Kaksinaamaisuutta, denialismia ja päättäjien KGB-ongelmia – näin Suomi jäi Naton ulkopuolelle

Tänään julkaistu, muun muassa suurlähettiläänä ja presidentti Martti Ahtisaaren neuvonantajana toimineen professori Alpo Rusin uutuuskirja Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa (Docendo) on tekijänsä aiempien julkaisujen tapaan ainutlaatuinen sukellus ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, Suomen asemaan maailmassa ja kansainvälisen tilanteen kehitykseen.

Voimasuhteiden ja uhkakuvien arvioinnin lisäksi lukijalle on tarjolla jonkin verran myös pohdintaa näiden vaikutuksesta yhteiskuntamme sisäisiin oloihin. Kokonaisvaltaisuus onkin teoksen keskeinen vahvuus.

Röyhkeitä vai onnekkaita?

Suomessa on ollut tapana – lähes asiasta riippumatta – kadehtia länsinaapurimme asukkaita heidän usein satumaiseksi arvioidusta tuuristaan. Turvallisuuspolitiikka ei ole poikkeus. Suomen on koettu varjelevan Tukholmaa omilla uhrauksillaan, ensin taistelemalla vapaussodan ja toisen maailmansodan aikaan Neuvostoliittoa vastaan, sitten pitämällä huolta itsenäisyydestään. Niin ikään Ruotsin suurvalta-aikana suomalaissotilaita ja idän metsiä pidettiin valtakunnan suojana.

Kaikki tuskin kuitenkaan on tuuria. Kylmän sodan aikana Ruotsi harjoitti virallisen puolueettomuuspolitiikkansa ohessa tiivistä länsiyhteyksien ylläpitoa. Maa olisi mitä ilmeisimmin hakenut Naton jäsenyyttä, mikäli Suomi oli miehitetty.

Rusi nostaa kirjassa esiin tiedon, jonka mukaan presidentti Urho Kekkonen olisi määrännyt salaisesti Neuvostoliiton sotilasedustajien kanssa käytäväksi keskusteluja puna-armeijan mahdollisuudesta käyttää Lappia Ruotsia (eli Natoa) vastaan. Neuvostoliiton puolustusasiamies V. A. Andruškevitš teki vuoden 1972 alussa salaisen ehdotuksen, “jonka tavoitteena oli puolustusvastuun siirtäminen Pohjois-Suomessa Suomelta Neuvostoliitolle”.

Kirjoittajan arvioidessa alun perin ilmeisesti Ruotsin turvallisuuspoliisin arkistoista peräisin olevaa informaatiota muutamien muiden lähteiden valossa hän päätyy seuraavaan:

“– tietojen valossa on todennäköistä, että ensinnäkin tieto neuvotteluista – joista Suomessa Kekkosen lisäksi tiesi niiden käynnistyttyä vain kolme kenraalia – oli vuotanut Varsovan liiton kautta Ruotsille. Toisekseen Kekkonen oli mahdollisesti syyllistynyt maanpetokselliseen menettelyyn, otettuaan suuren riskin neuvottelujen käynnistämisessä joko suoraan tai epäsuorasti. Hän ei ainakaan neuvotteluja torjunut –“

Rusi käy kirjassaan lävitse maidemme suhteita nyansseineen. Mielenkiintoisena näyttäytyvät myös parin viime vuosikymmenen aikana vaikuttaneiden korkeiden ruotsalaispoliitikkojen, kuten Carl Bildtin ja Fredrik Reinfeldtin arviot lähialueemme turvallisuustilanteesta. Ensiksi mainittu totesi 4.6.1992, että ”Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittiset lähtökohdat ja yhteistyön edellytykset ovat nyt samankaltaisemmat kuin koskaan aiemmin nykyaikana.” Kirjoittaja arvioi tuolloisen pääministerin tarkoittaneen aikaa ennen vuotta 1809.

Sauli Niinistön Kultaranta-keskusteluihin kutsuma Ruotsin entinen puolustusministeri Karin Enström totesi kesällä 2016, että ei uskoisi Vladimir Putinia kutsuttavan maahan nykytilanteessa. Suomen tasavallan presidentti totesi mielipiteenään Enströmin olevan “vähän jäljessä”. Rusin mukaan sanailu saattoi olla käännekohta pitkään hyvin kehittyneessä Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittisessa yhteistyössä.

Skenaarioita ja virhearvioita

“Ydinase oli kylmän sodan aikana nimenomaan poliittinen pelotteluase, jota Neuvostoliitto käytti taitavasti hyväkseen Berliinin kriisin aikana 1958 ja myöhemminkin.”

Rusin mukaan ydinaseesta tuli heikomman osapuolen kiristysase, jonka käyttäminen olisi kuitenkin tarkoittanut myös itsemurhaa. Siitä tuli paradoksaalisesti myös rauhanliikkeen tärkein “tukija”.

