Hyökkäysvaunurykmentin perustamisesta 100 vuotta

Panssarijoukot eli käytännössä Hämeen panssaripataljoona juhli paraatin, kalustonäyttelyn ja omaistenpäivänä merkeissä 100 vuotta sitten tapahtunutta perustamistaan 12. heinäkuuta kuten Suomen Sotilas on aikaisemmin jo raportoinut. Perustaminen 100 vuotta sitten tapahtui sotaministerin 30. kesäkuuta 1919 antamalla käskyllä, jossa perustamispäiväksi määrättiin 15.7.1919.

Pelkkä käsky ja siinä ollut päivämäärä ei tuolloinkaan merkinnyt sitä, että joukko-osasto olisi oikeasti ollut olemassa. Se vaat henkilöstön, kaluston, toimitilat ja silloinkin monenmoista muutakin. Vaikka tuosta perustamispäivästä on jo yli 100 vuotta oli rykmentin perustaminen käytännössä meneillään vahvasti vielä elokuussa 1919.

Henkilöstö siirrettiin, niin kantahenkilökunta kuin varusmiehetkin, muista joukko-osastoista. Rykmentin komentajaksi siirrettiin majuri Harry Alfthan Hämeen Ratsurykmentistä jo 14.7. Hänen vaivalloiseksi tehtäväkseen tuli perustaa rykmentti tyhjästä. Neljä päivää myöhempi oli komentajan apulaiseksi määrätyn reservivänrikki, diplomi-insinööri Väinö Kinnusen siirtopäivä ja 24.7. siirrettiin rykmenttiin neljä upseeria, kolme heistä Hämeen Ratsurykmentistä ja yksi Suomen Valkoisesta Kaartista. Heinäkuun lopulla siirrettiin lisää kantahenkilökuntaa ja varusmiehiä rykmenttiin eri joukko-osastoista.

Rykmentin kahdestatoista upseerista seitsemän siirtyi ratsuväestä, kolme jalkaväestä, tykistöstä ja merivoimista yksi molemmista. Kanta-aliupseereista siirrettiin ratsuväestä kaksi, jalkaväestä kuusi, tykistöstä yksi ja merivoimista yksi. Varusmiehistä vuoden 1919 aikana siirrettiin kaikkiaan 25 joukko-osastosta, heistä ratsuväestä kaksi, jalkaväestä 179, tykistöstä kuusi, pioneereista kaksi, viestijoukoista yksi, merivoimista 14 ja ilmavoimista 2. Upseerikunta oli siis vahvasti ratsuväkeä, varusmiehet taas vahvasti jalkaväkeä. Rykmentin määrävahvuus vuoden lopulla oli 13 upseeria, 39 kanta-aliupseeria, 34 varusmiesaliupseeria ja 111 miestä eli yhteensä 197. Rivivahvuus oli pienempi.

Ratsuväen suuri edustus tarkoittaneen sitä, että panssarivaunujen toiminnan katsottiin tuolloin olevan lähellä sitä. Minkäänlaista aikaisempaa kokemustahan maassa ei tuolloin voinut olla. Maahan saapui kuitenkin Renault-panssarivaunukaluston mukana ranskalainen komennuskunta, jota johti kokenut tankkiupseeri, kapteeni Pivetau, hänen lisäkseen komennuskunnassa oli ainakin kaksi luutnanttia, aliluutnantti, kersantti ja neljä miehistöön kuuluvaa. Koulutus tapahtui ranskaksi ja osin saksaksi, joita suurin osa suomalaisesta upseerikunnasta ymmärsi, mutta kanta-aliupseereista ja miehistöstä tuskin ketään muutamaa jääkärivääpeliä lukuun ottamatta. Ranskalaiskomennuskunta poistui maasta joulukuussa 1919.

Hyökkäysvaunurykmentti sijoitettiin Santahaminaan eli pääkaupungin kupeeseen. Kasarmikseen se sai saaren eteläosassa olleen venäläisten rakennuttaman Papinlahden upseerikerhon. Kantahenkilökunta majoitettiin venäläisten niin ikään rakennuttamiin kesähuviloihin, jotka eivät olleet yhtään sen parempia talviasumiseen kuin em. upseerikerhokaan. Saaressa oli runsaasti aikaisemmin tulleita muita joukkoja, jotka olivat tietysti ottaneet käyttöön parhaat tilat. Vasta joulukuussa 1919 rykmentti pääsi parempaan majoitukseen, saaren varsinaiselle kasarmialueelle Uudenmaan Rykmentin ns. pitkään kasarmiin, joka tämän kirjoittajan käsityksen mukaan sijaitsi nykyisen päätien varrella sen itäpuolella, jossa nyt on paljon tuoreempi punatiilikasarmi.

