Harmaa vaihe

Sitä, haluaako päätyä sodankaltaiseen tilaan Venäjän tai sen vasallien kanssa, ei voi useimmiten itse valita. Valko-Venäjän diktaattori Aljaksandar Lukashenkan Liettuan rajalle masinoima siirtolaistulva on tästä hyvä esimerkki, mutta muitakin riittää.

Viime kuukausina on käynyt selväksi, etteivät Minskin ja muiden kaupunkien kapinat johtaneet Ukrainan vallankumouksen tapaiseen nopeaan muutokseen, jonka seuraukset vyöryisivät lähes kontrolloimattomina pistäen Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin mosaiikit uuteen järjestykseen.

Sen sijaan Valko-Venäjä tuotti jälleen yhden lisäsärön Venäjän ja lännen suhteisiin. Tilanteesta ei vaikuta löytyvän nopeaa tai edes keskipitkän aikavälin ulospääsyä. Konekaappaukset, poliittisten vankien pahoinpitelyt, olympiaurheilijoiden uhkaileminen sekä ilmeisesti myös ulkomaille ulotetut salamurhaoperaatiot ovat tehneet Lukashenkasta Vladimir Putiniakin pahemman paarialuokan (laittoman) valtionpään.

Siinä missä diktaattorin valta ei voi jatkua ikuisesti, se voi helposti kestää vuosia. Heikentyneen hallitsijan ei ole ainoastaan suhtauduttava aiempaa myötämielisemmin itänaapurin käytännössä pysyvään sotilaalliseen läsnäoloon, vaan tarvittaessa suostuttava tekemään ”likaiset työt” isäntänsä puolesta. Tämä asettaa lännen hankalaan tilanteeseen. Eskaloidako suhteet Venäjän kanssa – joka kuitenkin mahdollistaa, ellei peräti ohjaa aggressiota – vai tyytyäkö rankaisemaan renkiä?

Samoin metodein Kreml on lisännyt vaikutusvaltaansa Kuubassa, jonka sotilasjohto kärsii yllättävien menehtymisten epidemiasta. Kansalaisten sydämiä imperiumin keskus ei puolelleen saa, mutta epäsuosittujen hallintojen kyyniset koneistot kylläkin. Toistaiseksi se riittää. Aiemmin samantyyppinen kehityskulku nähtiin Venezuelassa, jonka valtavien öljyvarojen avaimet ovat päätyneet Putinin käsiin. Kuubassa ei ole öljyä, mutta sotilasstrategisesti saaren sijainti ei juuri voisi olla parempi.

Venäjän taktiikkana on ollut nimenomaan pitää ”avustamiensa” maiden eliitit pelossa ja nuhteessa taloudellisin porkkanoin sekä toisaalta eliminoida kaikki potentiaalinen sisäinen vastarinta – ei niinkään maan geopoliittisille pyrkimyksille kuin itse diktatuurille. Tässä Wagner -ryhmän kaltaiset erikoisjoukot ovat osoittautuneet tehokkaiksi. Valtiotieteiden tohtori Vladimir Pastuhov University College Londonista kuvaa tilannetta Vapaa Venäjä -sivuston suomeksi julkaisemassa tekstissä:

”Erään näkemyksen mukaan hirmuvallan muuri romahtaa, jos monta ihmistä tuijottaa sitä tarpeeksi pitkään. Jos muurin edessä seisoo tuhat ihmistä, se ei tietenkään riitä, mutta jos miljoona ihmistä asettuu muurin eteen, se lopulta kaatuu heidän katseensa voimasta. Jos he sen lisäksi viestittelevät keskenään internetin kautta, hirmuvallalla ei ole enää mitään mahdollisuuksia. Tämä taktiikka toimii kuitenkin ainoastaan silloin, jos muurin takana on olemassa “viides kolonna”, joka on valmis avaamaan portin, eikä ole olemassa tunnelia, jonka kautta hirmuvallan linnoitus voi saada täydennyksiä.”

Venäjä on nykymaailman diktaattorien huoltotunneli ja kulunvalvontajärjestelmä. Ajatellaan Valko-Venäjää, Kuubaa, Venezuelaa ja useita arabimaita. Kaikissa niissä demokraattiset kansannousut ovat paradoksaalisesti vahvistaneet Vladimir Putinin ja Xi Jinpingin asemaa. Kehityksen kääntäminen vaikuttaa hankalalta, vaikka (pitkälti symbolisia) tuenilmauksia kansalaisille esitetäänkin.

Samanaikaisesti Itämerestä on tullut enenevässä määrin harmaan vaiheen sapelinkalistelun näyttämö, minkä tunnettu kirjailija, valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka huomioi Etelä-Suomen Sanomien kolumnissaan:

Supervaltojen etupiirit Pohjois-Euroopassa ovat nyt päällekkäin. Venäjän pureutuminen Ruotsin tai Suomen rannikoille avaisi Baltian puolustukselle vaarallisen sivusta- ja selustauhan. Itämerellä vallitsee paikallinen kauhun tasapaino.

Jos Itämerellä syntyy supervaltojen yhteenotto, se luo alueella toimivien Nato-maiden, Ruotsin ja Suomen puolustuksille yhteisen kriisin, joka tiivistyy Ahvenanmaalle. Siellä törmäävät toisiinsa kaikkien Itämeren toimijoiden hyökkäävät ja puolustavat intressit. 

Suomen turvallisuuden pääongelmat ovat edelleen Venäjä, Venäjä ja Venäjä, mutta se ei enää tiivisty 1 300 kilometrin rajalla idässä. Se huipentuu nyt noin 500 kilometrin levyisellä vyöhykkeellä Suomenlahdella ja pohjoisella Itämerellä. Ahvenanmaa on Suomen puolustuksen etulinjassa.”

On pohdittu, voisiko puolustusliitto Nato osallistua jollain tavoin Liettuaa vastaan suunnatun, siirtolaisvirtoja hyväksikäyttävän operaation torjuntaan. Ei ole syytä unohtaa, että maa on tällä hetkellä ehkä pahin piikki Putinin lihassa Euroopan unionin alueella – se kannattaa vähintään yhtä kovaa linjaa Moskovaa vastaan kuin länsinaapurinsa Puola, muttei kärsi sisäisen demokratiatilanteensa vuoksi uskottavuusvajeesta – päinvastoin eteläisintä Baltian maata pidetään onnistuneen itäeurooppalaisen valtion malliesimerkkinä.

Naton väliintulo muuttaisi lähialueemme tilannetta jälleen askeleen kriittisemmäksi ja vähentäisi siten Suomen ja Ruotsin pelitilaa. Tämä on kuitenkin varteenotettava mahdollisuus, josta ei pidä syyttää liettualaisia.

Share This