Kohtalokkaat mielikuvat – Per Olov Enquistin romaanista Legionärerna

Toisen maailmansodan mainingeissa Baltian maista pakeni Ruotsiin niin siviilejä kuin sotilaita, joiden kotimaat – Viro, Latvia ja Liettua – olivat miehityksen myötä muuttuneet osaksi Neuvostoliittoa. Kun Neuvostoliitto vaati sotilaspakolaisia luovutettaviksi vuonna 1945, Ruotsi suostui, vaikka juridisia perusteita tähän ei ollut. Haagin sopimuksen mukaan puolueettoman valtion ei tarvitse luovuttaa sotilaspakolaisia, elleivät nämä ehdottomasti halua palata kotiin, ja esimerkiksi Yhdysvallat ja Iso-Britannia kieltäytyivät luovuttamasta baltteja. Miksi Ruotsi siis toimi toisin?

P. O. Enquistin dokumenttiromaani Legionärerna (1968) käsittelee tätä tapausta. Romaanin tutkija etsii syitä muun muassa kauppasuhteista, mutta ei löydä siihen perustuville huhuille pohjaa. Aktiiviset osapuolet koostuivatkin Ruotsin poliitikoista, armeijasta ja virkamiehistöstä, jotka tekivät päätöksensä mielikuvien perusteella, eivät faktojen. Heille virolaiset, liettualaiset ja latvialaiset olivat – saksalaisia ja sotavankilain mukaan saksalaisia sai luovuttaa. Christian Günther, asian vastaava esittelijä, totesi: “Enkä minä silloin tehnyt mitään eroa saksalaisten ja balttien välillä. Minulla ei ollut sellaista tunnetta, että siinä olisi ollut jotakin eroa. Ero tehtiin selväksi vasta myöhemmin.”

Kun päätös vuoti lehdistölle, kansalaisten vastarinta yllätti byrokraatit ja pakotti heidät tutkimaan tapausta uudelleen. Tässä vaiheessa päätöksiin vaikutti jo se, ettei hallitus voinut näyttää heikolta, olkiperusteiselta talolta, jonka kansan riveistä nousevat huudahdukset voisivat kaataa. Olennaisemmaksi näyttää kuitenkin muodostuvan hallituksen uusi käsitys balttien kansallisesta identiteetistä – nyt heitä pidettiin oikeastaan venäläisinä, venäläisen alueen kansalaisina, ja tämän käsityksen katsottiin tekevän luovutuksista luonnollisemman.

Hämmentävää kyllä, balttien taustoilla ei ollut vaikutusta asiaan, vaikka voisi luulla, että sieltä saisi perusteita luovutuksiin tai niiden estämisiin. Sadanneljänkymmenenkuuden luovutetun joukossa oli poikia, jotka eivät koskaan ehtineet rintamalle, ja alaikäisiä. Ennen toista neuvostomiehitystä maat olivat kokeneet jo ensimmäisen neuvostomiehityksen (1940-1941) ja kansallissosialistisen Saksan miehityksen (1941-1944). Kummatkin valloitukset tarkoittivat niin pakkovärväyksiä kuin vapaaehtoisia, mutta esimerkiksi mahdollisten sotarikollisten löytyminen joukosta ei ollut etualalle nostettava asia huolimatta samaan aikaan maailmalle vyöryvistä valokuvista saksalaisten keskitysleireiltä. Neuvostoliiton sotarikoksista ei tuolloin kirjan mukaan puhuttu lain. Yksi syy mielenkiinnon puutteeseen oli todisteaineiston hankkiminen Neuvostoliitosta; rajan takaa saatavaa dokumenttimateriaalia ei tunnuttu pidettävän luotettavana.

Pinnan alla pysyi siis koko ajan epäluottamus Neuvostoliiton oikeusjärjestelmään. Virallisesti sitä ei kuitenkaan voinut osoittaa.

Sen sijaan esille nousee varmuus siitä, että Neuvostoliittoa on kohdeltava tasavertaisena maana. Jos Saksan armeijan sotilaita oli palannut koteihinsa muihin maihin, kuten Ranskaan, millä perusteltaisiin sitä, ettei baltteja uskallettaisi lähettää Neuvostoliittoon? Sehän vaikuttaisi siltä kuin Ruotsi pitäisi maata barbaarisena valtiona, ellei peräti alettaisi puhua ryssävihasta, johon Neuvostoliitossa suhtauduttiin herkkävaistoisesti myös tuolloin. Byrokraatit myönsivät, että balttiasiaa olisi pitänyt käsitellä erillisenä kysymyksenä jo alunperin, ei saksalaisiin liittyvänä, mutta miten asiasta olisi enää voinut perääntyä?

