Kiinan ja Venäjän akseli tiivistyy

Donald Trumpin presidenttikauden pysyvimmäksi perinnöksi kansainvälisissä suhteissa saattaa jäädä kylmän sodan kaltaiseen tilanteeseen ajautuminen kommunistisen Kiinan kanssa. Tämä tuli selväksi viimeistään vuoden 2020 kesällä, kuten Suomen Sotilaan julkaisemasta ulkoministeri Mike Pompeon puheesta saattoi päätellä.

Kyseessä ei ollut kuitenkaan ainoastaan suhteen uudelleenmäärittely nousevaan suurvaltaan, joka toiveista huolimatta ei kehittynyt vapaamielisempään suuntaan, vaan käytti taloudellista menestystään oman valvontajärjestelmänsä, sisäisen ja ulkoisen vakoilukoneiston sekä kiihdyttämiensä etnisten puhdistusten tukena. Kyse oli myös koko kylmän sodan jälkeisen ajan – etenkin presidentti Barack Obaman kauden aikana – hellityn keskinäisriippuvuuden ideaalin hylkäämisestä. Rajat, sotilaalliset kyvykkyydet ja esimerkiksi finanssijärjestelmää sekä immateriaalioikeuksia koskevat säännöt ovat olemassa hyvästä syystä, eikä niiden hedelmistä pitäisi nauttia osallistumatta vastuunjakoon.

Vaikka Trumpilla itsellään olikin läheiset Venäjä-yhteydet etenkin neuvonantajiensa kautta, irtikytkentä koski myös Venäjää – ja oli oikeastaan koskenut jo ennen Pompeon puhetta. Nyt uskallettiin ainoastaan nousta aiemmin ryhdikkäämmin myös sellaista valtiota vastaan, jossa amerikkalaisyrityksillä on aidosti merkittäviä liiketoimintaintressejä. Osittain motiivina lienee ollut taloudellinen protektionismi, mutta republikaanihallinnon kauppasopimusten epäsymmetriaa koskeva kritiikki olisi lyhytnäköistä ohittaa pelkkänä populismina. Voi jopa kysyä, missä määrin diktatuurien kanssa tehtävää kauppaa on ylipäänsä mahdollista erottaa kansallisesta turvallisuudesta.

Krimin miehitys ja sitä seuranneet vastatoimet olivat tärkein käännekohta Venäjän Kiina-suhteiden syventymisessä, vaikka muutokseen onkin herätty melko hitaasti.

Jo Krimin miehityksen jälkeen Venäjä alkoi johdonmukaisesti kurkottaa kohti itää. Trendi on viimeaikaisten tapahtumien myötä lähinnä vahvistunut. On tiedossa, että Kiina pyrkii saamaan vastuulleen Venäjän verkkoteknologiaprojektit, joita pidetään lähivuosien keskeisimpinä geopoliittisen valtataistelun areenoina. Samalla merkittävä osa talousvaikeuksiin joutuneista sotilas- ja turvallisuusalan yrityksistä vaikuttaisi päätyvän Kremlin hiljaisella hyväksynnällä kiinalaistoimijoiden haltuun.

Niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa odotetaan nyt transatlanttisten suhteiden toipumista. Trumpin into neuvotella Vladimir Putinin kanssa johti paradoksaalisesti tilanteeseen, jossa Yhdysvaltain Venäjä-politiikka tuli entistä vahvemmin sidotuksi voimakkaaseen patoamiseen ja pakotteisiin, sillä kongressi ei luottanut presidentin kykyyn vastustaa painetta itse ja kodifioi normaalisti hallintopäätöksinä tehtäviä toimenpiteitä valtionjohtoa sitovaksi lainsäädännöksi.

Tämä linja on viimeistään Joe Bidenin astuessa virkaan pannut ainakin toistaiseksi pisteen Venäjän pyrkimykselle kehittää mannermaista turvallisuusyhteisöä Euroopan kanssa. Maan ulkoministeri Sergei Lavrov totesikin katkerasti Euroopan menettäneen mahdollisuutensa tulla yhdeksi uuden maailmanjärjestyksen valtakeskuksista. Sanomatta hän jätti sen, että venäläisestä näkökulmasta tämä olisi tietenkin voinut tapahtua ainoastaan Moskovan vasallina.

