EU-turvatakuut toistaiseksi pelkkää puhetta

Ranskan presidentti Francois Hollande pyysi Pariisin terrori-iskujen jälkeen Euroopan unionia ottamaan käyttöön Lissabonin sopimuksen 42.7:n artiklan. Kyseessä on ensimmäinen kerta unionin historiassa, kun näin tapahtuu. Mitä tämä merkitsee?

Suomen Sotilas kertaa lukijoilleen artiklan ja sen sisältämien ideoiden historiaa, käytännön ongelmia ja mahdollisia vaikutuksia Suomen ja kansainvälisten suhteiden näkökulmasta. Kuin kohtalon ivaa on, että juuri Ranskan pyyntöä seuraavana päivänä Eurooppalainen Suomi ry. järjesti kauan suunnitellun keskustelutilaisuuden otsikolla Euroopan yhteinen puolustus – kaukainen utopia vai realistinen mahdollisuus. Siellä saimme kuulla keskeisten asiantuntijoiden kommentteja aiheeseen liittyen.

Euroopan unionin puolustuspolitiikka ja Suomi

Euroopan unionin rooli puolustusasioissa ei ole ollut lainkaan yksiselitteinen. Unionilla on ollut rooli ulko- ja turvallisuuspolitiikassa aina. Toisaalta se on usein näyttäytynyt sektorina, josta kansallisvaltiot pitävät mustasukkaisesti kiinni osoittaakseen suvereniteettiään. Monet ovat kokeneet tämän osoituksena ns. subsidiariteettiperiaatteen toimimattomuudesta ja siitä, että kauniilta kuulostava ajatus unionin “suuruudesta suurissa ja pienuudesta pienissä” asioissa on oikeastaan reaalimaailmassa kääntynyt päälaelleen. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on kuitenkin yksi vuonna 1992 allekirjoitetun Maastrichtin sopimuksen määrittelemistä Euroopan unionin kolmesta peruspilarista.

Suomen osalta suhtautuminen Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspoliittiseen rooliin on ollut kiistakysymys yleiselläkin tasolla. Osa poliitikoista on painottanut bilateraalista Venäjä-suhdetta ja toiset halunneet yhtenäistää unionin linjoja siten, että sen ulkopuolelle suuntatuvaa ulkopolitiikkaa harjoitettaisiin mahdollisimman pitkälti sen kautta. Suomen kohdalla nimenomaan Venäjä on ollut käytännössä merkittävin kysymys, jossa jakolinja on näkynyt – keskeisimmät debatin kohteet luonnollisesti vaihtelevat EU-maiden välillä. Tämä tuskin on helpottanut yhtenäisten linjojen muodostamista.

Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osana on käyty keskustelua myös unionin roolista varsinaisessa puolustuspolitiikassa. Lissabonin sopimuksen valmisteluvaiheessa kiista kilpistyi ns. avunantovelvoitteen eli nyt käyttöön otetun 42.7:n artiklan ympärille. Silloinen ulkoministeri Erkki Tuomioja ajoi läpi kirjauksen, jonka mukaan se ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.

“Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen. Tämän alan sitoumusten on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.”

Unionin ja Naton suhdetta tarkasteltaessa ei siis liene kaukaa haettua sanoa kyseessä olevan saman kolikon kaksi puolta – Lissabonin sopimuskin tunnustaa Naton keskeisen roolin Euroopan turvallisuuden takaamisessa.

Maanpuolustuskorkeakoulun erikoistutkija Tommi Koivulan mukaan myös EU:n kohdalla tästä ulottuvuudesta on kuitenkin keskusteltu jo pitkään ja enemmän kuin usein kuvitellaan. Hän toteaa, että vuosien 2014-15 aikana voidaan katsoa koetun eräänlainen annus horribilis, karmea vuosi, jolloin kysymykset ovat aktualisoituneet. Koivula uskoo viimeaikaisten tapahtumien voivan olla katalyytti eli reaktion nopeuttaja unionin puolustuksen kehittämisessä.

