Ihmease, jonka Stalin tuhosi – Bekaurin pommit

Jos Suomessa radiomiinojen purusta vastasi itseoppinut radioteknikko, oli niiden kehittäjäkin organisaation ulkopuolelta tullut innovatiivinen osaaja vailla muodollista pätevyyttä ja byrokratian siunausta. Neuvostoliiton “aparatshnik” kuitenkin musersi tämänkin keksinnön kehittäjät, eikä sen tehoa saatu koskaan täysimittaisesti ulosmitattua. Ehkä onneksi Neuvostoliitonvihollisille.

Suomalaisten Viipurissa kohtaamat ja pääosin torjumat venäläiset radiomiinat eivät olleet ainoita käytössä olleita. Radiomiinoja käytettiin laajasti pitkin leveää rintamaa Saksan ja sen liittolaisten hyökättyä Neuvostoliittoon vuonna 1941. Suomalaisten tavoin saksalaiset oppivat pian torjumaan radiomiinoja, vaikka ne alun hyökkäysvaiheen aikana saivat paikoin suurtakin tuhoa aikaan.

Miinojen keksijä oli georgialainen rautatieteknikko ja itseoppinut keksijä Vladimir “Lado” Bekauri. Hän oli vallankumouksellisena jo vuoden 1905 kapinassa kehittänyt paloöljyputkesta tykin, joka kuitenkin räjähti ensimmäisen laukauksen jälkeen. Diletantti kapinallinen ei antanut periksi vaan jatkoi tutkimuksiaan. Vuonna 1921 Pietariin muuttanut Bekauri onnistui pääsemään itsensä V. I. Leninin puheille ja vakuuttamaan tämän radiotekniikan ja siihen perustuvan kauko-ohjauksen suurista mahdollisuuksista. Hän saikin johdettavakseen sotilaallisten keksintöjen toteuttamiseksi pikaisesti perustetun teknisen toimiston, jolle myönnettiin runsaat henkilöstö- ja materiaaliresurssit. Toimiston työtä valvoi Lev Trotski.

Vuonna 1925 sotilasviranomaisille esiteltiin ensimmäinen radiomiina, jonka räjäytys tapahtui 25 kilometrin etäisyydeltä. Tämän radiolaukaisimen toiminta perustui yhteen äänitaajuuteen, jota lähetettiin radioteitse. Vastaanotin oli varustettu saman taajuisella äänioskillaattorilla, ja kun taajuudet olivat samat, antoi laite räjäytyspulssin miinalle. Tapauksen merkityksestä kielii, että paikalla oli muun muassa sotilasneuvoston puheenjohtaja, kuuluisa Mihail Frunze. Tämän jälkeen paranneltu miina sai nimekseen BEMI, kehittäjiensä Bekaurin ja professori, sittemmin akateemikko Vladimir Mitkevitshin mukaan. Puna-armeija perusti ensimmäisen radiomiinapataljoonan vuonna 1929, jolloin Bekaurin toimisto myös näyttävästi sytytti Kremlin sähkövalot Leningradista käsin radio-ohjauksella.

Toimisto laajeni 1930-luvulla tieteelliseksi keskukseksi, jolla oli käytössään laboratorio, tehtaita, laivoja ja lentokoneita sekä työskentelemässä suuri joukko huippututkijoita.

Vuonna 1932 Bekauri palkittiin keksinnöstään Punainen Tähti -kunniamerkillä. Pian Kaukasian armeijan yhteyteen muodostettiin maan ensimmäinen erikoispataljoona, joka oli varustettu radio-ohjausmiinoilla. Ryhmää johti J. V. Jatsebob, ja sodan aikana se siirrettiin eversti I. G. Starinovin alaisuuteen.

