Kansojen vankilan eteisessä

Ukrainan kriisin myötä keskustelu Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta on jälleen vilkastunut. Nato-keskustelun kiihtyessä ja sensaatiohakuisen median käännyttyä hyssyttelystä Venäjän sotilaallisella voimalla pelotteluun on monen kansalaisen mielessä alkanut pyöriä kysymyksiä joita ei enää EU-Suomessa olisi viime vuosina vallinneen konsensuksen mukaan pitänyt joutua esittämään. Onko Venäjä uhka? Voisiko itänaapuri sittenkin olla autoritaarinen, voimapolitiikkaa harjoittava tiedustelupalveluiden johtama valtio, joka on hylännyt demokratiakehityksen? Palaako suomettuminen?

Luottamus ja kontrolli

Hiljattain eläköitynyt suurlähettiläs Alpo Rusi kirjoittaa tuoreessa kirjassaan Etupiirin ote – Suomen valtapeli Euroopan rajalla 1700-2014 tapaamisestaan Viron silloisen presidentin Lennart Meren kanssa talvella 2002 Tallinnassa. Meri oli vienyt Rusin pääkaupungin ulkopuolella sijaitsevaan rannikkolinnakkeeseen näyttäen maahan rakennettua betonisiiloa, jossa oli ollut sijoitettuna vuoteen 1982 asti Neuvostoliiton ydinkärjellä varustettu lyhyen kantaman ohjus Suomea kohti suunnattuna. Rusin tarkistettua asian puolustusministeriöstä oli kielletty, että kyseinen ohjussiilo olisi ollut suomalaisten tiedossa.

Soviet_nuclear_missile_silo,_Plokštinė_(3947284279)

Hylätty Neuvostoliiton ohjustukikohta Plokštinėssa, Liettuassa. Kuva Charlie Philips, Wikimedia Commons

Piti vastaus paikkansa tai ei, ydinkärjen olemassaolo tiivistää jotakin siitä suhteesta, mikä Suomen ja Neuvostoliiton välillä YYA-aikana vallitsi. Vaikka tilanne ohjussiilon osalta oli muuttunut samana vuonna kun presidentti Suomessa vaihtui, voi Neuvostoliiton katsoa koko kylmän sodan ajan yrittäneen estää Suomen liukumista pois omasta sotilaspoliittisesta etupiiristään. Näin erilaisia tulkintamahdollisuuksia sisältävän YYA-sopimuksen lisäksi Suomen asema oli varmistettu viime kädessä voimakeinoin. Jo Leninin kerrotaan lausuneen “luottamus hyvä, kontrolli parempi.” Tätä ohjetta näyttää Neuvostoliitto toteuttaneen myös Suomen kohdalla.

Etupiirin ote on ollut välillä heikompi ja välillä voimakkaampi, mutta kuitenkin varsin vallitseva tekijä Suomen ulkosuhteissa. Rusin mukaan talvella 2014 kansainvälisessä mediassa lisääntyivät uutiset, joiden mukaan Putin piti Ukrainaa, Georgiaa, Suomea ja Ruotsia “puskurivaltioina”, joiden mahdollinen Natoon liittyminen merkitsisi Venäjälle “punaista viivaa” eli uhkaisi Venäjän kansallista turvallisuutta.

Aidalla keikkujat

Suomen viimeaikaisessa Nato-keskustelussa tämäntyyppisiä puheita on saatettu käyttää yhtä lailla jäsenyyden puolustamiseksi kuin vastustamiseksikin. Silloinen tasavallan presidentti Tarja Halonen totesi Baltian maiden liityttyä Natoon vuonna 2004 “ettemme oikein kuulu siihen joukkoon.” Ovatko Suomi ja Ruotsi sitten turvallisuuspoliittisesti samassa joukossa Ukrainan tai jopa Valko-Venäjän kanssa? Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lanseerattua aidallaistumisen käsitteen kuvaamaan Suomen turvallisuuspolitiikkaa ministeri Jaakko Iloniemi totesi ongelman olevan, ettei voi tietää etukäteen kummalle puolelle aitaa putoaa.

Suomen turvallisuuspolittinen asema on näiden faktojen valossa varsin kummallinen ja epästabiili. Jopa entinen SDP:n ja SKDL:n poliitikko Ilkka-Christian Björklund on Ukrainan tilanteen kärjistyttyä todennut, ettei Suomen asemalla tulisi voida spekuloida. Maailmalla linjamme kuitenkin herättää hämmennystä ja joidenkin arvioiden mukaan Suomi jopa toimii Venäjän “edusmiehenä” EU:ssa. Niin tai näin, vaikuttaa siltä että niin diplomatian kuin sotilaspolitiikan saralla selkeys ei ole vahvin valttimme kansainvälisillä kentillä.

Suvantokausi

On selvää, että Neuvostoliiton hajoaminen merkitsi Suomen ulkopoliittisessa asemoitumisessa uutta aikaa. Hornetien ostamisen on katsottu sitoneen puolustuksemme sotilasteknisesti yhä lähemmäs länttä ja 1990-luvun politiikan merkinneen aiempaa aidompaa pyrkimystä tasaveroisen naapuruussuhteen synnyttämiseen. Tilanne muuttui huomattavasti Venäjän presidentinvaihdoksen myötä.

Myös Suomen osalta vuosituhannen vaihde merkitsi uudelleenasennoitumista. Ulkopoliittisessa mielessä muuten niin eteenpäinsuuntautuneen “milleniumin” saapuminen merkitsi kuitenkin askelta menneisyyteen. Rusin mukaan presidentin vaihtumisessa vuonna 2000 vaikutti taustalla myös selkeä ulkopoliittinen motiivi – väistyneen presidentin katsottiin yrittäneen mennä salaovesta Natoon. Presidentinvaihdoksen tarkoitus olikin Rusin mielestä muuttaa Suomen ulkopoliittista suuntautumista: palata Venäjän federaation turvallisuuspoliittiseen etupiiriin.

