Kaikista suurin

Joulurauha ei näinä aikoina ole monella se päällimmäinen tunne. Ainakin uutisten perusteella näyttäisi enemmän joulusodalta.

Historia ei toista itseään, tai ainakin se olisi hyvä tuntea, että se ei toistuisi. Ensi vuotta arvailtaessa kannattaa tutkia aikakirjoja vaikkapa 138 vuoden takaa ja matkata vuoteen 1877. Niihin aikoihin käytiin sotaa Balkanilla, Kaukasuksen  eteläpuolella, Afganistanissa ja (Kiinan) Itä-Turkestanissa. Niin historiahan ei toista itseään, mutta historiattomat ihmiset tuntuvat työntävän päänsä samaan lenkkiin sukupolvi toisen jälkeen.

138 vuotta sitten, tuolloin Venäjän alamaisia suuriruhtinaskunnan suomalaisiakin yllytettiin sotaan Ottomaanien imperiumia vastaan ja kärsimään vilua ja nälkää. Mukaan oli valjastettu myös suomalaisia tutkijoita ja tiedotusvälineitä. Tänä jouluna meitä, suvereenin itsenäisen Suomen tasavallan kansalaisia valmistellaan jälleen Venäjän hyökkäyssotaan Turkkia vastaan. Mukaan on taas valjastettu myös Suomessa toimivia niin sanottuja tutkijoita ja tiedotusvälineitä. Ja jälleen länsimaissa kierrätetään kuvia islamin nimissä katkotuista  päistä, aivan kuten silloin kerran kun Suomen Kaarti marssitettiin Venäjän asialle Balkanille (Katso juttu suomalaisista Balkanin sodassa lehtemme viime kesän numerosta 3/2015).

Jos – ja kun – Venäjä jälleen epäonnistuu haaveilemassaan riemumarssissa Hagia Sofiaan ja Pyhän Haudan kirkolle, saattavat pian toistua kevään 1881 pogromit ja ei-kristityn vähemmistön joukkopako Venäjältä länteen. Krimiltähän ne olisi kätevä aloittaa…

Vuonna 1877 Venäjää hermostutti muisto Krimin nöyryytyksestä pari vuosikymmentä aikaisemmin, – sodassa joka meillä muistetaan Oolannin sotana – ja innostus vastikään lannistetuista Kaukasian vuoristokansoista. Venäjä halusi hyvitystä ja suurvalta-asemansa uutta tunnustamista Krimin sodan täydellisen nöyryytyksen jälkeen. Länsi-Eurooppa oli Preussin käymien sotien jäljiltä hajanainen ja Wienin  pörssiromahduksen neljä vuotta aiemmin heikentämä. Juutalaisvastaiset  ja muut ääriryhmät etsivät syntipukkia… kuulostaako tutulta myös vähemmän historiaa harrastaneiden korviin?

Historia siis todellakin tuntuu toistuvan, koska emme tunne sitä emmekä näin myöskään opi siitä. Jouluna voisimme kuitenkin syventyä Tiernapoikien sanoihin: kuinka tsaaria ylistettiin joka “hallitsee ilman lakkaamatt'”, husaarit kuuliaisesti murhasivat  ja virtaan heittivät lapsia, Herootes valjasti ratsunsa Turkkia ja Tattaria vastaan… Syyrian maaherra on vaihtunut sitten Kyreniuksen ja sulttaanien, mutta siellä päin maailmaa luodaan yhä  suurvaltapolitiikkaa liikuttavia myyttejä, joita suomalaisten viranomaisten, eräiden tutkijoiden ja median tietämättömyys vain ruokkii kaiken maailman näennäisasiantuntijoiden ryydittämänä.

***

Niin, Jouluna kuuluisi julistaa rauhaa. Mutta toisinaan rauhaa uhkaavat sellaiset voimat, joilta ei voi turvaisan tonttupajan iloisessa tiimellyksessäkään silmiään ummistaa. Uhat joista ei voi vaieta vaikka jouluna pitäisikin perinteisesti puhua pehmoisia.

