Honkaniemen taistelusta 80 vuotta

Tänään tuli kuluneeksi 80 vuotta talvisodan ainoasta taistelusta jossa suomalaiset panssarivaunut ottivat mittaa Puna-armeijan panssareista. Päivämäärä 26. helmikuuta 1940 on myös sikäli historiallinen, että se on ensimmäinen kerta kun suomalaisia panssarivaunuja käytettiin sodassa.

Liikekannallepanossa lokakuussa 1939 perustettiin viisi panssarikomppaniaan, joista kaksi varustettiin pahasti vanhentuneilla Renault-panssareilla ja kaksi Vickers-vaunuilla viidennen komppanian jäädessä täydennysjoukoksi. Renault-komppaniat siirrettiin Karjalan kannakselle, mutta niitä ei käytetty sotatoimissa vaan kalusto siirrettiin kiinteiksi asepesäkkeiksi. Vickersien aseistaminen oli kesken liikekannallepanon aikana ja vaunuja ryhdyttiin kiireellä varustamaan Valtion Tykkitehtaalla.

Ensimmäiseksi tuli valmiiksi 4. Panssarikomppania, joka lähti 13-vaunuisena 23. helmikuuta 1940 rintamalle ja saapui junakuljetuksen jälkeen seuraavan päivän iltana Hovimaalle, josta se ajoi vaunuillaan Viipurin Markovillaan Taistelukoululle majoitukseen.

Jutun pääkuva: Vickers Panssarimuseossa, aseena kuten talvisodassakin 37 mm Bofors-panssarintorjuntatykki, joka oli vedettävänä tykkinä tärkein panssarintorjuntavälineemme talvisodassa ja jonka ammus läpäisi lähes kaikkien Puna-armeijan talvisodassa käyttämien vaunutyyppien panssarin. Suomalaisvaunujen kansallisuustunnuksena käytettiin valkeita ja sinisiä torniin maalattuja raitoja Suomen lipun tyyliin.

Komppanian päällikkö luutnantti Oiva Heinonen sai 23. Divisioonalta kymmenen aikaan illalla 25.2. käskyn hyökätä yhdessä Jääkäripataljoona 3:n kanssa Honkaniemen pysäkin maastossa Näykkijärven itäpuolella olevaa rintamalinjan pullistumaa vastaan. Länsi-Kannaksen puolustuksesta vastuussa oleva II Armeijakunta pelkäsi ns. Väliaseman murtuva ja halusi vastahyökkäyksellä vaikuttaa tilanteeseen. Kiire oli kova, sillä hyökkäys käskettiin tehdä jo seuraavana aamuna H-hetkenä klo 5. Luutnantti Heinonen pyysi hyökkäyksen siirtämistä jotta taistelumaastoa ehdittäisiin tiedustella ja jääkäripataljoonan komentaja olisi halunnut ensin lepuuttaa väsyneitä miehiään. Käskyn antaja ei halunnut tähän yleistilanteen takia suostua.

Panssarikomppania oli siirtynyt tällä välin Karhusuon pysäkin maastoon, jossa se mm. sai polttoainetta. Komppania lähti liikkeelle kahden jälkeen yöllä 13 vaunun vahvuisena, mutta viisi jäi jälkeen moottorivikojen ja polttoaineessa olleen veden jäätyessä kovassa pakkasessa. Komppania saapui Jukkalaan noin kilometrin päähän murtokohdasta, mutta taas kaksi vaunua tippui pois vahvuudesta teknisten ongelmien takia ja vain kuusi pystyi osallistumaan taisteluun.