Suomen kannalta tilanne näyttää erityisen mielenkiintoiselta. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on pitänyt esillä Euroopan unionin roolia näissä asioissa ja saanut tulitukea jopa itseltään komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerilta. Monien mielestä kyse on kuitenkin ollut lähinnä retoriikasta, jolla pyritään ohittamaan poliitikkojen Suomessa kiusalliseksi kokema Nato-keskustelu. Avunantolausekkeen luonnetta sotilaallisina turvatakuina on usein pidetty lähinnä vitsinä.

Tasavallan presidentti piti heti Ranskan pyyntöä seuraavana päivänä tiedotustilaisuuden, jossa muistutti lainsäädännön rajoittavan sotilaallista avunantoa. Maamme on kuitenkin ilmoitettu seisovan Ranskan tukena ja lakiakin pyritään muuttamaan pian – tulihan vastaavanlaisia ongelmia ilmi jo Ruotsin ns. sukellusvenejahdin aikana.

Koska asialla lienee Suomelle Naton ulkopuolisena EU:n jäsenmaana pitkällä tähtäimellä suurempi merkitys kuin monelle muulle valtiolle, on erityisen mielenkiintoista tutkia valtionjohdon viestintää ja sitä, miten se eri valtakeskuksissa ja medioissa tulkitaan. Periaate on tullut selväksi, mutta kuten on julkisuuteen lausuttukin, avun muodot ovat vielä auki. Jälkimmäisellä on kuitenkin erittäin suuri merkitys siinä, millaiseen suuntaan käytännöt alkavat kehittyä. Ottaen huomioon Suomesta kantatuneet huhuilut unionin yhteisen puolustuksen perään saattaa maamme lainsäädännön tila näyttää ulospäin kummalliselta.

Mitä se tarkoittaa?

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Tuomas Iso-Markku ei usko unionin puolustuspolitiikkaan liittyvän epäselvyyden olevan vahinko. Kuten usein politiikassa, ratkaisun saavuttaminen on työn takana eikä aina riittävää kiinnostusta selkeisiin muotoiluihin ole meinannut löytyä. Kannat on siten saatu soviteltua yhteen ja toisaalta on jätetty ovi auki kehitykselle.

Viime aikojen haasteiden edessä unionin toimintamallia on pyritty jossakin määrin kirkastamaan. Keskeinen kysymys on ollut rooli suhteessa Natoon – EU on nähty usein enemmän kriisinhallintaan soveltuvana toimijana Naton hoitaessa alueellisen puolustuksen.

Eurooppalainen Suomi ry:n toiminnanjohtaja Arto Aniluodon kysyttyä kriisin seurauksista ja annus horribiliksen tarjoamista mahdollisuuksista ei ollut pitkä matka pohdintaan koskien unionin aiempia haasteita. Lähes kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että talouteen liittyvät ongelmat ovat saaneet sen uudistumaan pakottavan tarpeen edessä – onko suunta ollut oikea, on toinen kysymys.

Jarno Limnell nosti esiin skenaariot unionin koheesion lisääntymisestä ja toisaalta useiden samanmielisten valtioiden ryhmien muodostumisesta sen sisälle. Aika näyttää, millä sektoreilla päädytään ensimmäisen ja millä jälkimmäisen tapaiseen kehitykseen. Aniluoto arvioikin ehkä kuljetun Euroopan yhteisen puolustuksen osalta piirun verran kohti realismia vaikka melko kaukana todellisuudesta ollaan edelleen.

Mitä siitä pitäisi ajatella?

Hallitusohjelmassa Euroopan unioni määritellään Suomelle tärkeäksi turvallisuusyhteisöksi. Periaatteelliset lausunnot niin pääministeri Juha Sipilältä kuin puolustusministeri Jussi Niinistöltä ovat olleet voimakkaita. On toki muistettava, että sanat ovat vain sanoja.