Maailmanrauhan suurimmat tämänhetkiset uhkatekijät ovat kaikkea muuta kuin tuoreita historiallisia ilmiöitä: Uskonnollinen fanatismi, vanhakantainen imperialismi sekä vauraiden kansallisvaltioiden itsekeskeisyys ja  siitä juontuva poliittisen tahdon konkurssi lähestulkoon kaikissa ihmiskunnan kohtalonkysymyksissä. Niin herra Fukuyama, historia ei tainnutkaan loppua?

Maailmanrauhaa – jos sellaista nyt koskaan on ollut edes – uhkaa popularisoitu yksinkertaistettu totuus. Se on useimmiten niin yksinkertaistettu että se on käytännössä valhe. Se johtaa syy-seuraussuhdeketjuihin, jotka ovat tyyliltään ja sisällöltään tasoa; kun kesällä syödään jätkiä niin sen takia hukkuu paljon ihmisiä. Ne ovat samaa tasoa kuin EU:n komission asedirektiiviehdotus, jossa luvattomin asein varustautuneiden ääri-islamilaisten terroristien iskun perusteella pitäisi ottaa kymmeniä vuosia nuhteetta ja yhteiseksi hyväksi aseita omistaneilta ihmisiltä aseet pois. Ne ovat yleistyksiä, joilla saadaan hämmentyneet ihmiset tekemään järjettömyyksiä. Ne ovat kuin oopiumia kansalle. Sillä tietämättömät ihmiset tuntevat turvattomuutta monimutkaisten uhkakuvien edessä ja se joka yksinkertaistaa uhkakuvan saa kansan kiitokset ja rakkauden, vaikka yksinkertaistus olisi järjetön, väärä ja vahingollinen.

Onneksi menneisyydestä poiketen tänä päivänä yleisessä globaalissa keskustelussa eettinen todistustaakka vieritetään väkivaltaisten uskonnollisten ääriliikkeiden raakalaismaisia toimintatapoja ja sinnittelevien imperiumien pakkomielteenomaista territoriaalista laajentumista puolustaville vähemmistöille. Kukaan järki-ihminen ei moisia puolusta. Eihän? Sen sijaan harva edelleenkään kyseenalaistaa vauraiden kansallisvaltioiden pullamössön apatiaa ja älyllistä laiskuutta puuttua eskaloituvan epävakauden monimutkaisiin syihin ennakkoluuloja pönkittävien helppojen yksinkertaistusten sijasta. Onneksi meillä lännessä pidäkkeet esimerkiksi muslimien tai juutalaisten vainoamiseen ovat vahvat, mutta onko näin kaikkialla Itä-Euroopassa, esimerkiksi Venäjällä? Ja onhan näin meillä, onhan?

Ennakkoluulot ja yksinkertaistukset ruokkivat entisestään epävakauden kierrettä. Yksinkertaistukset sopivat henkisesti laiskoille ja tyhmille. On niin helppoa yleistää, silloin ei tarvitse puuttua todellisiin syihin kun voi vain ammuskella oireita. Gallupdemokratiassa yleistämällä saa ääniä. Sitä kutsutaan popularisoinniksi ja populismiksi. Sitä harjoittavat kaikki puolueet, Suomessakin. Valehteluksi sitä ei saa sanoa. Se olisi demokratian vastaista toimintaa. Kait.

****

Maailman todellisten epäkohtien pohtiminen häiritsee omaa lyhyen tähtäimen mielenrauhaamme. Ongelmien totaalinen ulkoistaminen ‘barbaaristen uskomusjärjestelmien’ ja ‘luontaisesti levottomien takapajuloiden’ syyksi on helpompi ratkaisu.

