Euroopan oma puolustus?

Pauli Järvenpää

Euroopan unioni on viime vuosina pyrkinyt lujittamaan jäsenvaltioidensa vuonna 2016 yhteisesti hyväksymää globaalistrategiaa (Euroopan Union Global Strategy, EUGS). Tämän strategian merkittäväksi osatekijäksi on muodostunut pyrkimys oman itsenäisen puolustuksen luomiseen (European Strategic Autonomy, ESA).

Riittävätkö Unionin rahkeet ESA-strategian toteuttamiseen vai onko uurastuksen lopputulos vain paljon puhetta ja kasa paperia, niin kuin Unionin puolustuksen rakentamisessa niin usein on tahtonut käydä?

Tällä kertaa näyttäisi olevan sijaa varovaiselle optimismille.

Unionin johtavissa jäsenvaltioissa on ensinnäkin havahduttu huomaamaan, että Eurooppa voi tahtomattaan joutua mukaan sotilaallisiin selkkauksiin. Muun muassa Venäjän vuonna 2014 suorittama Krimin valtaus (ja sen seurauksena yhä vieläkin jatkuva ja tähän saakka jo yli 15 000 kuolonuhria vaatinut Ukrainan sota); eteläiseen Eurooppaan kohdistuvat pakolaisvirtojen aiheuttamat poliittiset ja sotilaalliset paineet; ja presidentti Donald Trumpin Eurooppaa vähättelevät lausunnot ovat olleet omiaan herättelemään eurooppalaisia ja vahvistamaan tarvetta lujittaa Euroopan omaa kykyä toimia sotilaallisesti, jos tilanne niin vaatii.

Toiseksi, positiivisena signaalina on pidettävä sitä, että etenkin Euroopan komissio on ollut viime vuosina puolustuksen suhteen poikkeuksellisen aktiivinen. Se on tukenut toimillaan eurooppalaista puolustusvälineyhteistyötä, se on ollut vahvasti mukana Euroopan unionin ja Naton puolustussuunnitteluprosessien yhdistämisessä, ja sen kautta on rahoitettu aiemmista vuosista poiketen kohtalaisen mittavilla summilla eurooppalaista puolustusvälinetutkimusta ja kehittelyä.

Mistään jättisummista ei toki ole kysymys. Vuosina 2019-2020 komissio käyttää yhteensä noin 590 miljoonaa euroa erilaisiin puolustusteknologian kehittämis- ja tukihankkeisiin. Nämä tuet lisääntyvät vuosittain niin, että vuoteen 2027 mennessä komission tuki tulee olemaan hieman vajaat 2 miljardia vuodessa uusien teknologioiden kehittämiseen ja prototyyppien rakentamiseen.

Kuulostavat suurilta rahamääriltä, mutta suurten jäsenvaltioiden puolustusbudjeteissa nämä summat ovat silti verraten vaatimattomia. Esimerkiksi Ranska käytti vuonna 2017 omasta kansallisesta puolustusbudjetistaan 4,7 miljardia euroa puolustusvälineiden kehittämiseen ja tuotteistamiseen. Saksan kohdalla vastaava summa oli 1,1 miljardia euroa.

Myönteisenä yksityiskohtana kannattaa mainita vielä se, että komissio tulee kuluvana vuonna tukemaan 6,5 miljardilla eurolla niin sanotun sotilas-Schengenin kehittämistä eli sotilaallisen liikkuvuuden lisäämistä keskeisessä Euroopassa.

Kolmanneksi, rehellisyyden nimissä on todettava, että Unionilla on vielä pitkä matka tilanteeseen, jossa se voisi omin avuin selvitä vähänkään laajemmista sotilasoperaatioista. Siksi transatlanttisen yhteyden ylläpito Yhdysvaltain ja Kanadan suuntaan on aivan välttämätöntä. Pölyn laskeuduttua presidentti Trumpin Eurooppaa vähättelevien kommenttien jälkeen näyttäisi siltä, että tämä tosiasia ymmärrettäisiin molemmin puolin Atlanttia.

Aseiden kehittely ja yhteiseen puolustukseen panostaminen ovat Unionin jäsenmaissa kylmän sodan päättymisen jälkeen jääneet kesannolle. Niinpä sellaisia välttämättömiä asejärjestelmiä kuten strategisia ja taktisia kuljetuskoneita, nykyaikaisia komento- ja viestijärjestelmiä, riittävää ohjuskalustoa tai modernia ohjuspuolustusta Unionin jäsenmailla ei yksinkertaisesti joko ole, tai jos on, niin sitä on vain niukalti.

Tämä kävi karulla tavalla ilmi EU-johtoisessa Libyan-operaatiossa vuonna 2011, jolloin kolmen vuorokauden ilmaoperaatioiden jälkeen EU-maiden ohjus- ja ammusvarastot tyhjenivät. Tuolloin apua saatiin pikatilauksella Yhdysvalloista, mutta voihan olla, että jostain syystä Yhdysvaltain apua ei kaikissa tilanteissa ole noin vain saatavissa. Siitäkin syystä EU:n omaa ESA-puolustusta tulisi kiireen vilkkaa pönkittää.

Lopuksi: eurooppalainen puolustuskapasiteetti tulee kokemaan kovan iskun brittien päätöksestä jättää Euroopan unioni. Iso-Britannia on muun muassa tarjonnut EU:n käyttöön omaa sotilaallista johtoporrastaan, se on vastannut noin kolmanneksesta koko EU:n sotilaallisesta voimasta (poislukien sen ydinaseet) ja sen puolustusvälinetuotanto on noin 40 prosenttia EU:n kokonaisuudesta.

Nämä ovat niin kovia tosiasioita, että Brexitin jälkeen jäljelle jäävän puolustuskapasiteetin saaminen erillisellä sopimuksella EU:n käyttöön tulisi olla neuvottelutavoitteista aivan kärkisijoilla.


Pauli Järvenpää on entinen suurlähettiläs ja vanhempi tutkija, International Centre for Defence and Security (ICDS), Tallinna

Share This