Puolustusministeri ilmaisi myös tahtotilan lainsäädännön uudistamiseksi. Asian kiirehtimisellä pyrittäneen edistämään Suomen turvallisuuden kannalta myönteistä kehitystä, vaikka PR-kunniamainintoja tuskin on luvassa.

Lain uudistamisen nimekkäitä vastustajiakin on ilmaantunut blogosfääriin. Europarlamentaarikko Paavo Väyrynen älähti, ettei turvallisuuspolitiikan peruslinjaa tule kriisitunnelmissa lähteä muuttamaan. Hän epäili avunantovelvoitteen tulkinnan voivan johtaa Suomen tosiasialliseen Nato-jäsenyyteen. Vastaavia skenaarioita Väyrynen väläytti jo presidentinvaalikampanjansa aikana.

Viime päivien tapahtumien myötä voi havaita myös laajempaa, jo tovin jatkunutta huomion siirtymistä kansainvälisen politiikan polttopisteiden välillä. Seuraavien viikkojen ajan otsikoita hallitsevat todennäköisesti entistä enemmän muut asiat kuin Suomessa puhuttaneet Ukraina ja Itämeren alueen turvallisuustilanne. Lopulta kuitenkin kaikki liittyy kaikkeen.

Vladimir Putinin sisäpoliittinen asema voi käydä tukalammaksi Siinain lentokoneturman myötä, kun kansalle syntyvä kuva Syyrian offensiivista muuttuu. Mikäli tämä uhkaa johtaa laajenevaan tyytymättömyyteen, paine uusien ulkoisten vihollisuuksien luomiseksi ja vanhojen elvyttämiseksi kasvaa. Toisaalta Putinin eurooppalaiset liittolaiset, kuten Ranksan Front National -puolue, voivat saada Pariisin iskuista tuulta alleen. Mikäli Euroopan unionin rooli ISIS-järjestön vastaisessa taistelussa muodostuu merkittävämmäksi, sen EU-kriittisyydelle ja Putinia myötäilevälle retoriikalle jää kuitenkin vähemmän tilaa.

Nato-keskustelua emme voi unohtaa. Turhat toiveet unionin roolin kehityksestä voivat olla hyvin vahingollisia. Tosiasiat tulee tunnustaa ja niiden pohjalta tehdystä analyysistä tulee keskustella – tämä itsessään voidaan nähdä turvallisuuttamme vahvistavana tekijänä.

Kaiken aikaa puolustuksemme taloudellisia ja materiaalisia edellytyksiä tulee kehittää. Vastustuskykyämme hybridioperaatioita vastaan tulee vahvistaa niin maalla, merellä, ilmassa, kybertiloissa, tiedustelun kuin informaatiovaikuttamisen saralla. Tätä varten voidaan luoda entistä järjestelmällisempiä strategioita. Tilanneanalyysiä ja kykyä tiedon suodattamiseen tulee vahvistaa. Lainsäädännön puutteita pitää korjata, kun sellaisia tulee ilmi – viime päivien tapahtumat antavat ymmärtää, että niiden yksityiskohtaiselle paikantamiselle olisi tilausta jo hyvissä ajoin ennen kriisin laajenemista.

“Ranska on nyt pakottanut EU:n jäsenmaat tulemaan ulos kuorestaan”

Kysyimme myös puolustus- ja ulkoasiainhallinossa mittavan uran tehneen valtiotieteen tohtori Pauli Järvenpään näkemyksiä viime päivien tapahtumista. Tällä hetkellä hän työskentelee vanhempana tutkijana International Centre for Defence and Security -tutkimuslaitoksessa. Alla ovat Järvenpään vastaukset esittämiimme kysymyksiin sellaisenaan.

Millaisena näette Lissabonin sopimuksen avunantolausekkeen merkityksen tällä hetkellä?

Pariisin terrori nosti esille tärkeän kysymyksen: EU:n jäsenten välisen solidaarisuuden. Ikävää, että siihen tarvittiin herätyksenä järjetön verilöyly. Merkittävää on, että Ranska vetosi unionisopimuksen avunantopykälään, ei sen yhteisvastuupykälään. Näin tehden Ranska myös palautti mieleen avunantopykälässä selkeästi todetun, jopa alleviivatun Naton roolin jäsentensä ensisijaisena sotilaallisena yhteistyöjärjestönä.

