Työskentelin vuosien ajan Yhdysvaltain kansallisessa turvallisuuspalvelussa NSA:ssa tutkien Venäjää. Nyt tuntuu siltä, että katselen historiaa kelattuna taaksepäin. Tällä hetkellä Kremlissa on voimakkaasti revisionistinen vallankäyttäjä, joka pyrkii muuttamaan maailmanpolitiikan status quota erilaisin voimakeinoin. Se tulee vielä koskemaan Nato-maitakin: Baltiaa suorasti, Puolaa sekä Romaniaa epäsuorasti. Venäjällä on pitkät perinteet toimintaan, jota kutsun erikoissodaksi (Special War). Siihen kuuluu agenttien ja erikoisjoukkojen harjoittama vakoilu, solutus ja terrorismi. Tämä toiminta on tullut jo tutuksi Venäjän naapurimaille ja sen voi odottaa lisääntyvän. Useimpien Nato-maiden päätös luopua oman maan puolustamisesta ja keskittyä kansainvälisiin operaatioihin soveltuvan suorituskyvyn rakentamiseen on ensin Georgian ja nyt Ukrainan kriisien myötä osoittautumassa virheeksi – näin arvioidaan jo Yhdysvalloissakin. Puola on ainoa Nato-maa joka on panostanut koko ajan edes auttavasti myös oman maansa puolustukseen.
Riippumatta siitä tunkeutuuko Putin vielä Ukrainan manneralueelle, Nato-maiden pitää ymmärtää, että Kreml on päättänyt aloittaa uuden kylmän sodan hyökkäämällä edellisessä saavutetun sovinnon kimppuun. Lännen haluttomuus tunnustaa itselleen tapahtunutta rohkaisee Venäjää vain enemmän seikkailupolitiikan tielle, kuten jo Georgian konfliktin yhteydessä nähtiin. Vaikka George W. Bushin hallintoa voidaan syyttää Georgian konfliktin huonosta hoitamisesta, on tunnustettava, että myös Obaman hallinto on epäonnistunut Venäjän kanssa. Venäjän presidentinvaalien jälkeinen suhteiden ”nollaaminen” oli hieno idea valkoiselta talolta, jos vain Dimitri Medvedev olisi oikeasti johtanut Venäjää, mitä hän ei selvästikään tehnyt. Lisäksi Obaman hallinnon tapa hoitaa Syyrian kriisiä käytännössä ulkoistamalla Yhdysvaltain Syyria-politiikan Moskovalle, rohkaisi Putinia vain kovempaan peliin. Tämä oli Kremlin hallinnon tuntijoille selvää alusta asti.
Nyt meidän on tunnustattava tosiasiat ja tehdä Moskovalle selväksi, että länsi ei hyväksy uusia aggressioita. On huomattava, että Putin olisi voinut ottaa Krimin huomattavasti hienovaraisemmalla tavalla. Sen sijaan hän valitsi karkeat, KGB-tyyliset toimintatavat, joiden tarkoituksena oli hänen vihollistensa nöyryyttäminen. Sanktiot Venäjän oligarkkeja vastaan ovat välttämätön osa lännen vastausta Moskovalle. Silti on syytä tunnustaa, että ne eivät yksin estä Putinia jatkamasta politiikkaansa. Meidän on myös tarpeen hylätä todellisuuteen perustumaton toiveajattelu pehmeämmistä tavoista käyttää valtaa, joka on pesiytynyt amerikkalaisiin poliitikkoihin. Todellisuudessa epämuodikkaina pidetyt 1800-luvun voimapolitiikan metodit ovat edelleen brutaalisen tehokkaita vuonna 2014.
Vaikka voidaan olettaa, että Venäjä ei halua varsinaisesti sotaa lännen kanssa, meidän on syytä kiireellisesti arvioida uudelleen Naton kyvyt perinteiseen sodankäyntiin. Nämä kyvyt ovat vakavasti heikentyneet viime vuosina. Lähes kaikki Nato-maat ovat säästäneet reippaasti puolustusmenoistaan, ja käyttäneet puolustukseen vähemmän kuin suositellut 2 % bruttokansantuotteesta Yhdysvaltojen suoranaisista varoituksista huolimatta. Pelotevaikutus ei ole riittävä estämään Venäjän aggressioita Itä-Euroopassa, ja olisi ehkä aika tarkastella Naton jäsenyyskriteereitä sen mukaan, miten yhteiseen puolustukseen tulisi sitoutua.
