Joulukuun 1939 “hölmön tölmäys”

Laatokan pohjoispuolella suomalaisten joukkojen liikkuvuus mahdollisti motteina tunnettut menestykselliset taistelut. Karjalan Kannaksella yritettiin kertaalleen joulun aaton aattona 23.12. samaa, mutta hyökkäys epäonnistui pahasti ja sai suorittavassa portaassa nimen “hölmön tölmäys”.

Hyökkäysidean isä oli Länsi-Kannasta puolustavan II armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Harald Öhqvist, joka jo aikaisemmin joulukuussa oli ollut aktiivisemman sodankäynnin kannalla. Mm. suojajoukkovaiheessa hänestä luovuttiin asemista turhan nopeasti ja ryhmityttiin ns. pääasemaan, joka myöhemmin tuli paremmin tunnetuksi Mannerheim-linjan nimellä.

Vastahyökkäykselle syntyi teoriassa suotuisa tilanne kun Puna-armeija keskitti runsaasti joukkoja Muolaanjärjen ja Kaukjärven väliin Summan kohdalle. Öhqvistin suunnitelmassa olisi klassisella kaksipuolisella saarrostuksella lyöty Puna-armeijan neljä divisioonaan ja vahvat panssarijoukot. Hyökkäyksen pääasiallisina suorittajina olivat armeijakunnan neljästä divisioonasta 1. divisioona ja 6. divisioona. Edellinen oli jo sotaa kokenut, mutta jälkimmäiseltä puuttui vielä tulikaste. Kaksi muuta armeijakunnan divisioonaan eli 4. ja 5. divisioona lähinnä sitoivat ja tekivät pienempiä hyökkäyksiä. Reserviksi oli varattu Kevyt prikaati ja hyökkäystä tuki meikäläisittäin vahva tykistö. Kenttäarmeijan koko oli noin yhdeksän divisioonaa eli hyökkäykseen käytettiin meikäläisittäin merkittävät voimat.

Kartta: Näin talvisodan suurin suomalainen vastahyökkäys meni kartalla, kartta teoksesta Talvisodan historia, osa 2. Saarrostavien pihtien olisi pitänyt kohdata niillä main missä lukee “panssarijoukkoja”, mutta hyökkäys ei menestynyt.

Jouluaaton aaton aamuhämärissä tasan 80 vuotta sitten alkanut hyökkäys meni kuitenkin huonosti, joukot etenivät parhaimmillaankin vain 1-2 km ajatellun noin10-15 km sijasta. Osa joukoista ei päässyt käytännössä ollenkaan liikkeelle ja osa myöhästyi marssin kestettyä oletettua kauemmin. Pihtien yhtymisestä jossain Kaukjärven eteläpään tienoilla ei ollut puhettakaan ja osa joukoista keskeytti hyökkäyksen melkein alkuunsa. Öhqvist keskeytti epäonnistuneen yrityksen käskyllään 14.30 ja joukot vetäytyivät lähtöasemiinsa kärsittyään noin 1300 miehen tappiot kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina. Erityisen kipeä oli 80 upseerin menetys.

Jälkikäteen epäonnistumiselle nähtiin useampia syitä, joista päällimmäisiä olivat joukkojen ja johtajien kokemattomuus, johtamisen osittainen loppuminen viestivälineiden pettäessä, kirkkaaksi pakkassääksi muuttunut sää ja vihollisen oletettua suurempi voimakkuus. Valmisteluajan lyhyys ja 6. divisioonan siirtymisen vaatiman ajan aliarvioiminen vaikuttivat myös kuten kova pakkanenkin. Osa joukoista myöhästyi hyökkäyksen alkamisesta siirtymiseen menneen liian pitkän ajan takia, osa jopa eksyi.

Tekniikka petti hyökkääjät monessa kohdin. Tykistön lanka- ja radioyhteydet eivät toimineet eikä hyökkääjille näin saatu tykistön tukea. Aina -20 asteeseen kiristynyt pakkanen hyydytti virtalähteen ja vastustajan tuli katkoi puhelinjohdot. Kranaatinheittimet puolestaan kärsivät 1. divisioonassa kehnoista toimimattomista sytyttimistä ja 6. divisioonassa osa kranaateista ei sopinut heittimien putkeen. Vastapuoli sen sijaan pystyi käyttämään vahvaa tykistöään, jonka tulta kirkkaassa säässä pystyttiin johtamaan kiintopalloista. Vihollisen panssarivoimat olivat odotettua vahvemmat ja ainoat niihin kunnolla tehoavat aseet eli suomalaiset 37 mm panssarintorjuntatykit jäivät noin 15 cm lumessa joukoista jälkeen.

Jälkikäteen arvioiden yritys oli teoriassa oikea, mutta näin suurten joukkojen liikuttelusta ja hyökkäyksestä ei suomalaisilla ollut kokemusta. Eli ei ollut käytössä välinettä, jolla suunnitelma olisi voitu toteuttaa. Sekä armeijakunta että ylemmät johtoportaat eli Karjalan Armeija ja Päämaja katsoivat epäonnistumisesta huolimatta hyökkäyksen hyödyttäneen sekoittamalla Mannerheim-linjan murtamiseen valmistautuvat Puna-armeijan suunnitelmia. Selitys toistuu myös 1970-luvun lopulla ilmestyneessä talvisodan virallisessa historiassa.

II armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Harald Öhqvist (puhelimessa) ja esikuntapäällikkö everstiluutnantti Yrjö Takkula. Kuva on maaliskuulta 1940 Rautakorvesta luolastosta, joka tuli kuuluisaksi Viipurin kesäkuussa 1944 tapahtuneeseen menettämiseen liittyen. Öhqvist oli vastahyökkäyksen ideoija ja hän oli saanut suunnitelmalleen sekä Kannaksen Armeijan että Päämajan siunauksen. SA-Kuva.

Panssarivaunuille “hölmön tölmäyksen “ joukot eivät juurikaan mitään voineet. Tässä kuitenkin muiden toimesta Summassa vallattu T-28  “Postivaunu”. SA-Kuva.

 

Avainsanat: ,

Share This