Ilmapuolustuksesta ohjuspuolustukseen

Ilmasodan kehityksessä on parhaillaan meneillään yksi ilmasotahistorian voimakkaimmista murroksista. Järkevintä olisi tunnustaa se, että ilmapuolustuksesta pitäisi siirtyä yhä enemmän ohjuspuolustukseen. Kysyä sopii myös, voidaanko tulevia hävittäjäpäätöksiä tehdä ilman tietoa siitä, aikooko Suomi toimia jatkossa yksin ja joudummeko suunnittelemaan hankinnat itsenäisen puolustuskyvyn näkökulmasta vai liittoudummeko? Tämä on keskeinen kysymys tehtäessä päätöksiä tulevista strategisista puolustushankinnoista kuten ilmapuolustuksen eri komponenteista. Syytä olisi myös muistaa, että asehankintamme sitovat meidät ylläpidossa toimittajamaihin.

Ilkka Kanervan johtama puolustuksen parlamentaarinen selvitystyöryhmä kertoo loppuraportissaan “kaukovaikuttamiskykyjen” uhasta, eli lähinnä maasta, mereltä tai ilmasta laukaistavien risteilyohjusten tai ballististen ohjusten ja tykistöohjusten sekä rakettien, erilaisten muiden projektiilien ja sekä miehittämättömien koneiden aiheuttamasta uhasta. Sana ohjuspuolustus kyllä mainitaan, mutta siihen ei sitten sen enempää oteta kantaa. Siis todetaan uhka, mutta ei esitetä mitään keinoja sen torjumiseen. Sen sijaan mainitaan hävittäjät, sota-alukset ja helikopterit, joista varsinkaan kahdella viimeksi mainitulla, jos kohta hävittäjilläkään, ei esimerkiksi ballistisella lentoradalla lentäviä ohjuksia torjuta. Työryhmän toteama uhka on jo nyt todellisuutta, siitä on jopa lukuisia esimerkkejä lähisotahistoriassa. Viimeistään kymmenen vuoden päästä ohjustorjuntakyky on tappava kyky, jota ilman ei sotaan ole asiaa. Sanotaan, että kenraalit valmistautuvat aina edelliseen sotaan. Nyt näyttää siltä että Suomessa ei valmistauduta edelliseenkään sotaan.

F-35 “Joint Strike Fighter” -projektin kustannukset ovat karanneet käsistä. Mainosvideolla mainittu 40 miljoonan dollarin tavoitehinta on jo ainakin viisinkertaistunut.

Norjan F-35 Lighting II -hävittäjät tulevat maksamaan ainakin 160 miljoonaa euroa kappaleelta. Seitsemän prosentin teknisellä kallistumalla hinta on kymmenen vuoden päästä kaksinkertainen. Sama pätee moniin muihinkin puolustusteknologisiin järjestelmiin. Norja on kuitenkin Nato-maa ja sen on siten helpompi tehdä Yhdysvaltalaiseen teknologiaan nojaavia valintoja. Öljyvaltiolla riittää myös kassassa rahaa karkaavien elinkaarikustannusten kattamiseen.

Mutta mikä neuvoksi liittoutumattomana sinnittelevälle, mutta myös lännestä asejärjestelmissään täysin riippuvaiselle Suomelle toimintaympäristön kuumentuessa ja sotaväen rahakirstun pohjan paistaessa tyhjyyttään?

Raha ratkaisee puolustusdoktriinin

Puolustusvoimilla ei ole koskaan ollut rahaa liikaa, ei edes riittävästi. Kansallisen puolustuksen ylläpito on ollut nollasummapeliä: kaikki raha on käytetty mitä on saatu. Hintojen ja palkkojen kallistuminen on vuosien myötä syönyt yhä isomman osan budjetista, mikä näkyy juuri nyt erityisen selvästi. Nykyisen konventionaalisen puolustusdoktriinin ylläpitämiseen tarvitaan yhä enemmän rahaa, jonka saaminen on epätodennäköistä. Realistisempaa olisi kehittää puolustusdoktriinia ja -voimia resurssien puitteissa.

Sotavarustuksen jatkuvaa hinnan nousua pidetään suurena ongelmana. Hyvä puoli on, että se koskee myös suurvaltoja – niillä ei ole tuhansia panssarivaunuja eikä lentokoneita, kuten ennen vanhaan kylmän sodan aikana, tai jos on, ei niitä ole varaa ylläpitää ja ne ovat auttamattoman vanhentuneita tai huonokuntoisia.

Puolustukselliset täsmäaseet, kuten hinnaltaan edulliset panssarintorjunta- ja ilmatorjuntaohjukset, ovat toisaalta tasanneet voimasuhteita. Jos olkapääohjuksella ampuu alas taisteluhelikopterin, hintasuhde on 1:500 puolustajan eduksi. Täsmäaseiden aikakaudella on ampumatarvikkeiden, aseiden ja yksikköjen määrää voitu supistaa merkittävästi, silti suorituskyky on parantunut. Puolustukselliset ohjukset ovat kustannustehokkaita.