Uskotteko tämänhetkisen tilanteen ja lähiaikojen kehityksen muuttavan sen käyttöönoton myötä mitenkään Euroopan turvallisuusjärjestelmää?

Muuttaa siltä osin, että Ranska on nyt pakottanut EU:n jäsenmaat tulemaan ulos kuorestaan. Luulen, että muissakin pääkaupungeissa kuin Helsingissä oltaisiin mieluiten vannottu yhteisvastuun kuin sotilaallisen avunannon nimiin. Siitä ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, että meilläkin on puututtava esimerkiksi joukkojen käyttöä ulkomailla säätelevään lainsäädäntöön. Jo on aikakin, sanoisin.

Mitä ajattelette Suomen valtionjohdon ja poliitikkojen toiminnasta ja viestinnästä asiassa?

Minusta koko valtiojohtomme ansaitsee tässä tilanteessa kehut. Joskus joissakin muissa tilanteissa on ollut nähtävissä harrastusta aidalla istumiseen ja vastuun pakoiluun, muttei tässä. Toivottavasti tämä tilanne johtaa johtopäätösten vetämiseen myös meille joskus niin vaikeassa kysymyksessä yhteisvastuusta ja mahdollisesta avunannosta uhkan kohdistuessa Baltian maihin.

Millaisina näette tilanteen mahdolliset positiiviset/negatiiviset seuraukset Suomen kannalta?

Suomen kannalta näen kaksi hyvin tärkeää seurausta. Meidän tulee ensinnäkin raivata mahdollisimman ripeästi kaikki lainsäädännölliset esteet osallistumiselle unionisopimuksen täytäntöönpanoon siinä laajuudessa kuin katsotaan tarpeelliseksi.  Päätökset osallistumisesta ovat toki aina poliittisia, mutta niiden esteenä ei saa olla teknisiä esteitä. Toinen, vielä tärkeämpi seuraus toivottavasti alkaa pian näkyä meidän ajattelussamme. Se on se, että aidalla istuminen elintärkeissä kysymyksissä ei ole välttämättä hyve. Ehkä tämän kautta meidän pelokas asenteemme myös Natoon vähitellen muuttuu luontevaksi.

20151117_172626

Esiintyjät vasemmalta Aniluoto, Limnell, Koivula ja Iso-Markku. Kuva: Antti Ahonen,

Ps. Tällä hetkellä näyttää siltä että EU:n turvallisuusvaikutukset ovat Suomelle vain kosmeettisia ja niiden vaikutus on lähinnä ilmaston lämpenemistä kiihdyttävä; joutavan puheen tuottama hiilidioksidi kun kasvattaa hiilijalanjälkeämme. Nyt EU:n direktiivitehtailu näyttää lisäksi vain pahentavan Suomen turvallisuusasemaa jäsenvaltiona. Onhan Ranskana aloitteesta keksitty nyt kuningasajatus kerätä lainkuuliaisilta eurooppalaisilta automaatti- ja puoliautomaattiaseet pois. Mikäli direktiivi toteutuu, tulee se vain heikentämään Euroopan sisäistä turvallisuutta. Terrorismiin sillä ei ole mitään vaikutusta, mutta lainkunnioitukseen se tekee pahan loven rangaistessaan kunnollisia aseen omistajia siitä mihin he eivät ole osallisia. Suomessa automaatti- ja puoliautomaattiasekielto tekisi pahan loven maanpuolustukseen, lopettaisi sotahistoriallisesti erittäin arvokkaan asekeräilyn ja muun muassa tämän lehden asetestien teon ja todennäköisesti ajan kanssa koko lehden. No tuleepa taas sitten muutama työtön lisää valtion elätettäväksi.

Jaakko Puuperä

Avainsanat: , , ,

Share This