“Ydinsodan pelko lankesi suotuisimpaan maaperään pienissä ydinaseettomissa maissa, mitä sinänsä on vaikea moittia. Presidentti Urho Kekkonen oli vakuuttunut, että ”rajoitettujen sotien aika oli ohi”, koska ne ”aina eskaloituvat”.”

Kirjoittaja toteaa myös Mauno Koiviston ja Kalevi Sorsan uskoneen sodan kuvan muuttumiseen “eskaloituvaksi totaaliseksi sodaksi”. Koivisto näki hänen mukaansa maanpuolustuksella turvallisuuspolitiikassa vain marginaalisen roolin.

Rusi antaa kuitenkin ymmärtää, että läheskään kaikki eivät tilannekuvaa jakaneet:

“Puolustushallinnossa ydinsotaa pidettiin mahdottomana: siksi oli kehitettävä kriisinhallintakykyjä ja pidettävä huoli uskottavasta puolustuskyvystä, sanoi valtiojohto juhlapuheissa mitä tahansa.

Olisi suuri virhe kuvitella Kekkosen, Koiviston ja Sorsan tavoin, että ydinsota on 2000-luvulla edelleen suurin sotilaallinen uhka. Tuhovoimaltaan asian laita on ollut näin jo 1940-luvulta alkaen, mutta käytännössä alueelliset konfliktit, valtioiden epävakauttamissodat sekä erilaiset hybridisodankäynnin muodot ovat 2010-luvulla kansainvälisen turvallisuuden suurimpia sotilaallisia uhkia.”

Putin, Turun ystävä

Jos Ruotsissa turvallisuuspoliittisten arvioiden tekemistä haittaa julkisuuteen lausuttujen ja käytännössä toteutettujen linjausten ristiriita etenkin kylmän sodan aikana, Suomella vastaava ongelma ilmenee hiukan erilaisena. Kylmän sodan markkinoiminen suomalaisten sankarillisena selviytymistarinana vaikuttaa palvelevan enemmän painostajan kuin sankarikansan etua. Jotkut Moskovan korttia pelanneet poliitikot ovat tehneet omasta itätiedusteluongelmastaan Suomen ongelman.

Venäjän nykyhallinnon Suomi-kytköksiä hän avaa seuraavasti:

“– KGB:ssä ja myöhemmin FSB:ssä oli näiden palvelujen suomalaisista yhteyshenkilöistä ja kontakteista arvattavasti hyvinkin tarkkoja tietoja.

Putinin hallinnolla oli tietenkin tieto ”suomalaiskiintiöstä”. Tässä auttoi myös Putinin lähipiiriin noussut Sergei Ivanov, joka oli palvellut KGB:n upseerina diplomaatin peitevirassa Helsingissä, Tukholmassa, Nairobissa ja ilmeisesti myös Lontoossa.

On tietenkin hieman kaukaa haettua palata 1990-luvun alkuun, kun arvioidaan Putinin Suomi-yhteyksiä, jotka liittyivät hänen Pietarin-kaudellaan Turkuun – Putinhan vieraili Pietarin apulaiskaupunginjohtajana useasti Turussa.

Mutta yhtä lailla olisi naivia kuvitella, että Putinin KGB- ja FSB-taustalla ei olisi mitään merkitystä, kun analysoidaan 2000-luvun suomalaista ulkopolitiista eliittiä ja sen YYA-kaudella kultivoituja yhteyksiä KGB-taustaisiin diplomaatteihin –“

KGB-kontakti Sorsa yritti pestä maineensa Supon avulla

“Tämä haisee. En vastaa enää hänen kirjeisiinsä”, oli Saksan liittokanslerina 1974-82 toiminut Helmut Schmidt todennut Rusin tietojen mukaan kanslerin elämänkertaa kirjoittaneelle Michael Schwelinille. Toteamus koski pitkäaikaista Suomen pääministeriä Kalevi Sorsaa, johon Schmidt oli katkaissut välinsä vuonna 2003. Itätiedusteluyhteyksiensä kanssa kamppaillut suomalaisdemareiden ikoni oli yrittänyt selittää kirjeenvaihdossa, että “Suomen Suojelupoliisi voi pestä maineeni”.
Ilmeisesti maineen pesulle oli tarvetta hyvinkin paljon. Rusi muistuttaa, että SDP:n puoluesihteeriksi Sorsa nousi aikalaistodistajien mukaan KGB:n Albert Akulovin avulla. Myös yhteydet Itä-Saksan turvallisuuspalvelu Stasiin olivat todistetusti tiiviit, vaikka Sorsa väitti vielä vuonna 2003 Pohjalaiselle antamassaan haastattelussa, ettei tuntenut ketään maan lähetystöstä.

“Sorsasta muodostui kylmän sodan kaudella yksi tärkeimmistä KGB:n huippukontakteista Länsi-Euroopassa. Sorsa tiesi hyvin, että hänet oli Washingtonissa leimattu KGB:n ”korkean yhteysluokan” kontaktiksi.”

