Erityisasema

Viimeisimpien mielipidetutkimusten luvut näyttävät taas kerran, että enemmistö suomalaisista ei sano kannattavansa Nato-jäsenyyttä. Samaan aikaan voi kysyä, jos esimerkiksi poliittinen johto ottaisi selkeän kannan sen puolesta ja perustelisi syyt jäsenyydelle, mitä se vaikuttaisi kannatukseen. Nyt johto pakoilee vastuuta. Samalla moni suomalainen uskoo Suomen olevan erityisasemassa, asia joka monen ulkomaalaisen on vaikea ymmärtää.

Olen jutellut monen ei-suomalaisen kanssa Natosta ja Suomen suhteesta siihen. Osa ei tietenkään tiedä siitä mitään. Mutta ne jotka tietävät enemmän Natosta, Euroopasta ja Suomesta ovat usein yllättyneitä, kun kuulevat, ettei Suomi ole Naton jäsen. Heille on eräänlainen oletusarvo, että läntiset eurooppalaiset valtiot ovat Natossa.

Olen koittanut selittää taustoja. Olen kertonut kylmän sodan ajasta ja Kekkosesta. Vastaus on, että eikö kylmän sodan päätteeksi Itä-Eurooppa vapautunut Neuvostoliiton ja Venäjän painostuksesta ja tullut myös Natoon. No, niin kyllä, mutta kun Suomi ei ollut samalla tavalla osa Itä-Eurooppaa ja halusi olla liittoutumaton.

Ja onhan myös Ruotsi, Itävalta ja Irlanti Naton ulkopuolella. Mutta sitten kuulen kommentin ja kysymyksen, että eikö Suomella ole melkoinen raja Venäjän kanssa. Kyllä, Suomi on näistä ainoa, jolla on maarajaa Venäjän kanssa. Mutta sitten kerron, että Suomessa uskotaan, että Suomella on erityisasema Venäjän politiikassa.

Sitten saan heiltä ihmettelyä, mitä tämä erityisasema tarkoittaa. Eikö Ukrainalla ja Georgialla ollut myös erityisasema, ja ne eivät varsinaisesti näe erityisasemaansa turvatakuuna. Kerron myös, että suomalaiset tykkäävä tulla toimeen yksinään, mutta sitten joudun keskusteluun siitä, miten suursodissa yleensä joka maa joutuu valitsemaan puolensa, joko vapaaehtoisesti tai pakolla ja niin on käynyt myös Suomelle joka sodassa.

Oikeasti en itsekään voi tajuta tilannetta, mutta koitan näille tutuille löytää jonkun järkevän perustelun tilanteelle. Mutta vaikeaa se toki on. Ja kun samalla tiedämme, että Suomi on monessa asiassa lähellä Natoa ja Nato-yhteensopivampi kuin moni Nato-maa, ainoa syy lienee politiikka ja poliitikkojen pelko puhua tai tehdä mitään konkreettista asiassa.

Hämmentävää on seurata presidentinvaalikeskustelua. Vain yksi ehdokkaista, Nils Torvalds, kannattaa Nato-jäsenyyttä. Jo vaalitaktisesti luulisi olevan muutamalle muullekin ehdokkaalle järkevää erottua massasta tässä asiassa ja nousta jotenkin esiin sieltä muutaman prosentin kannatuksen massasta. Mutta aihe on selvästi liian arka. Muuten voi koittaa erottua, mutta ei tässä asiassa.

Hyvä esimerkki tilanteesta on nykyinen Tasavallan Presidentti. Hän ei ole jäsenyyden kannalla, mutta yleisesti hänen kommenttinsa ovat niin epäselviä, ettei niistä oikeasti ota mitään selvää. Joskus aikoinaan kampanjoissa hän puhui periaatteellisesti myönteisestä suhtautumisesta eurooppalaiseen Natoon. Ongelma on, ettei sellaista ole olemassa. On olemassa vain yksi Nato, ja siinä joko ollaan jäsen tai ei. Turvallisuustakuiden osalta kaikki muu on merkityksetöntä puhetta.

On vaikea nähdä mitään muutosta tilanteeseen lähitulevaisuudessa. Osa poliitikoista korkeintaan lupailee kansanäänestystä, mutta tiedämme sen lopputuloksen, jos maan johto ei uskalla ottaa kantaa asiassa. Edes puolueet, joiden kentällä on kannatusta ja jopa puoluekokouspäätöksiä, eivät oikeasti tee asiassa mitään. Poikkeus on nyt RKP:n presidenttiehdokas.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, nouseeko Nato-jäsenyys mitenkään merkittävästi esiin presidentinvaalissa. Selvää on, että esimerkiksi kokoomuslaisten keskuudesta kuuluu napinaa nykyisen presidentin toimettomuuteen, mutta todennäköisesti se jää vain mutinaksi, ja muuten näytellään iloista siitä, että vihdoin on saatu oman puolueen edustaja presidentiksi, vaikka hän ei enää edes ensisijaisesti halunnut olla puolueen ehdokas.

Näillä näkymin tilanteessa ei ole näkyvissä muutoksia. Voimme vain toivoa, että akuuttia kriisiä ei tule. Samalla kuitenkin henkisellä tasolla jatkuu jo vähintään Kekkosen tai sitten tsaarin ajasta jatkunut tilanne, jossa suomalaiset uskovat olevansa erityisasemassa Venäjän suhteen ja, että Moskovassa ajatellaan Suomen etua. Venäjän ulkopolitiikkaa tuntevat eivät kuitenkaan usko, että heidän politiikassa on erityissuojeluksessa muut kuin venäläiset ja Venäjän etu. Tätä erityisasema-ajattelua ei juuri kukaan ymmärrä Suomen ulkopuolella, ei idässä eikä lännessä.

Share This