Polttavan ajankohtaista

Enquistin kafkalaisia piirteitä omaava romaani on yhä polttavan ajankohtainen, erityisesti Krimin miehityksen ja Ukrainan sodan myötä. Venäjä on käyttäytynyt viime vuosina aggressiivisesti monia rajanaapureitaan kohtaan, ja nämä valtiot joutuvat yhä vakuuttamaan kuulumistaan länteen, huolimatta sitä tukevista historiallisista faktoista. Ukrainasta Venäjä on luonut itsepintaisesti tarinaa, jossa Ukraina on ikään kuin “Pikku Venäjä”, vaikka Ukrainan historia on paljon pidempi kuin Venäjän. Krimin ukrainalaiset ovat nyt Moskovan mielestä Venäjän kansalaisia, aivan kuten balteista tuli yhtäkkiä Neuvostoliiton kansalaisia.

Näillä mailla – kuten myös Venäjällä – on runsaasti kokemusta siitä, että faktoja tärkeämmäksi voivat muodostua kansoja koskevat mielikuvat, kuten balttiluovutusten tapauksessa kävi. Tuolloin Baltian maat olivat jo kokeneet ensimmäiset massakyyditykset ja esimerkiksi Ukraina Stalinin aikaansaaman Holodomorin. Vuonna 1946, jolloin balttisotilaat lähetettiin Ruotsista Neuvostoliittoon, Stalinin Gulag voi paksusti ja kolmen vuoden kuluttua koettiin uudet massakyyditykset. Ironista kyllä, romaanissa puhdistukset liittyvät lähinnä läntisiin kommunistipuhdistuksiin ja Holokaustiin, ei Stalinin puhdistuksiin, mutta kirja ilmestyikin vuonna 1968, vain vähän ennen Prahan kevättä ja ennen Aleksandr Solzenitsynin Vankileirien saariston julkaisua lännessä 1973. Vankileirien saaristo oli täynnä todistajalausuntoja leireiltä ja hajautti myös läntisen vasemmiston käsityksiä Neuvostoliitosta. Enquistin kirjan tutkijalla ei ollut niitä tietoja, joita lännellä nykyään on.

Suurempien maiden tietämättömys, välinpitämättömyys ja rasistiset mielikuvat ovat aina olleet alkuperäiskansoille kohtalokkaita. Sen tietävät intiaanit, aboriginaalit, inuiitit, saamelaiset, Krimin tataarit – ja myös baltit. Siksi minullekin on tärkeää kirjoittaa Viron lähihistoriasta lukijoille, jotka eivät ehkä koskaan ole käyneet Virossa, ja jotka saattaisivat myös hyväksyä hyvin tarjoillun mielikuvan virolaisista venäläisinä huolimatta siitä, että virolaisista ajatus olisi absurdi. Yhtä absurdia kuin esimerkiksi se, että rikoskirjallisuudessa ja Hollywood-tuotannoissa virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten nimet ovat yleensä venäläisiä.

Baltit päätettiin lähettää Neuvostoliittoon päätöksin, jotka kamppailivat baltien kansallisen identiteetin ympärillä ja sen, miten Neuvostoliittoa ei haluttu loukata kohtelemalla sitä maana, joka kohteli ihmisiä huonommin kuin muut valtiot. Tuon “hienotunteisuuden” retoriikan kaikuja on saatu kuulla myös Ukrainan kriisin myötä.

Äskettäin Krimin miehityksestä puhuminen muuttui Venäjällä rikokseksi. Näin venäläisille luonnollistetaan miehitys, ja meidän tehtävä lännessä on pitää huolta siitä, että käsityksemme Ukrainan tapahtumista perustuu faktoihin, ei Venäjän propagandaan tai politiikkaan eikä fantasioihin siitä, että Venäjän hallituksen ihmisoikeuskäsitys ei olisi huonompi kuin monen muun maan. Niin kauan kuin se on, asia on syytä sanoa ääneen.

Enquistin kirja on todiste siitä, miten imperiumi – jota ei haluttu eristää ja jonka kanssa haluttiin olla ystäviä– kykeni kätkemään propagandakulissin taakse kärsimysten valtakunnan ja kuinka länsi kieltäytyi näkemästä sitä. Ruotsi pyysi anteeksi luovutusta vuonna 1994 ja Enquistin myös kaunokirjallisesti nautittava romaani on yhä tärkeä ja erinomaisesti artikuloitu kirja mielikuviin perustuvista erehdyksistä, joita voi joutua katumaan myöhemmin.

Romaani on myös ikkuna siihen, miten Neuvostoliitto nähtiin ennen vuotta 1968 ja siitä ikkunasta kannattaa katsoa, juuri nyt.

Teksti: Sofi Oksanen

Avainsanat: , , , , ,

Share This