Tulikomentoyhteyksien vaikeuksien takia hyökkäyksen tulivalmistelu ammuttiin vasta klo 6 ja se osui epäonneksi Jääkäripataljoona 3:een jolloin panssarit hyökkäsivät käytännössä yksin ilman jalkaväkeä, pimeässä, paksuhkossa lumessa ja tuntemattomassa maastossa. Yksitäisten vaunujen taistelusta on komppanian sotapäiväkirjassa seikkaperäiset selostuksen, mutta niitä ei voida tähän ottaa. Vaunut taistelivat vastapuolen panssareita vastaan ja nämä 35. Kevyen Panssariprikaatin vaunut vetivät pidemmän korren, viisi suomalaisvaunua menetettiin vain yhden taisteluun osallistuneen vaunun selvitessä takaisin. Vaunumiehistöistä katosi tai kaatui 3 aliupseeria ja 3 miestä, haavoittui kaksi upseeria. Tappiot olivat kovat sillä taisteluun osallistuneiden vaunujen miehistöjen yhteinen vahvuus oli 24. Tulopuolelle laskettiin sotapäiväkirjassa kaksi tuhottua punapanssaria.

Vastassa olleiden venäläispanssarien tappioista on vähän tietoa. Vastassa olleen panssariprikaatin 112. Panssaripataljoonan komppanianpäällikkö kapteeni Vasili Arhipov kertoi sodan jälkeen kirjoittamissaan muistelmissa, että omia tappioita ei ollut, mutta taistelussa tuhottiin 14 Vickersiä ja vallattiin ehjänä kolme. Tuhotuista vaunuista tuli neljä hänen komppaniansa kontolle. Tämä ei oikein ole mahdollista ja joko Arhipov muistaa väärin tai myöhemmin kenraalieverstiksi Neuvostoarmeijassa kohonneena on tuntenut propagandan keinot. Toisaalta hänet nimitettiin heti talvisodan jälkeen Neuvostoliiton sankariksi ja vuonna 1944 vielä toistamiseen. Sodan hän päätti panssarijoukkojen kenraalimajurina. Myös kaksi muuta saman panssaripataljoonan komppanianpäällikköä nimitettiin Neuvostoliiton sankareiksi talvisodan jälkeen.

Suomalaisilla oli vastassaan kokeneita Puna-armeijan panssarimiehiä, jotka olivat käyneet sotaa Kannaksella yli kaksi kuukautta ja olleet mukana murtamassa Mannerheim-linjaa Lähteen lohkolla. Olosuhteet olivat hankalat, vaunun aseistus ja optiikka epäonnistuneita, vaunu ei teknisesti sopinut talveen, maasto oli tuntematonta, komppanianpäälliköllä ja joukkueenjohtajilla ei ollut mahdollisuuksia johtaa muuta kuin omaa vaunuaan, suurin osa miehistä koulutettu alun perin Renaulteille ja ilman taistelukokemusta jne. Epäonnea oli vielä oman tykistövalmistelun osumisessa jo valmiiksi pahoja tappioita kärsineeseen jääkäripataljoonaan. Ei oikeastaan ole ihme, että taistelussa kävi kuten kävi, mutta yrittämisen puutteesta ei suomalaisia panssarimiehiä voi syyttää.

Suomalaisten vaunujen reitit sinisellä satelliittikuvan päällä. Puna-armeijan vaunut tulivat idästä tietä pitkin, kuvassa punaisella merkittyjä. Suomalaisvaunujen tarkoitus oli edetä suorassa kulmassa rataan nähden kohden vasemmalla näkyvää Näykkijärven päätä ja kääntyä etelään järven suuntaisesti. Vaunut etenivät lopulta hyvin vähän ennen tuhoutumistaan, pisimmällekin ehtinyt vain jonkun sata metriä. Nykyisellään tuolloinen taistelumaasto on pelkää metsää.

Kirjoittaja sillä kohdalla mistä suomalaispanssarit tulivat Viipurin-Pietarin radan yli. Viipuri on radan vasemmassa päässä ja Pietari oikealla. Maisema on kovasti muuttunut ja suomalaispanssarien etenemiseen käyttämä ura ei enää ole käytössä, mutta jotenkuten erottuu maastossa radan toisella puolella. Suomalaisten käyttämää ylikäytävää ei enää ole. Rata on Kannaksen päärata ja sillä on vilkas liikenne.

Suomalaismiehistön hylkäämä Vickers venäläisten kuvaamana.

 

 

 

Avainsanat: ,

Share This