Olemmeko me länsimaissa niin sisustusvimmojemme, huippukokkiohjelmaformaattiemme, kännysudokujemme, narsististen naamakirjojemme ja ylenviihtymisemme aiheuttamassa henkisessä flegmaattisuuden tilassa, että pienikin järkytys omalle hyvinvoinnille on estettävä kansanmurhiin puuttumattomuuden kustannuksella? Mekö siis mieluummin ajattelemme, että “ei sekaannuta muiden asioihin ja ei auteta ukrainalaisia tai tuetaan Venäjää koska sehän on Assadin kaveri ja Assad sotii ISIStä vastaan”? Niinkö me haluamme itsellemme valehdella? Emmekö tajua, että pysymällä mukavuusalueellamme, olemme vain seuraava määkivä lammas jonossa teurastajalle?

Mutta ne kamaluudethan tapahtuvat kaukana jossain, eikä niillä ole kerrannaisvaikutuksia, eihän? Tällaisen kansainvälisen yhtälön aineellis-moraalis-taloudellis-henkis-sosiaalinen kestämättömyys ja itsetuhoisuus huutaa ilmeisyydellään kaikille vähänkään asiaa pohtiville. Mutta se uppoaa suureen massaan, joka ratkaisee vaaleissa.

Onko kolmas verinäytös todellakin syttymässä hurmahenkisten hörhöjen, velttojen vellihousujen ja suuruudenhullujen öykkäreiden tulenarasta yhtälöstä? Liekö sitten historiallinen välttämättömyys, että tilaamaton hurmeherätys on ihmiskunnan ainoa tapa havahtua?

Onko se jokin sosiaalipsykologinen lajityypillinen piirre, että kun menee kyllin hyvin niin ensin turhaudutaan ja sitten aletaan etsiä kaikkea jännää ja lopulta havahdutaan siihen että kaikki nököttää omassa kuopassaan nakkelemassa toisiaan kuin yhdeksänvuotiaat? Onko demokratian kohtalo siis aina se sama kuin oli Roomankin tasavallan: tasavallan pelastajat tekevät siitä itsensä pilakuvan ja lopulta byrokratian tai diktatuurin muodossa tai toisessa? Pitääkö kaikkein hienoimmastakin kansalaisyhteiskunnasta aina tulla lopulta holhoava tai alistava alamaisyhteiskunta?

Vai opimmeko tällä kierroksella viimein kantapään kautta, ettei suurvallan suuruutta todisteta pullistelulla, sivistystä materialistisella arvotyhjiöllä tai uskon voimaa vääräuskoisten paheksunnalla tai lahtaamisella? Determinaatioko kuitenkin?

Tuskinpa.

*****

Historiallisten maailmanuskontojen pyhien kirjojen sivuilta hypähtää eittämättä silmille apinajumalia, pikkupiruja, merihirviöitä, puheliaita pensaita, Himalajan vuorijonoksi muuntautuva sininen nelikätinen pikkulapsi, haudastaan saarnaamaan noussut kiertolainen sekä viriilejä 900-vuotiaita isäukkoja. Toisaalta samaisista opuksista ovat taiteilijat ammentaneet innostusta silmiä hiveleviin mosaiikkeihin, mestarillisiin kattomaalauksiin ja matemaattisen kurinalaisiin urkusonaatteihin, tieteilijät keränneet rohkeutta kaavoihin kangistuneiden valtavirtakäsitysten kyseenalaistuksiin sekä mielikuvituksen lennokkuutta uusiin keksintöihin, runoilijat saaneet innoitusta ihmisluonteen syvimpien sopukoiden herkkään puhuttelemiseen, talonpojat kärsivällisyyttä ja onnenaiheita arjen ahdinkoonsa, lakimiehet periaatteita sivistyneen yhteiskunnan perustaksi – ja tietysti hyvät provikat, tutkimusmatkailijat pontta maailman äärien etsiskelylleen, kauppiaat ihanteita rehtiydelle ja koronkiskonnan hillitsemiselle, vanhemmat jämäkkää säännöstöä sitkeiden sielujen kasvattamiseksi maailman myllerryksen keskellä ja lapset opettavaisia iltasatuja.

Näiden historiallisten tekstien yksinkertaistava leimaaminen joko puhtaaksi humpuukiksi tai täsmälliseksi tieteelliseksi totuudeksi kielii ennakkoluuloista ja  ennalta valituista asenteista puolin ja toisin.