Josif Stalin alkoi kuitenkin epäillä laitosta vastavallan-kumouksellisen toiminnan keskukseksi. Olihan se ollut maanpakoon ajetun Stalinin vastustajan Trotskin valvonnassa, ja sillä oli pelottavia teknisiä tietotaitoja. Niinpä toimisto vuonna 1938 lakkautettiin ja 40 tiedemiestä ammuttiin. Radiomiinojen kehitys katkesi Bekaurin toimiston lakkauttamiseen, mutta puna-armeija käytti miinoja laajasti vetäytymistaistelussaan vuoden 1941 syksyllä, aina Moskovan porteille saakka. Radio-ohjauksen ja elektronisten innovaatioiden käyttö taistelussa ja erityisesti niiden nivominen osaksi operatiivista suunnittelua olisi ollut taatusti huomattavasti tehokkaampaa ilman Isä aurinkoisen puhdistustoimia. Nytkin improvisoidusti käytettynä miinoista oli kuitenkin harmia hyökkääjälle.

Erityisesti vetäytyessään Kiovasta puna-armeija turvautui muun räjäytystoiminnan ohella radiomiinoihin. Kirvelevin radiomiinojen aiheuttama tappio saksalaisille tapahtui Harkovassa. Kenraalimajuri von Braun esikuntineen sai surmansa, kun heidän majapaikkansa Ukrainan kommunistisen puolueen toimistorakennus Dzerzhinsky 17:ssa tuhoutui täydellisesti räjähdyksessä. Rakennus oli ansoitettu 250 kilon TNT-panoksella, joka räjäytettiin radiokaukolaukaisulla. Pioneerit olivat tutkineet rakennuksen ja poistaneet sieltä ansoitusmiinoituksen, mutta eivät olleet huomanneet ovelasti kätkettyä radiomiinoitusta. Rakennus räjäytettiin 300 kilometrin päästä Voronezhn radioasemalta 13. lokakuuta 1941. Samalla kertaa lähetettiin eri koodeja eri taajuuksilla, joten radiomiinoja oli asetettu useisiin paikkoihin.

Operaatio Säkkijärven polkan käynnistyttyä 1.9. Päämaja käski jo 4.9. kääntää raportin radiomiinojen torjunnasta saksaksi ja toimittaa sen liittolaisille. Wehrmachtin ohjeistus miinojen torjumiseksi tavoitti joukot syys-lokakuun vaihteessa 1941.

Itärintamalla käytetystä radiomiinojen kokonaismäärästä ei valitettavasti ole luotettavaa arkistotietoa. Venäläiset ansoittivat ja suluttivat vetäytyessään monipuolisesti joskin usein myös kovin suunnittelemattomasti ja käyttivät joukossa myös radiolaukaisulla varustettuja panostuksia. Saksalaislähteiden mukaan venäläiset miinoittivat muun muassa Kiovan yli 10 000 miinalla. Saksalaisten haltuunsa saamien venäläisten karttojen mukaan näistä 50-60 oli varustettu radiolaukaisimella. Kiovan miinatuhoista yksi kuuluisimpia lienee Maidan Nezalezhnostin itsenäisyyden aukiolla tapahtuneet räjähdykset, joista osan tiedetään olleen venäläisten radiomiinojen aiheuttamia. Suomen Sotilaan toukokuisella lukijamatkalla tutustumme näihinkin maisemiin ja tapahtumiin.

Nykytiedon mukaan saksalaiset onnistuivat eliminoimaan suuren osan radiomiinoista. Esimerkiksi Harkovassa olleista noin 30 miinasta 20 neutralisoitiin, 4 oli epäkunnossa ja loput räjähtivät. Oletettavasti suomalaistenkin antamat tiedot auttoivat heitä. Saksalaiset perustivat 25. lokakuuta 1941 Kiovaan radio-osaston paikallistamaan ja häiritsemään radiomiinojen laukaisua. Saksalaisilla oli 100 W:n häirintälähettimet, ja paikallistamiseen käytettiin erityisesti sitä varten kehitettyä akustista kuuntelulaitetta, jolla voitiin kuulla maahan haudatun radiolaukaisulaitteen kellokoneiston ääni jopa 4 metrin päästä.

