Epäsuoran tulen katastrofi talvisodassa

Talvisotaan liitetään yleisessä tietoisuudessakin puute kaikesta sotamateriaalista. Ol “malli Cajanderia” eli siviiliasuja miesten päällä, ei ole tehokkaita panssarintorjunta-aseita vaan pelkillä polttopulloilla torjutaan ylivoimaisen vihollisen panssareita jne. Yksi hyvin tunnettu puute koski tykistön kranaatteja, suomalainen tykistö ei pystynyt ampumaan kuin puolustajien suurimmassa hädässä. Toki puutetta oli putkistakin eli kenttätykeistä ja niiden kantamat olivat iästä ja keveydestä johtuen turhan pieniä.

Vaan miksi oli näin? Yleispätevä vastaus tähän on tietysti sama kuin kaikkiin muihinkin talvisodan materiaalipuutteisiin, hankintoihin ryhdyttiin liian myöhään. Tämä on osatotuus, koska jo syksystä 1938 perushankintalain tultua hyväksytyksi olisi ollut mahdollisuus esimerkiksi ryhtyä tilaamaan suomalaiselta teollisuudelta tykistön ja kranaatinheittimistön kranaatteja. Aikaa olisi ollut vuosi ennen talvisodan syttymistä, mutta vielä lokakuussa 1939 puolustusministeri Juho Niukkanen ei halunnut mobilisoida metalliteollisuuttamme sotateollisuudeksi. Hän kuten monet muutkin kärkipoliitikot eivät uskoneet sodan alkavan eivätkä siis varautuneet pahimpaan, vaikka soitilaat Mannerheim etunenässä heitä varoittelivat.

Jo selkeästi ennen sotaa oli laskettu, että metalliteollisuuden koneistuskapasiteetti ei riitä tyydyttämään tykistön ja heittimistön kranaattitarvetta ja että kranaattiaihioiden puristuskapasiteetti puolestaan oli vielä pienempi. Jälkimmäistä ongelmaa ryhdyttiin kyllä ratkomaan, mutta maassa ei kerta kaikkiaan ollut tarpeeksi koneita tehtävään. Konehankinnat ja ulkomaille tehdyt tilaukset eivät pääsääntöisesti ehtineet ajoissa.

Jutun pääkuva: Puute kenttätykeistä oli niin suuri, että käyttöön otettiin myös vanhaa jäykkälavettista kalustoa kuten tässä Impilahdessa helmikuussa 1940. Ase oli pari sukupolvea liian vanha. Toki tästä putkesta lähtenyt kranaatti oli tappava, mutta tulinopeus jäi pieneksi. Myös suuntaaminen vaati innovatiivisuutta kuten putken päälle kiivennyt tykkimies osoittaa. SA-Kuva.

Tykistön laukauksen valmistaminen on monimutkainen ja -puolinen prosessi. Laukaukseen kuuluu yleensä kranaatti, sytytin, hylsy, panos ja nalli. Nämä syntyvät eri töihin erikoistuneissa ja erilaisen konekannan omaavissa tehtaissa ja kaiken runkona ovat kuljetukset. Osa näistä laukauksen osista oli sellaisia, että raaka-aineet olivat kokonaan tai osaksi tuonnin varassa. Tykistön panoksiin tarvittavia ruuteja ei esimerkiksi kaikkea pystytty valmistamaan Suomessa. Tykistön hylsyjä puolestaan ei valmistettu Suomessa lainkaan vaan suunnitelma oli pärjätä kierrätyksellä eli rintamalta palautuneet hylsyt supistettiin oikeaan muotoonsa ja käytettiin uudelleen. Laukauksen valmistus oli monimutkainen palapeli ja siihen ei tässä nettijutussa ole aiheen laajuuden takia mahdollista mennä vaan otetaan eräs vähemmän tunnettu ongelma esiin, nimittäin sytyttimien valmistus.