Professori Juha-Matti Lehtonen (MPKK) ja sotatieteiden tohtori Jukka Anteroinen (PE) ovat julkaisseet Suomen Sotatieteellisen Seuran vuosikirjassa TIEDE JA ASE (2013) artikkelin ”Puolustusmateriaalin hintakehitys – tehokkuutta rahalla”. Tutkimuksen valossa hintojen teknillinen kallistuma on tosiasia. Konkreettisena esimerkkinä ovat Norjan hävittäjähankinnat. Vuonna 1980 Norja hankki F-16-hävittäjiä, joiden yksikköhinnaksi tuli 12,8 miljoonaa euroa vuoden 2007 hintatasossa. Nyt Norja on hankkimassa 52 kpl F-35-koneita, joiden yksikköhinnaksi tulee 160 miljoonaa euroa (2013). Hinta on kasvanut 11-kertaiseksi, reaalinen hinnan kasvu on ollut 7,6 % vuodessa. Myös F-16:n hinta on noussut tasaisesti, vuosina 2000−2003 sen hinta on vaihdellut välillä 54,4−70,4 M€ (nousu 6,5−8,9 %). Hinta riippuu luonnollisesti vähän siitäkin, kenelle myydään.

Artikkelin tietojen mukaan hävittäjien, ballististen ydinohjusten ja ilmasta-ilmaan -ohjusten reaalihinta olisi viisinkertaistunut kymmenessä vuodessa uusien sukupolvien myötä. Se merkitsisi 17 % hinnan nousua per vuosi.

Artikkelissa mainitaan myös eräitä ilmatorjuntaohjusten hintatietoja. Amerikkalainen olkapääohjus Redeye maksoi vuonna 1974 noin 16 000 dollaria, uudempi Stinger neljä vuotta myöhemmin 97 865 dollaria. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Strela-2M maksoi 1970-luvulla noin 72 000 mk ja uusi Igla 1990-luvulla 376 555 mk. Hinnassa oli suuri ero, mutta niin oli suorituskyvyssäkin. Olkapääohjukset ovat vieläkin kustannustehokkaita.

Ilma-aseen kustannusten kasvusta on kirjoittanut puolestaan ansiokkaasti Aleksei Kettunen lukuisissa artikkeleissaan Suomen Sotilaassa. Alekseilta on luvassa nyt juttu F-35 -hävittäjäprojektista, johon kannattaa tutustua Suomen Sotilas-lehden tulevissa numeroissa.

Mihin rahat riittävät?

Sotateknologian elinkaari on usein noin 25 vuotta, ohjusten osalta ei sitäkään, joidenkin järjestelmien osalta taas jopa huomattavasti enemmän, onhan muun muassa meri-, maa- ja ilmalavetteja (sotalaivoja ja lentokoneita), jotka ovat puoli vuosisataa vanhoja ja yhä pörräävät, sama koskee joitain yksinkertaisia aktioasejärjestelmiä jne. Suomessa vanhimmat ilmatorjunta-aseet (23 It.K/61, 35 It.K/58-88 Oe) ovat jo yli 50 vuotta vanhoja, päivityksellä voidaan elinikää lisätä pienin kustannuksin. Vanhin ilmatorjuntaohjusjärjestelmämme Crotale NG on ollut käytössä jo yli 20 vuotta, ja elinkaari jatkuu, jos uusia ohjuksia saadaan tarvittaessa lisää. Näin olisi ollut Buk-järjestelmänkin laita jos sitä olisi haluttu.

Buk_M1

Ilmatorjuntaohjus ITO96 BUK M1, kuva Puolustusvoimat

Puolustusmateriaalihankintoihin on käytettävissä noin 500 miljoonaa euroa vuodessa (470,4 M€/2014). Jos materiaalin elinikä on 25 vuotta, voi puolustusvoimien materiaalin kokonaishinta olla vain 12½ miljardia euroa (laskutoimitus 25×500), vanhemman kaluston ansiosta ehkä vähän enemmän. Vastaava laskutoimitus tuotti 1990-luvulla tulokseksi vain 25 miljardia markkaa, joten bruttosumma on nyt paljon suurempi. Teknillisen kallistuman takia samalla rahasummalla saa vuosi vuodelta yhä vähemmän tavaraa, joten tilanne vain pahenee. Pää tulee vetävän käteen.