Kalustokseen rykmentti sai 32 ranskalaista Renault FT 17 -panssarivaunua, jotka saapuivat Helsinkiin meritse ilmeisesti jo heinäkuussa. Tarkkaa ajankohtaa ei kirjallisuudesta näytä löytyvät, mutta maininta “ennen miehistön pääosan saapumista” viittaisi tuohon ajankohtaan. Vaunut olivat tuon ajan ensilinjan kalustoa, maailmansodan lopulla valmistettuja. Vaunut jaettiin ranskalaisten johtaman huollon jälkeen rykmentin kahdelle patteristolle elokuun lopulla 1919. Patteristot, jotka oikeammin olivat komppanioita, koostuivat kolmesta patterista (oikeammin joukkueista) ja nämä kahdesta jaoksesta kukin. Jaoksissa oli kussakin kaksi vaunua, toinen konekiväärillä ja toinen tykillä aseistettu. Patteristossa oli 15 vaunua, joista kolme tykkivaunua patterinpäälliköiden käytössä. Nimitykset tulvat tykistöstä, mikä sinänsä on hienoinen ihme lähinnä ratsuväestä ja jalkaväestä koostuvassa rykmentissä.

Hyökkäysvaunujen käyttöä opeteltiin aluksi ranskalaisten opastuksella ja alkuvaiheen kirjalliset ohjeet olivat ranskalaisista ohjesäännöistä käännettyjä. Renault-vaunut oli alun perin suunniteltu jalkaväen suoraan tukemiseen ensimmäisen maailmansodan länsirintaman taisteluhautamaastossa. Niiden tehtävä oli tuhota vastapuolen konekiväärit, jotka estivät oman jalkaväen etenemisen. Tältä pohjalta ja vaunujen hitaus huomioon ottaen ei kovin vauhdikasta panssaritaktiikkaa voinut syntyä. Armeijamme oli kuitenkin saanut parasta saatavilla olevaa ensi linjan vaunukalustoa, tilanne joka toistui uudestaan lähes sata vuotta myöhemmin Leopard-taistelupanssarivaunujen hankinnan yhteydessä.

Renault FT 17 Panssarimuseolla vaunujoukkojen 100-vuotisjuhlaa varten tuoretta maalia pinnassaan. Vaunun yllättävä “camo” on tulosta parhaasta ranskalaisesta ja suomalaisesta tietämyksestä, vaikka tuntuukin äkkiseltään yllättävän modernilta ja oudoltakin. Värisävyjen osalta ollaan tietysti hankalassa tilanteessa, koska vaunujen tehdasväreistä ei ole kuin mustavalkoisia valokuvia. Erään varteenotettavan käsityksen mukaan tässä museon vaunussa oleva vaaleanruskea on todennäköisesti ollut keltaisempi. Telakoneistossa vaunut yksilöivä numero valkoisella.

Renault oli erittäin moderni vaunu, jonka pääratkaisut eli pääase pyörivässä tornissa, moottori takana ja taistelutila edessä, on sen jälkeen ollut yleisin ratkaisu eri maiden taitelupanssarivaunuissa. Vaunun perässä oleva “suksi” esti taisteluhautoja ylitettäessä ja jyrkkää rinnettä kiivetessä lyhyen vaunun menon selälleen. Meikäläisessä maastossa sen tarve on tietysti ollut marginaalinen. Pataässä valkoisessa neliössä on taktinen merkintä. Vaunu oli hidas, sen 18 hv moottori kiidätti sen jalkamiehen nopeuteen, huippunopeus oli 7,5 km/h. Tuolla teholla noin 6,5 tonnia painava vaunu ei kovaa tietenkään voinut liikkua eikä sen suunnitteluajankohdan taktinen käyttö sitä edellyttänytkään. Kuvan Panssarimuseon vaunu on ainoa Suomessa säilynyt panssarivaunujoukkojemme ensimmäisen kaluston edustaja. Vaunu ei ole liikuntakykyinen, siitä puuttuu mm. moottori ja se on viettänyt ulkotiloissa säiden armoilla museolla 1960-luvulta lähtien.

Telaketjujen veto oli takana, johtopyörällä säädettiin telan kireyttä, tätä varten on ketjun tuen päällä vaakatasossa kierretanko. Telaa ei ole jousitettu, johtopyörän materiaali on pääosin puuta. Vaunun ajaja istui luukkujen takana vaunu etuosassa ja ajoi joko ylempi luukku auki tai sen kiinni ollessa kolmesta kapeasta raosta tirkistelen. Vaunun johtaja, joka oli samalla tykin tai konekiväärin ampuja ja lataaja, istui leveällä nahkahihnalla tornissa. Jaoksen tai patterin johtaminen tapahtui lippumerkeillä tai esimerkillä, radioita ei tuolloin tietenkään ollut.

Vaunuja saapui 1919 yhteensä 32, joista 14 oli kuvassa olevalla 37 mm Puteaux-kanuunalla aseistettua “koirasvaunua” ja 18 kpl 8 mm Hotchkiss-konekiväärillä aseistettua “naarasvaunua”. Sukupuoleen viittaavat nimitykset omaksuttiin englantilaisista maailmansodan aikaisista vaunun pääaseistusta tarkoittavista nimityksistä “male” ja “female”. Vaunua valmistettiin Ranskassa 1917-1922 yli 3000 kpl, joidenkin tietojen mukaan jopa 4500 kpl. Jälkimmäisessä luvussa lienevät mukana Yhdysvalloissa lisenssillä valmistetut vaunut. Valmistusmaassaankin vaunu oli palveluskäytössä vielä toisessa maailmansodassa, vaikka käsillä oli paljon tuoreempia ja parempiakin vaunuja.

Avainsanat: , ,

Share This