Puola näyttää mallia
Syyttävä sormi osoittaa myös Amerikkaa. Viimeisten kahdentoista vuoden aikana Washington on arvioinut Nato-liittolaisiaan lähinnä vain sen mukaan, mikä on ollut heidän halukkuutensa osallistua Afganistanisssa hävittävään sotaan. Valtavat määrät varoja ja energiaa on käytetty kriisinhallintaohjelmiin, joista on vain rajoitetusti hyötyä perinteisessä sodankäynnissä. Naton on elvytettävä vanhan koulukunnan mukaiset raskaat sotavoimat Euroopassa käytävää taistelua varten. Puola on näyttänyt tässä esimerkkiä panostamalla riittävästi puolustukseen ja ilmoittamalla viime syksynä rakentavansa uuden kansallisen puolustusstrategian, jossa keskitytään oman maan puolustukseen, eikä Afganistanin tapaisiin kansainvälisiin operaatioihin. Puolan historian muistaen ei ole ihme, että juuri puolalaiset tajusivat ennen muita Nato-maita mitä Putinin mielessä liikkuu.
Yhtä tärkeää on käynnissä olevan ”erikoissodan” voittaminen. Meidän täytyy ymmärtää, kuinka hyvä Venäjä on vakoilussa ja solutuksessa, ja kuinka vakavan uhan se aiheuttaa erityisesti Naton itärajan maille. On aika ryhtyä ottamaan vastatiedustelutoiminta strategisena, ei pelkästään taktisena kysymyksenä. Syyskuun 11. päivän -tapahtumien jälkeen vastatiedustelutoiminta, joka ei koskaan ollut Yhdysvaltojen tiedustelupalvelujen ykkösprioriteetti, on jätetty rempalleen vakavin seurauksin. Snowden-katastrofi, joka on Yhdysvaltojen historian vakavin tiedustelutoiminnan paljastuminen, muutti pelikenttää Naton kannalta. Snowden ei varastanut pelkästään tiedusteludokumentteja, vaan hän sai saalikseen myös sotilaallisia suunnitelmia, joiden voidaan nyt olettaa olevan Venäjän käsissä (ks. esim Wall Street Journalin juttu siitä, miten Krimin valtaus tuli yllätyksenä Yhdysvaltojen tiedustelupalveluille). Ei ole epäilystäkään siitä, että Putinin halukkuus koetella lännen rajoja, on suoraa seurausta Snowden-tapauksesta, joka antoi Venäjälle etulyöntiaseman vakoilurintamalla – ainakin toistaiseksi. Vaikka läntisiltä tiedustelupalveluilta kuluu vuosia vahinkojen korjaamiseen, meidän tulisi tukkia turvallisuusaukot mahdollisimman pian. Emme voi ryhtyä taistelemaan venäläisiä vastaan tässä erikoissodassa, jos Nato ei pysty ensinkään pitämään salaisuuksiaan.
Meidän täytyy myös tunnustaa Kremlin myötäilijöiden ja propagandistien olemassaolo lännessä. Edellisen kylmän sodan aikana tällaiset sympatiat löytyivät lähinnä äärivasemmistosta, joka on edelleen osin aktiivinen, vaikkakin on outoa, että ns. edistykselliset vasemmistovoimat ovat nyt tukemassa patavanhoillista Putinin Venäjää. Tällä kertaa Moskovaa sympatisoidaan myös äärimmäisenä oikealla. Yhdysvaltain kongressissa, erikoista kyllä, libertaari Ron Paul tuntuu löytävän myönteisiä piirteitä Venäjän toiminnasta. Toisaalta [äärikonservatiivisen] Pat Buchananin myötämielisyys Putinin hallintoa kohtaan on ilmiselvää. On yleisesti tiedetty salaisuus, että venäläinen tiedustelu tukee sekä äärioikeistoa että äärivasemmistoa Euroopassa, ja olisi naiivia ajatella, että näin ei tapahtuisi muualla. Lisäksi monia länsimaisia toimittajia voisi tuttavallisesti kutsua ”hyödyllisiksi idiooteiksi”, kuten kylmän sodan aikainen termi kuului. Osa voi olla suoranaisia Venäjän agentteja aivan kuin neuvostoaikoinakin. Sellaisiin journalisti-aktivisteihin tulisi suhtautua hyvin skeptisesti, jotka ripittävät lännen tiedustelupalveluiden toimintaa, mutta kieltäytyvät arvioimasta Venäjän väärintekoja.
