana pommikoneita vastaan suunnitellut raskaasti panssaroidut ”Sturmjäger”-versiot eli Fw 190A-8/R2 ja Fw 190A-8/R8. Sturmjäger:ssä olivat uloimmat 20 mm MG151/20E-konetykit korvattu 30 mm MK108-konetykeillä.

Focke-Wulfin lentomallinnus on kuulemma todella tarkasti ohjelmoitu esikuvaansa vastaavaksi. Lentäminen on todella sulavaa ja miellyttävää. Yksi asia mitä olen aina ihmetellyt toisen maailmansodan aikaisista asekamerataltioinneista, on silloin tällöin ilmestyvät savuvanat aseilla ammuttaessa. No ne ovat tietenkin valojuovan tiivistysvanat, jotka tuuppaavat näkymään hyvin korkealla lennettäessä. Pelissä tämä ilmiö on mallinnettu hyvin.

Lähdin lentämään pikatehtävällä viholliskoneiden torjuntaan. Haluan kokeilla ensimmäisenä aseita ja hölmönä mietin miksi aseet eivät laukea, vaikka virrat ovat niissä päällä. Ostinko viallisen pelin? Sitten saan selville, että se varmistin on hyvä ottaa pois päältä. Aivan kuten rynnäkkökiväärissä armeija aikana.

Kello yhdessätoista hieman minun lentopintani yläpuolelleni ilmestyy tiivistysvanoja. Melkoinen määrä P-51D Mustang ja Spitfire -hävittäjiä. Alkaa kaartotaistelu ja se jatkuu tuloksettomana pitkään. Piru, että tuo Mustang on nopea. Pääsen lähimmilläni hieman alle kahden sadan metrin Mustangista, mutta en sitten millään osu, koska sählään. Tässä pelissä ei riitä, että menee vähän sinne päin. Pitää osua pikselin tarkkuudella.

Siipimieheni saavat voittoja, mutta minä jää nuolemaan näppejäni kulutettuani kaikki a-tarvikkeet. No en ainakaan tullut alasammutuksi, joten osasin liikehtiä. Näin varmasti kävi monelle ensikertalaiselle sodassa, kunnes pelisilmä kehittyi. Pitää vain harjoitella.

Kaikin puolin Focke-Wulf Fw 190A-8 on nautinto lentää, eikä pahaa sanottavaa lyhyellä lentokokemuksella löydy. Koneena se on paljon mielenkiintoisempi, kuin edellisessä artikkelissa kokeilemamme MiG-29. Eipä siis muuta, kuin hyviä lentohetkiä ja kaartotaistelemaan.

Kurt Tankin jyhkeä luomus Focke-Wulf Fw 190A-8 oli aikakautensa ”tykkirekka”. Kuva: DCS

Avainsanat: , ,

Share This