Isänmaan tähden?

Ihminen tajuaa, mikä on, vasta kun käy muualla. Tässä kaksi esimerkkiä.

Brittiystäväni on asunut Suomessa monta kymmentä vuotta. Vanha hirsitalo maaseudulla on kaukana hänen kotikontujensa, Lontoon, sykkeestä. Kysyin ystävältäni vähän aikaa sitten, kaipaako hän kotimaahansa. ”Hän vastasi: Miksi kaipaisin? Kamala ilma ja ihan liikaa brittejä.”

Kun sitten olin käymässä Teksasissa, Houstonin rodeossa, koin henkilökohtaisia vaikeuksia. Rodeon aluksi areenalle laukkaa kaunis nainen kauniilla hevosella. Valitulla naisella on asiaankuuluvat slipoverit ja stetsonit päällä, toinen käsi pitelee suitsia ja toinen Yhdysvaltain lippua. Ei tässä vielä mitään.

Lippu liehuu ympäri areenaa, ihmiset nousevat seisomaan, kansallishymni nostattaa (muilla) kyyneleet silmiin ja 99 prosenttia ihmisistä vie käden sydämensä päälle. Miehet tietysti poistavat tämän isänmaallisen hetken ajaksi stetsonit päästään.

Minä suomalainen haluaisin istua. Koko hetken teatraalisuus saa minut kiusaantuneeksi. Miksi isänmaallisuudesta tehdään tällainen numero? Nousen vastentahtoisesti seisomaan ja tarkkailen ihmisiä ympärilläni.

Ennen kuin varsinainen ohjelma eli nautojen jahtaaminen ja härillä ratsastaminen pääsee alkamaan, jättimäiselle screenille ilmestyy lähikuva yleisöstä, eturivistä. Siihen tarkentuu kuva sotilaasta, joka polvistuu naisen eteen ja ilmeisesti kosii tätä. Nainen katsahtaa kohti kameraa, mielenliikutus vavahduttaa hänen kasvojaan, näenkö jopa kyyneleen tapaisen kihahtavan silmäkulmaan ja nainen kapsahtaa sotilaan kaulaan. Sitten hän kääntyy varmuuden vuoksi hivenen kohti kameraa ja sanoo YES, suun liikkeestä ei voi erehtyä. No niin, pari sai toisensa, ennen kuin mies lähti taistelemaan pahoja arabeja vastaan.

Niin kuin huomaatte, joudun turvautumaan ironiaan patriotismi-aihetta käsitellessäni. Miksi jenkkiläinen patriotismi eroaa niin paljon suomalaisesta? Juu, onhan meillä omat veteraanimme, annamme joka vuosi keräykseen ja jos jollakin on vielä pappa elossa, niin käymme kerran vuodessa kylässä tai laitamme ainakin joulukortin. Kaikki on vähäeleistä. Haudoilla suremme vähäeleisesti, vuodatamme kyyneleitä sisäänpäin, emme tee siitä teatteria ulkopuolisille.

Juu, meillä on itsenäisyyspäivän juhlallisuudet, mutta linnan juhlia lukuun ottamatta, kansa juhlii sytyttämällä kynttilän ikkunaan. Kynttilän ikkunaan! Yhdysvalloissa autot, pihat, portin pielet ja liikkeiden ikkunat on tapetoitu TUEMME JOUKKOJAMME –tarroilla. Peräkylän Hikiänkaupan pihankin lippusalossa liehuu lippu ja millainen: se on varmasti isompi kuin itse kauppa. Kyllä Suomessakin tuetaan joukkoja. Kansalaiset ja lotat etunenässä, kun oli tosipaikka eikä se asia ole miksikään muuttunut, se ei vain näy ulospäin.

Onko tämä siis kritiikki siitä, että näkyväksi tehty isänmaallisuus olisi jotenkin huonompaa kuin se meikäläinen isänmaallisuus? Suomalainen minussa vastaa kyllä. Todellisuudessa eihän se niin ole.

Ehkä Yhdysvalloissa on pakko ylläpitää näkyvyyden kulttuuria siksi, että mitään tyypillistä kansalaista ei ole olemassa. Koko kansakunta on muualta tulleita, ja alkuperäisväestökin sekoittunut muihin. Eri uskontokunnat kukkivat, yhtä tai edes kahta kulttuuria ei ole, vaan kulttuurien sulatusuuni. Edes kieli ei välttämättä yhdistä: esimerkiksi Floridassa enemmistö taitaa tätä nykyä puhua espanjaa. Täytyy siis olla jokin kiinnekohta ja tarttumapiste, jottei maa hajoaisi käsiin. Vannomalla valoja ja liehuttamalla lippuja yhtenäistetään se, mitä sitten kutsutaan Amerikan Yhdysvalloiksi.

Suomalaiset jurrikat kaipaavat tuskin jatkossakaan näkyvää yhtenäistämistä tai lipunliehutusta areenoilla. Itsenäisyyspäivä lähestyy, täytyy lähteä kynttiläostoksille.

***

Kirjoittaja Eeva Vänskä on Freelance-toimittaja ja Suomen Sotilaan avustaja

Avainsanat: , ,

Share This