Hyvä uutinen on se, että tämäkin uusi kylmä sota tulee päättymään samalla tavalla kuin edellinen: Venäjä romahtaa sisäisesti, enemmän tai vähemmän rauhallisesti. Venäjän historiallinen kyky toimia taktisesti nerokkaasti mutta strategisesti tyhmästi tulee koitumaan maan kohtaloksi. Putinin vapauttamat nationalistiset voimat tulevat aiheuttamaan hänen maalleen valtavia ongelmia. Kuitenkin länsi voi välttää suuremman sotilaallisen konfliktin vain jos Nato ymmärtää uudelleen perinteisten joukkojen luoman pelotteen arvon ja samalla ryhtyy heikentämään Venäjän kykyä käydä peiteltyä sotaansa länttä vastaan.
John R. Schindler on Yhdysvaltain Merisotakoulun kansallisen turvallisuuden professori. Aikaisemmin hän on toiminut Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuuspalvelun NSA:n vastatiedustelun tehtävissä. Yllä oleva teksti sisältää otteita hänen artikkelistaan ”How To Win Cold War 2.0”, joka on alunperin julkaistu Politico Magazinen www-sivuilla 25.3.2014.
Käännös Pekka Mäkelä
Toimituksen huomautus:
Amerikanenglannissa on helppo kynäillä uusia termejä, joiden voidaan sitten toivoa tarttuvan yleiseen käyttöön. Schindler on esimerkiksi ottanut käyttöön termin ”Special War”, jonka olemme – kenties vähän kömpelösti kääntäneet – erikoissodaksi. Tämä ei välttämättä suomeksi toimi samalla tavalla, koska meillä ei ole vastaavanlaista kieliperinnettä. Toisaalta kielenkäyttö pistää ehkä suomalaisen lukijan korvaan muutenkin, koska meillä ei ole tapana puhua sotilaalliseen turvallisuuteen, ystäviin ja vihollisiin liittyvistä asioista niin suorasukaisesti. Sensijaan käytämme mielellämme kiertoilmaisuja. Tämä on poliittisen kulttuurin perimää vuosikymmenien takaa, kenties syvemmältäkin kulttuuristamme. Meillähän oikeastaan ei edes tunnusteta tällaisen sodan olemassa oloa – puhutaan korkeintaan informaatiosodankäynnistä. Suomalainen ei edelleenkään halua sanoa karhua karhuksi kun pelkää mesikämmenen kutsumisen oikealla nimellä tuovan otson paikalle.
Amerikanenglanti antaa kenties muutenkin luontevammat välineet viitata tällaisiin ”hyshystouhuihin”, tiedustelutoimintaan, tietosodankäyntiin jne. Alan sanasto on meillä kovin ajan ansaan jäänyttä, muutaman suomalaisen asiantuntijan työstä huolimatta. Hekin kun kirjoittavat viime kädessä pienelle piirille joka tuntee erikoissanaaston. Yleiskielessä ymmärretään oikeastaan vain ”tiedustelutoiminta”, joksi olemme kääntäneet laajan kattotermin ”intelligence”, ”counterintelligence”-termin käänsimme näin vastatiedustelutoiminnaksi, ”espionage” -sanan käänsimme suoraan vakoiluksi. Lisäksi esim. ”subversion” on sanakirjan mukaan kumouksellisuutta, mutta tässä yhteydessä käänsimme sen muotoon ”solutusta”, koska varsinaista kumousta ei järjestellä nyt samaan tapaan kuin esimerkiksi kylmän sodan aikana Kuubassa, tai Vietnamissa.
Jaakko Puuperä