Amerikkalaista F-35-konetta on pidetty eräänä ehdokkaana Hornetin seuraajaksi 2020-luvulla. Edellä kerrotun mukaan 60 kpl F-35:n hankinta maksaisi juuri nyt 9,6 miljardia euroa, mutta 20 vuoden kuluttua hinta olisi jo 41,5 miljardia euroa (692 M€/kpl). Jos hankintoihin on käytettävissä vain 500 M€/vuosi, jo 10 miljardin hankinta veisi 20 vuoden kaikki rahat. Se ei vaikuta mahdolliselta, eihän kaikkia muita hankintoja voida keskeyttää vuosikymmeneksi. F-35 koneen kohdalla on myös aiheen muistaa että se ei ole torjuntahävittäjä vaan aselavetti, joka on tarkoitettu ilmaherruuden omaavalle toimijalle. Sopisiko se siis hintansa tai käyttöajatuksensa puolesta liittoutumattomalle Suomelle? Entä sopiiko se liittoutuneelle Suomelle?

Muistamme hyvin 1990-luvun tilanteen, jolloin Hornetien hankintahinnan kallistuessa kaksinkertaiseksi se vei mahdollisuudet kehittää muita puolustushaaroja. Pääkaupunki olisi jäänyt ilman it-ohjusten suojaa, ellei Venäjä sattumalta olisi tarjonnut Buk-M1-ohjuksia Neuvostoliiton velan maksuna. Samalla tavalla saatiin myös uudempia Igla-ohjuksia. Hankintojen arvo oli noin 1,4 miljardia markkaa. Ilman näitä sattumia ilmatorjunnan suorituskyky olisi ollut paljon huonompi. Puolustuksen kehittämistä ei kuitenkaan tulisi jättää sattuman varaan.

Ilmapuolustuksesta ohjuspuolustukseen

Ilmasodan kuva on muuttunut radikaalisti viimeisten vuosien aikana. Miehitettyjen lentokoneiden ja helikopterien sijasta joudutaan torjumaan risteily-, tykistö- ja ballistisia ohjuksia, tykistöraketteja, liitopommeja sekä lennokkeja. Näiden torjunnalla ei ole pelotevaikutusta, joten kaikki maalit on tuhottava. Tehtävä on erittäin vaikea: 100-prosenttinen torjunta lähes mahdotonta. Torjuntaan vaaditaan enemmän resursseja kuin ennen ja varsinkin enemmän ohjuksia kuin ennen. Kohdesuojaukseen tarvitaan NASAMS- ja Crotale -ohjuksia, jotka soveltuvatkin siihen hyvin. Niitäkään ei ole liikaa.

kalusto+grotale+18811a2000

Ilmatorjuntaohjus ITO90M (Crotale NG), kuva Puolustusvoimat

Ballististen maalien torjuntaan tarvitaan myös korkeatorjuntakykyisiä it-ohjuksia, kuten Buk-M1 tai SAMP/T. On epäloogista, että ainoa korkeatorjuntakyinen ja myös ballististen maalien torjuntaan kykenevä aseemme, Buk-M1, poistetaan käytöstä juuri kun sitä tarvittaisiin. Buk-M1 on kuitenkin yhtä ”vanha” kuin Crotale NG ja F/A-18 Hornet. Suomi siirtää Buk-M1:n ensimmäisenä maana maailmassa museoon. Ohjuspuolustukseen jää iso ”musta aukko”, jota ei voida korvata hävittäjillä. Maavoimien uusi hajautettu taistelutapa vaatii myös kannettavia it-ohjuksia, muutenhan taisteluhelikopterikin on taas vaarallinen uhka. Stinger-hankinta täyttää tämän aukon.

Ilmapuolustuksessa painopiste on jo siirtynyt ohjuspuolustukseen. Teknillisesti se merkitsee siirtymistä torjuntahävittäjistä torjuntaohjuksiin. Ohjuspuolustus on koko EU-alueella retuperällä, vain Ranska on pyrkinyt kehittämään ohjuspuolustusta omin voimin. Teknillinen kehitys Venäjällä ja Israelissa antaa viitteitä siitä, missä jo ollaan ja mihin ollaan menossa. Ajatus Suomen ja Ruotsin yhteistyöstä ohjuspuolustuksen kehittämisessä tuntuisi järkevältä. Onhan Kaliningradista on lyhyt lentomatka Ruotsiin. Materiaalihankintojen yhdistämisellä säästettäisiin rahaa.

Ahti Lappi_2

Kirjoittaja eversti evp Ahti Lappi on tunnettu ilmasotahistorioitsija ja entinen ilmatorjunnan tarkastaja.

Tämä teksti perustuu eversti Lapin syyskuussa Ilmatorjunta-lehden numerossa 3/2014 julkaistuun artikkeliin. Suomen Sotilas -lehti julkaisee jutun Lapin lehteämme varten kirjoittamalla uudella johdantokappaleella ja Kanervan työryhmää koskevilla päivitetyillä tiedoilla.

Avainsanat: , , ,

Share This