Vuodesta 1996-2007 Suojelupoliisin päällikkönä toimi ennen poliisiuraansa Sorsan poliittisena sihteerinä työskennellyt Seppo Nevala. Sorsan avustajista ammattiyhdistysliikkeen parissa sittemmin merkittävän uran tehnyt Kari Tapiola on kirjattu KGB-yhteydenpidosta kertovaan ns. Mitrohinin arkistoon peitenimellä “Tero”. Myös Tarja Halonen, joka toimi presidenttinä Stasiin liittyvän Rosenholz-aineiston saapuessa Suomeen, on työskennellyt uransa aiemmassa vaiheessa Sorsan avustajana.

Myös Suomen Sotilaan penkomista Puolan turvallisuuspalvelun arkistoista on löytynyt Sorsan avustajakuntaan yhdistettävissä olevaa materiaalia. Laajasti varmuuskopioitua useamman tuhannen sivun aineistoa käydään toistaiseksi lävitse.

Sorsan ja muiden merkittävää itätiedusteluyhteydenpitoa harjoittaneiden poliitikkojen sekä virkamiesten toimien merkitystä Suomen länsisuhteiden osalta ei kannattaisi vähätellä – näiden kysymysten esiintuomisessa Rusi on ollut edelläkävijä jo aiemmissa teoksissaan. Myös Ruotsin suntaan oli havaittavissa tulehtumista:

“Sorsan Moskovan-suhteet kiristivät suhteita Ruotsin pääministeriin Olof Palmeen, mitä on selitetty Palmen kriittisellä asenteella Neuvostoliiton reaalisosialismia kohtaan, jonka arvostelusta Sorsan johtama SDP pidättyi. Palmen arvosteltua Neuvostoliittoa Ylöjärvellä vuonna 1974 SDP sanoutui irti Palmen puheesta: “Ei olisi pitänyt tulla Suomeen sanomaan näitä asioita”.”

Suojelupoliisin osalta asia on jälleen ajankohtainen valmisteilla olevan tiedustelulainsäädännön vuoksi. Viranomaiselle kaavailtujen lisävaltuuksien ja laajemman ulkomailla toimimisen myötä sen integriteetti ja maine nousee entistä tärkeämpään asemaan.

Liittoutumisen sietämätön vaikeus

Rusin toteaa kylmän sodan jälkeisen rauhan ja hyvinvoinnin ”kultaisen aikakauden” olevan ohitse. Terrorismin arkipäiväistymisen ja Venäjän aggressiivisen ulkopolitiikan puristuksissa elävä lakiin ja sääntöihin nojaava avoin Eurooppa on epävakaa.

Kirjoittajan mukaan on olemassa houkutus pitää Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittisista linjauksista vastuissa olleita johtajia unissakävelijöinä. Maat kun aina talveen 2014 saakka kieltäytyivät näkemästä Venäjän ulkopolitiikan ja keskinäisriippuvuutta vahvistaneen energiapolitiikan seurausvaikutuksia.

Rusi kirjoittaa, että pääministeri Stefan Löfvenin torjuttua ajatukset suomalais-ruotsalaisesta puolustusliitosta kesällä 2016 muistui suomalaisille mieliin syksy 1939, kun presidentti Kyösti Kallio palasi Tukholmasta tyhjin käsin. Ruotsi ei ottaisi vastuuta Suomen puolustuksesta. Tällä hetkellä maamme erkanevat toisistaan niin talouden kuin intressienkin näkökulmasta.

“Mikäli Suomi ja Ruotsi olisivat avanneet lähihistoriansa avoimen keskustelun kohteeksi, olisi käynyt ilmi, että Ruotsi harjoitti kylmässä sodassa kaksinaismoraalista ulkopolitiikkaa, joka olisi päättynyt, mikäli Neuvostoliitto olisi anastanut Suomen sotilaallisesti. Suomessa puolestaan oli opittu teeskentelyn jalo taito.

Suomi ja Ruotsi ovat asettuneet Venäjän ja lännen konfliktissa lännen puolelle ilman, että ne olisivat sotilaallisten turvatakuiden piirissä. EU:n turvatakuut eivät ole verrannollisia Naton 5. artiklan turvatakuiden kanssa. Suomi ja Ruotsi ovat yhä selvemmin uhmakkaan Venäjän ja Naton välissä, ”sinikeltaisella vyöhykkeellä”, ja laajentuvan hybridisodankäynnin kohteita.”

Rusin mukaan hybridisodassa on vaikea olla liittoutumaton.

yhdessa_vai_erikseen_500pxYhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa
Kirjoittaja: Alpo Rusi
Kustantaja: Docendo
ISBN: 978-952-291-282-4
Sivuja: 200
Sidottu

Avainsanat: , , , , , ,

Share This