Vaikka väite voi kuulostaa kovalta, kukaan tuskin voi kiistää ilmiselvää linjanmuutosta ja sen vaikutusta 2000-luvun ulkopolitiikkaan. Käytännössä Halosen valinta tasavallan presidentiksi hautasi Suomen Nato-hankkeen kahdeksitoista vuodeksi. Niinistön astuttua virkaan maailmantilanne on täysin toisenlainen – tätä kirjoitettaessa päivän uutiset kertovat että Suomen Nato-jäsenyys tulkittaisiin Venäjällä provosoivana eleenä, joka voisi korkea-arvoisten tahojen mukaan johtaa kolmannen maailmansodan syttymiseen.

Turvallisuuspoliittinen suvantokausi on ohitse. Perinteisen sotilaallisen puolustuskyvyn ylläpitämisen lisäksi haasteita tuottavat niin Venäjän naapureitaan kohtaan harjoittama informaatiosodankäynti, poliittiset peiteoperaatiot sekä yksinkertaisesti turvallisuuspoliittisten visioiden puute. Jos Suomi ei osaa asemoida itseään selkeästi liittolaistensa kanssa haluttuun sotilaalliseen (ja poliittiseen) yhteisöön, on yksinjäämisen riksi suuri. Tästä Suomella on karvaat kokemukset menneiltä vuosisadoilta, vaikka toki suurvallat ovat aina osallistuneet asemamme määrittelyyn.

Koska on todennäköistä, että Venäjän tiedusteluoperaatiot lähialueillaan lisääntyvät runsaasti, on tärkeää osata vastata haasteisiin, joille on olemassa asemamme vuoksi myös runsaasti historiallista vertailuaineistoa. Näiden tutkiminen voi auttaa erilaisten toimintamallien kehittämisessä. Viron Suojelupoliisin virkamiehen Eston Kohverin kaappaus Venäjälle lienee ollut lähialueellamme tapahtuneista viimeaikaisista provokaatioista näyttävin, mutta muutakin näyttäisi tapahtuvan. Jos tilanne kerran olisi stabiili, mistä sitten jatkuvat ilmatilanloukkaukset ja Ruotsin sukellusvenejahti oikein kertovat?

Naton aika?

Jos Suomi oli rautaesiripun aikaan kansojen vankilan eteisessä, asemamme voi nähdä nyt jopa epäselvempänä. Rautaesiripun sijaan Euroopan keskelle on vastapakotteiden myötä muodostunut nautaesirippu, kuten Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski on humoristisesti todennut. Suomi on tämän nautaesiripun länsipuolella, mutta ilman läntisiä turvatakuita, “puskurivyöhykkeellä” yhdessä Ruotsin, Georgian ja Ukrainan kanssa.

Poliittisista toimijoista lähes kaikki, jotka ylipäätään ottavat kantaa puolustuspolitiikkaan, peräänkuuluttavat uskottavan ja itsenäisen puolustuskyvyn merkitystä. Retoriikan ja poliittisten päätösten yhteydestä voi olla monia näkemyksiä, mutta aivan julkilausuttu erimielisyys liittyy siihen, tulisiko itsenäistä, asevelvollisuuteen perustuvaa puolustusta täydentää sotilaallisella liittoutumisella.

Kysymys ei tietenkään ole puhtaasti sotilasteknisestä valmiudesta, vaan – haluttiin tai ei – Nato on myös arvoyhteisö, johon kuulumalla voidaan viestiä länsimaiseen demokratiaan ja vapaaseen yhteiskuntaan perustuvaa valtiokäsitystä. Mikäli nämä katsotaan Suomen valtiollisen olemuksen kannalta keskeisiksi arvoiksi, on enemmän kuin luonnollista puolustaa niitä myös asein samat arvot jakavien valtioiden kanssa.

On epäilty, että Nato-jäsenyys romahduttaisi suomalaisten maanpuolustustahdon. Toisaalta se voisi jopa lisätä sitä ja ennen kaikkea toimia ennaltaehkäisevänä järjestelynä siten, ettei sotilaallisia konflikteja pääse edes syntymään. Liittoutumiskeskustelu vaikuttaisi jatkuvan näiden usein toisteltujen argumenttien ja spekulaatioiden pohjalta.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt historiallinen ja suurvaltapoliittinen aspekti. Milloin Suomi on riittävän “lännessä” ja onko se tavoitteemme? Kun keskustelemme parhaista tavoista varmistaa puolustuskykymme, mistä oikeastaan puhumme? Onko täydellinen sotilaallinen “omavaraisuus” itseisarvo vai voisiko myös maanpuolustuksessa hyötyä joko naapureiden tai sotilasliiton kanssa tehdystä yhteistyöstä, jopa liittouman jäsenyydestä?

Tositilanteessa sotilas tietenkin puolustaa maataan pohtimatta tarkemmin maansa poliittisia tendenssejä. Kriisitilanteen vallitessa rivissä on pysyttävä, jotta puolustus pysyy uskottavana. Rauhan aikana voisi kuitenkin olla tervettä pohtia, mitkä lopulta ovat maanpuolustuksemme tavoitteet ja mihin joukkoon haluamme kuulua. Nämä ovat asioita, jotka liittoutumiskeskustelussa varsin usein sivuutetaan.

Kirjoittaja Pekka Virkki on Suomen Sotilaan avustaja.

Pekka Virkki on oikeustieteen yo, blogisti ja kustannusyrittäjä, joka osallistuu turvallisuuspoliittiseen keskusteluun

Avainsanat: , ,

Share This