Idea kaiken ylittävästä ja käsittämättömästä Olemuksesta olevaisuuden taustalla tai ytimessä on kuulunut näiden tekstien kestoteemoihin, olipa kyse sitten Bhaghavad Gitasta, Avestasta, Raamatun uudemmista tai vanhemmista kirjoista tai Koraanista. Tämä syvällinen idea on puhutellut, innoittanut, hillinnyt ja rohkaissut miljardeja ihmisiä vuosituhansien ajan tavalla, johon tonttu-ukot, keijukaiset ja pizzamonsterit eivät ole lainkaan kyenneet.

Saattaa nimittäin hyvin olla, että hetken meitä ovat puhutelleet maot, leninit ja hitlerit tai ohikiitävän väläyksen ajan McDonaldsin ja Kokiksen logot ovat maailman tunnetuimmat, mutta vain hetken. Päin vastoin kuin Euroopassa luulemme ei hakaristikään ole valtaenemmistölle maailman ihmisistä arkkipahuuden symboli vaan hindujen pyhä merkki.

Ideoita – uskontoja – on myös laskelmoidusti käytetty väärin julmuuksiin yllyttämiseksi, ihmisen arvokkuuden riistämiseksi ja ihmisoikeuksien häikäilemättömäksi polkemiseksi. Se on ollut oopiumia kansalle. On hyväksi käytetty ihmisten turvallisuuden kaipuuta selittämällä uskonnolla kaikki joka tuntuu vaikealta tajuta. Sittemmin uskontoja on korvattu tieteellisillä totuuksilla ja poliittisilla ideologioilla, joita on tarjoiltu kansalle aivan yhtä tarkoitushakuisesti kuin aikanaan uskonnon lämmittävää villahuopaa.

Mutta väärinkäytettynäkin tuon idean, uskonnon, voimallisuus on kuitenkin tullut karvaalla tavalla todistetuksi. Maahan poljettujen symbolien ja kätkettyjen pyhien kirjojen voima on ollut suuri.

Nimittäin kaikkien inhimillisten taistojen taustalla myllertää ideoiden myrsky, jossa voittajaksi lähes darwinistisella varmuudella, mutta myös biologisen evoluution kaltaisella hitaudella ja myrskyisyydellä, selviytyvät ennen pitkää ideoista suurimmat, jos kohta nekin ovat vain ideoita, eivät siis täydellisiä ja aukottomia. Nekin ovat nimittäin ihmisen tekemiä, niin kuin Baabelin tornikin.

Ehkä myös jumalkäsityksistä kestävimmiksi osoittautuvat sellaiset, joissa tuo käsittämättömän Olemus ymmärretään yhdistäjänä eikä jakajana, armeliaana eikä julmana, oikeudenmukaisena eikä välinpitämättömänä, edistysmyönteisenä eikä taantumuksellisena. Ehkä historia kuitenkin todistaa kärsivällisimmille, että Francis Bacon olikin oikeassa:

“Tieto on valtaa.”

******

Vaikka ylevimmät ihanteet ovatkin kärsineet paitsi hihhuleiden myös raivokyynikoiden aikaansaamasta deflaatiosta, voiko kukaan kiistää, että joulun alla turruttavan perinteisesti ja siten autuaan unohdettavasti julistettu toivo, rauha ja rakkaus kuuluvat kuitenkin sivistystä edistävien ihanteiden korkeimpaan aateliin?

Sillä vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa  etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus.

Mutta kaikista suurin, on rakkaus.

*******

Jaakko Puuperä

Jaakko Puuperä

Siis hyvää joulua lukijamme, tukijamme ja nekin jotka ovat meitä vastaan toimineet.

Ja kiitos kaikille kuluneesta vuodesta. Ehkä ensi vuosi on kuitenkin parempi… mutta vain jos me teemme siitä sellaisen. Yhdessä.


 

Avainsanat: , , , , ,

Share This