Suomessa kiinnitettiin 1930-luvun alussa huomiota sytyttimiin ja syntyi kotimaisia iskusytyttimiä nimiltään is/33 kranaatinheittimille sekä is/34 ja is/35 tykistölle. Sytyttimille oli asetettu erittäin kovat varmuusvaatimukset mikä teki niistä rakenteeltaan monimutkaisia ja kalliita valmistaa. Osa niiden raaka-aineista tuli ulkomailta ja sodan syttyessä oltiin niiden osalta kerättyjen varmuusvarastojen varassa. Sytyttimet oli suunnitellut yksityinen yritys Sytytin Oy ja sodan uhan alla todettiin vain sen pystyvän näitä sytyttimiä valmistamaan. Suunnittelu oli tehty aikana, jolloin maailmalta sai sen mitä tarvitsi, mutta toinen maailmansota katkoi kauppateitä. Tehtaan tuotantokapasiteetti puolestaan ei alkuunkaan riittänyt täyttämään tarvetta.

Katastrofi vältettiin ottamalla rungoltaan muutettuna käyttöön lähinnä harjoitusammuntoihin hankittu Schneider-Remondy -sytytin, joka oli yksikertainen ja huomattavasti helpompi valmistaa. Sitä pystyivät muutkin yritykset kuin Sytytin Oy valmistamaan, mutta ongelmaksi tuli tässä vaiheessa se, että hankittujen varmuusvarastojen materiaalit eivät nyt käyneetkään. Yksinkertainen Schneider-Remondy ei ollut niin varma kuin Sytyttimen iskusytyttimet, mutta tykkimiesten turvallisuudesta oli pakko tinkiä, putkiräjähdyksiä tai ei.

Sytytintuotantoon saatiin näin uusia tehtaina, mm. Valtion Sytytintehdas pääsi aloittamaan sytytinten valmistuksen vuoden 1940 alussa. Talvi- ja jatkosodan aikana SR-sytyttimiä valmistui noin 70% koko sytytintuotannosta, pelkästään talvisodan lukuja ei valitettavasti ole käytössä. Talvisodan aikana sytytintuotanto oli koko ajan perässä kranaattien tuotannosta ja sytyttimiä tilattiin Ruotsista.

Sytytin Oy:n iskusytyttimien ongelmat eivät olleet lopulta vain tuotantokapasiteetissa, vaan sekä suunnittelussa  että tuotannossa tehtiin virheitä. Pakkanen vaikutti sytyttimiin mm. jäykistämällä niiden sisällä olevan voiteluaineen jolloin tuloksena oli suutari. Näin jälkikäteen ihmetyttää ettei tällaista ongelmaa olisi koeammunnoissa havaittu. Vai eikö sytyttimiä koskaan testattu talvioloissa?

Tämän jutun tarkoitus oli nostaa esiin tosiasia, että kranaattiaihioiden koneistukseen sopivien sorvien puute tai muu helposti ymmärrettävä asia ei pelkästään aiheuttanut epäsuoran tulen kranaattipuutetta, katastrofi väijyi muuallakin, mutta se vältettiin innovatiivisuudella. Valitettavasti nämä Suomen kohtalon ratkaisijat ovat jääneet nimettömiksi.

kari.kuusela@suomensotilas.fi

Kranaattien tuotanto käynnistettiin aivan liian myöhään mutta lopulta suuri osa maan metalliteollisuudesta oli mukana. Kuvassa maalataan kevyen 81 mm kranaatinheittimen kranaatteja Helsingin Vanhassakaupungissa helmikuussa 1940. Jos alkuperäisen kuvatekstin tieto pitää paikkaansa niin kyseessä saattaa olla Wärtsilä-Yhtymän Oy:n Kone ja Sillan luoliin sijoitettu tuotantolaitos. SA-Kuva.

Suomalaiset iskusytyttimet oli suunnitellut Sytytin Oy, joka mainosti myös Suomen Sotilaassa kuten tässä vuonna 1935.

Iskusytytin is/34, sytyttimen monimutkainen rakenne selvinnee hyvin tästä piirroksesta.

Iskusytytin is SR/35, joka oli yksinkertainen valmistaa, vertaa vaikka osien lukumäärää toisessa kuvassa olevaan is/34:ään.

Talvisodan mottien sotasaalis toi suomalaiselle tykistölle merkittävän lisän sekä putkien määrään että kranaattivarastoihin. Onneksi sotasaalis oli pääsääntöisesti tuttuja tykkimalleja kuten vasemmalla oleva 76 mm RK/27 Lemetissä. SA-Kuva.

 

 

 

Avainsanat: ,

Share This