Vaikka Neuvostoliiton radiomiinat sinänsä olivatkin osoitus varsin edistyneestä sotateknologiasta, jäi niidenmerkitys kovin paljon vähäisemmäksi kuin Neuvostoliitossa sodan jälkeen tavattiin kertoa. Neuvostopropaganda upposi hyvin myös maan rajojen ulkopuolella. Miinojen tehon yliarviointeihin syyllistyi myös suomalainen media jo sotavuosina. Nykyään tiedetään, että suomalaiset ja saksalaiset onnistuivat pääosin torjumaan venäläiset radiomiinat, vaikka ne aluksi aiheuttivatkin vahinkoa. Kuten miinojen yleensäkin, myös radiomiinojen suurin teho oli psykologinen. Niiden torjunta avasi osaltaan myös tietä elektroniselle sodankäynnille. Minkähänlainen olisi mahtanut olla Bekaurin helvetinkoneiden teho ilman Stalinin vainoja, joissa tuhottiin niin tekniset kehittäjät kuin ylin sotilasjohto.

Helvetinkone F-10

Miina räjähti, kun määrätyllä radiotaajuudella soitettiin tietty kolmisointu. Valitsemalla sointukuvio oikein saatiin laukaistua haluttu miina, sillä miinassa oli kolme äänirautaa, jotka värähtelivät tietyllä, kullekin miinalle yksilöllisellä taajuudella. Selvitettyään laukaisumekanismin suomalaiset joukot estivät miinojen räjäyttämisen soittamalla ensin musiikkia ja sitten häirintä-ääntä samalla radiotaajuudella taukoamatta kuukausien ajan. “Helvetinkoneen” virallinen tyyppimerkintä oli F-10.

Radiovastaanottimen lisäksi laitteessa oli kolme äänirautaa, joiden päissä oli herkät jousilangat ja koskettimet. Kun laite otti vastaan kantoaallolla näitä kolmea ääntä (sointua), ääniraudat alkoivat värähdellä ohjaten vahvistinputken hilaa ja putken avulla relettä, joka kytki virtapiirin paristosta räjähdyspanokseen. Ääniraudat oli kytketty siten, että niiden tuli saada oma sointunsa määrätyssä järjestyksessä ja aikajaolla. Jokainen äänirauta varasi kondensaattorin värähdellessään ja muodostaessaan kosketuksen. Tämä kondensaattori purkautui noin 10 sekunnin aikana. Siis jos sointujen järjestys tai jaksotusaika oli väärä, ei laukaisua tapahtunut. Lisäksi laitteessa oli kellokoneisto, joka kytki radioputkien hehkujen virtapiirin päälle 5 minuutin välein pitäen laitteen aktivoituna 15 sekunnin ajan. Toisissa malleissa virtapiiri kytkeytyi päälle joka 2,5:s minuutti. Itse radiovastaanotin oli yksinkertainen suora vastaanotin, mutta kellokoneisto ja värähtelijä olivat hyvää mekaanista tarkkuustyötä. Paristoja oli kolme: anodijännitteelle 60 V, hilaetujännitteelle 15 V ja hehkujännitteelle 10 V. Ajoitinkello otti käyttövirtansa hehkuparistosta. Akkujen toiminta-ajaksi arvioitiin viiden minuutin välein kytkeytyvälle laitteelle enintään 1-2 kuukautta.

Yksi täydellinen radiolaukaisulaite on vielä Riihimäen Viestimuseossa ja yksi äänirautalaite Lahden Radio- jaTV-museossa. Näiden ääniraudoissa on eri numerot, joten on oletettavaa, että niissä on myös eritaajuiset soinnut.

Äänirautayksikkö on sijoitettu radiolaukaisulaitteen päätyyn siten, että se on helposti asennettavissa vaikkapa vasta miinan viritysvaiheessa. Radiolaukaisimia on Suomen rintamalla ollut ainakin kolmelle eri radiotaajuudelle, ja ääniraudoilla on saatu vielä useita eri yhdistelmiä. Näin niille on voitu virittää hyvin laaja määrä eriaikaisesti ja selektiivisesti laukaistavia radiomiinoja. Saksalaisten itärintamalta löytämissä miinoissa on todettu olleen ainakin 20 eri lähetystaajuutta (välillä 125 kHz-1 MHz) ja useita äänitaajuuksia alueella 100 Hz-700 Hz.. Radiolaatikon kyljessä olleet roomalaiset numerot viittasivat radiovastaanottimen taajuusalueeseen. Pienemmät numerot olivat alhaisimmille taajuuksille eli pidemmille kantomatkoille.

Avainsanat: ,

Share This