Venäjälle Kiina on luonteva suunta, sillä Kreml ei kaikesta huolimatta ole ainakaan vielä valmis luopumaan aggressiivisen länsivastaisista asenteistaan, alueellisesta ekspansiostaan Euroopassa sekä aktiivisesta vaikuttamisesta ja sotilasoperaatioista Lähi-idässä, Etelä-Amerikassa sekä Afrikassa. On vahvoja viitteitä, että Kiina on yhteisestä sopimuksesta ottanut Euroopassakin haltuunsa Venäjän vaikuttaja-agenttien verkostoja, luultavasti Moskovan hyväksynnällä. Pekingillä on tarjota taloudellista hyötyä, mihin Kreml ei samassa volyymissä kykene. Toisaalta Venäjä on etenkin tietyissä valtioissa – ei vähiten Suomessa – kasvattanut omien henkilöresurssiensa poolia vuosikymmenten ajan.

Ruotsi on joutunut myös Kiinan harjoittaman avoimen diplomaattisen painostuksen kohteeksi, mikä saattaa olla osasyy sen turvallisuuselinten suorasanaisuuteen.

Paitsi Venäjän ja Kiinan, myös Iranin toimintaan on kiinnitetty huomiota taannoisessa Ruotsin turvallisuuspoliisi Säpon tiedotteessa.

”Ulkovallat käyttävät koko yhteiskuntansa resursseja jäsennellysti ja järjestelmällisesti, koordinoivat erilaisia keinoja ja toimivat tavoitteidensa saavuttamiseksi sekä yksin että välittäjien välityksellä. Ruotsi ei ole tällä hetkellä riittävän hyvin varustautunut vastaamaan tähän uhkaan”, Verkkouutisten siteeraama laitoksen johtaja Klas Friberg sanoo.

Säpon mukaan maat pyrkivät luomaan toiminnalleen vakaat olosuhteet ja eivät kaihda myöskään ihmisten henkeä ja terveyttä uhkaavien metodien käyttöä.

Suomen riippuvuus Venäjän-kaupasta on läntisten pakotteiden ja Venäjän asettamien vastapakotteiden myötä vähentynyt viime vuosina merkittävästi. Maamme yrityksillä on kuitenkin merkittäviä intressejä Kiinassa ja näyttäisipä suomalaisilla olevan myös jonkinlainen välittäjän rooli itänaapurimme ja Pekingin välisissä suhteissa. Ainakin Suomen kansalainen Gennadi Timtshenko toimii Venäjän Kiina-kaupan lähettiläänä. Ehkä asemamme Naton ulkopuolisena, mutta euroa käyttävänä maana antaa erikoislaatuisen mahdollisuuden esimerkiksi pankkijärjestelmämme hyödyntämiseen.

Siksi tuleekin olemaan mielenkiintoista seurata asemoitumistamme, jos vaikkapa kunnianhimoiset hankkeet Pohjois-Amerikan, Euroopan sekä Tyynenmeren alueen demokratioiden ”talous-Natosta” lähtevät kunnolla etenemään. Perinteisestihän Suomi on sitoutunut kaupankäynnin avoimuuteen ja pyrkinyt poistamaan viennin esteitä määrätietoisesti.

Hiukan pidemmällä perspektiivillä transatlanttisten suhteiden kehitykseen tulevat vaikuttamaan myös Euroopan sisäiset tekijät. Saksan käännös Venäjästä poispäin saattaa olla jo fait accompli – tapahtunut tosiasia – mutta sitä voidaan vielä yrittää jarruttaa. Armin Laschetin tämänpäiväinen valinta maan konservatiivipuolue CDU:n johtoon viittaa siihen, ettei muutos tule olemaan kivuton. Hänen on katsottu toimivan ensisijaisesti liike-elämän intressien edistäjänä ja siksi suhtautuvan ymmärtäväisesti paitsi Venäjän, myös Kiinan etuihin. ”Tarvitsemme [Syyrian presidentti Bashar al-]Assadia”, Laschet totesi vielä vuonna 2015.

Toisaalta Saksa ei ole yksi henkilö, kuten ei Yhdysvallatkaan. CDU:n puoluekokouksessa edustajille videotervehdyksen esitti Valko-Venäjän opposition keulahahmo Sviatlana Tsihanouskaja. Onpa Laschetkin joutunut puheitaan pehmentämään ja sittemmin muun muassa kutsunut Assadia sotarikolliseksi ja Putinia aggressoriksi.

Lyhyellä aikavälillä suurin uhka liittyy kuitenkin Yhdysvaltain epävakautumiseen. Uuden presidentin virkaanastujaisiin on vielä muutama päivä ja turvatoimet on viety tappiinsa. Tämä on taannoisen kongressihyökkäyksen valossa täysin ymmärrettävää. Maailman huomion kiinnittyessä Yhdysvaltoihin aikoo myös oppositiojohtaja Aleksei Navalni palata Venäjälle, jossa häntä tietojen mukaan odottaa välitön pidätys.

Share This