Kesäsota 1944

Vuoden 1944 kesän kriisistä on oikeastaan kaikki jo kerrottu. Siitä huolimatta tapahtumien kulusta liikkuu yhä vääriä käsityksiä ja liiankin pelkistettyjä kuvauksia. Ikäviä asioita tahdotaan unohdella juhlavuosien tunnelmissa, kokonaiskuva katoaa ylistävien tai skandaalihakuisten yksityiskohtiin takertuvien otsikoiden taakse. Tätä tehdään kaikkialla maailmassa, kyse ei ole yksin suomalaisesta ilmiöstä. Räikeämpiäkin esimerkkejä löytyy. Vaikka mitään todella uutta on vaikea enää löytää, on 70 vuoden aikana juurtuneita harhaluuloja ja väärinkäsityksiä edelleen syytä oikoa. Kertoa kuvia kumartamatta, miksi ja mitä jatkosodan viimeisenä kesänä tapahtui. Antaa tapahtumista selkeä kokonaiskuva eksymättä yksityiskohtien korpeen.

Merkittävien historiallisten tapahtumien tasavuosina julkaistaan aina uusia kirjoja ja lukemattomia lehtiartikkeleita sekä televisiodokumentteja ikään kuin sen varjolla, että tapahtumista on tietty määrä vuosia. Lehdet tapaavat useimmiten vain toistaa toisiaan. Samat seikat, jotka tutkimus on todennut jo aikapäiviä sitten virheiksi, toistuvat lehtien sivuilla vuosikymmenestätoiseen.

Toki suurin osa dokumenteista, lehtijutuista ja kirjoista on täysin asiallisia, mutta ne tahtovat usein irrota viitekehyksestään. Mannerheimin Päämajan tilannearviointivirheet, itse hyökkäyksen yllätyksellisyys, etulinjan miesten täysi varmuus hyökkäyksen tulosta, jo varhain keväällä tulleiden uusien panssarintorjunta-aseiden jakamisen myöhästyminen, Viipurin skandaalinomainen menetys, puolustuksen tiivistyminen ja ratkaisun kulminoituminen Talin–Ihantalan suurtaisteluissa muodostavat usein toistetun tarinan, joka on sinänsä aivan totta ja useimmiten asiallisesti esitetty. Asiaa kuvaamaan on tehty jopa ihan oma sanansa, torjuntavoitto, jota meillä käytetään yleensä kaikista kokemistamme sotilaallisista tappioista. Onpa sana näköjään levinnyt arkikieleenkin, niin politiikkaan, liiketoimintaan kuin urheiluunkin.

Nyt ja aikaisemmin lehtijutut on pääsääntöisesti kirjoitettu ajatuksella, että näin tässä nyt vaan kävi. Tapahtuman jälkeisinä vuosikymmeninä ei juttuihin ole paljon uutta tullut, ellei siksi lasketa esimerkiksi Lento-osasto Kuhlmeyn ratkaisevan roolin korostumista, mikä uskallettiin kirjoittaa artikkeleihin vasta Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. Toinen silmiinpistävä piirre kaikissa kesän 1944 sotaa käsittelevissä jutuissa on, että ne keskittyvät vain meidän kamppailuumme – sivulauseessa muistetaan mainita, että tekiväthän liittoutuneet jonkinlaisen maihinnousun Normandiaan samoihin aikoihin. Tämä toki sopii mainiosti toiseen Suomessa kehitettyyn teesiin ja sanaan: erillissota. Suomessa uskotaan usein yhä, että olimme täällä ikään kuin omassa sarjassamme pelaamassa, muut pelasivat ihan eri sarjassa, joka ei meille kuulunut.

Vaan olisivatko asiat voineet mennä jotenkin toisin? Olivatko ratkaisun avaimet kuitenkin jossain muualla kuin suomalaisten aseiden piipussa? Vaikka jossittelu ei kuulu historiantutkimukseen, on se oppimisen kannalta hyödyllistä, jos kontrafaktuaaliset päätelmät pysyvät aukottomasti perusteltavina ja niiden rajallinen todistusvoima muistetaan. Vaikka historian tehtävä tieteenä ei varsinaisesti ole opettaa välttämään historian virheitä vaan kertoa, mitä on tapahtunut, voidaan sotahistoriasta myös oppia, kun toimitaan koko ajan menetelmäopillisesti oikein.

Lue koko 20-sivuinen, upeasti kuvitettu juttukokonaisuus Suomen Sotilas 3/2014 -lehdestä. Lehti on saatavana hyvinvarustetuista lehtipisteistä tai tilaamalla suoraan kotiisi!

Teksti: Kari Kuusela

Avainsanat: , ,

Share This