Kolmen suuren kolme suurta haastetta

Hallitusneuvottelijoiden tekemässä SWOT-analyysissä ensimmäisenä uhkana on mainittu kansainvälisen turvallisuusympäristön muutos ja Venäjän epäsuotuisa kehitys. Huolimatta siitä, että perisuomalaiseen tapaan ulkopolitiikan pitkän linjan on vakuutettu säilyvän, on tämäkin osoitus siitä, että nämä riskit on tunnustettu valtiollisella tasolla aiempaa avoimemmin.

Suomessa on erityisesti ulkopolitiikan saralla pitkä perinne korostaa julkisuuteen linjan jatkuvuutta päätöksentekijöiden vaihtuessa. Tämä lienee ollut alunperin pienen kansan selviytymisvaistoon liittyvä strategia, jolla pyritään välttämään ulkosuhteidemme ja turvallisuusympäristömme epävakautumista. Erityisesti kylmän sodan aikana stabiilissa, mutta räjähdysherkässä tilanteessa tasapainoilu on ollut tärkeä taito. Tätä perinnettä jatkaa uusi ulkoministeri Timo Soini. Jyrkästi edeltäjästään eroavia ulkopoliittisia kannanottoja hän ei ole lausunut, vaikka Tuomiojaa ja Soinia ei muuten samaan muottiin saakaan.

Suomalaisen ulkopolitiikan analyysi muistuttaakin ajoittain kryptisyydessään jopa kremlologiaa, kun kehityslinjoja täytyy parhaimmillaan tulkita yksittäisistä sanamuodoista, sanomatta jättämisistä ja puolustusministerin solmiosta lähtien. Toisaalta ulkopoliittisen johdon sisäistä ristivetoa on usein todellisuudessa esiintynyt ja joskus se on ollut käytännössä julkistakin. Vaikka eriäviä kannanottoja lausutaan eikä näkemyksiä kerrota avoimesti, on traditioon kuitenkin kuulunut linjaerojen kiistäminen julkisuudessa.

Suomen linjan muutosta tuskin voi havaita aivan hallituskauden alkupuolella. Huolimatta EU-kriittisyydestään Soini on reaalipoliitikko, joka – ainakin toimiessaan hallitusohjelman mukaan – keskittynee ennemmin uudistamaan yhteisöä kuin hajottamaan sitä. Tähän hänelle tarjoutunee myös oiva mahdollisuus Britannian tulevan EU-kansanäänestyksen myötä.

Venäjä-politiikassa presidentin roolin voi olettaa säilyvän vähintään entisenlaisena. Ukrainan kriisin aikana tasavallan presidentti Sauli Niinistö on ottanut nimenomaan idänsuhteiden hoitamisessa aktiivisen roolin, josta hän tuskin hevin luopuu. Mikäli Soini haluaa keskittyä nimenomaan eurooppalaisen yhteisön asioihin, Niinistö voi jopa vahvistaa asemaansa idänpolitiikassa. Aiemmin Nato-myönteisempänä tunnetuksi tulleella kokoomustaustaisella presidentillä on takanaan laaja tuki myös perinteisesti laajaa turvallisuuspoliittista länsi-integraatiota vastustaneilta toimijoilta yli puoluerajojen.

Uhat tunnustettu

Hallitusohjelma määrittelee poikkeuksellisen suorasanaisesti Suomen keskeiset turvallisuusuhat. Hallitusohjelman mukaan hallitus korottaa puolustusmäärärahoja Ilkka Kanervan parlamentaarisen selvitystyöryhmän ehdotuksen mukaisesti. Sen enempää korotuksia ei kuitenkaan luvata. Ohjelmassa todetaan myös hallituksen päättävän merivoimien taistelualuskaluston suorituskyvyn korvaamisesta ja käynnistävän Hornet-kaluston suorituskyvyn korvaamisen.

Onkin hyvä muistaa, että todellisuudessa sotaväki ei saa nettolisäystä määrärahoihinsa, koska edelliset hallitukset ottivat asevoimilta enemmän kuin nyt annetaan takaisin.

Uhkiin varautumista kuvataan seuraavasti:

“Kasvavat riskit ja uudet uhat edellyttävät koko yhteiskunnalta uudenlaista valmiutta ja varautumista. Hallitus vahvistaa kokonaisturvallisuusajattelua kansallisesti, EU:ssa ja kansainvälisessä yhteistyössä. Tämä koskee erityisesti uusien ja laaja-alaisten uhkien kuten hybridivaikuttamisen, kyberhyökkäysten ja terrorismin torjuntaa.”

Euroopan unionia koskevassa kirjauksessa määritellään EU Suomelle tärkeäksi turvallisuusyhteisöksi. Kuinka monelle jäsenmaalle Euroopan unioni on suorastaan tärkeä turvallisuusyhteisö? On selvää, että Euroopan unioni on historiallisilta juuriltaan sisämarkkoiden luomiseen ja taloudelliseen integraatioon pohjaava projekti, jonka tarkoituksena oli estää Ranskan ja Saksan ajautuminen sotaan, mutta onko se tärkeä turvallisuusyhteisö muussa mielessä kuin tuossa perinteisessä mielessä?

Voisin väittää, että leijonanosalle jäsenmaista Euroopan unioni on nimenomaan talousyhteisö – Naton ulkopuolisen Suomen kohdalla tämänkin läntisen järjestön rooli asemamme määrittelyssä on kuitenkin korostunut. Ulkoministerimme voimakkaasti kritisoima eurokin oli osa Suomen turvallisuuspoliittista ratkaisua integroitua länteen.

Huolimatta ajoittain esiintyneistä ehdotuksista Euroopan unionin armeijan luomiseksi, näyttää hallitus turvautuneen oman puolustuksen kuntoon laittamiseen kansallisella tasolla. Kaikista välttämättömimmät panostukset on kirjattu ohjelmaan.

Hallitusohjelmasta löytyy myös vapaaehtoisten harjoitusten ja reservin omaehtoisen koulutuksen edellytysten turvaaminen. Sitä, kuinka tämä tapahtuu, ei ole liiemmin yksilöity. Suomen Sotilaan eduskuntavaalikyselyn perusteella vaikuttaa siltä, ettei uusia organisaatioita, kuten esimerkiksi kodinturvajoukkoja, olla luomassa. Vapaaehtoisen maanpuolustuksen potentiaalin hyödyntämiseen on nyt kuitenkin havahduttu – ainakin kirjauksella.

Uusi puolustusministeri Jussi Niinistö on tunnettu alaan vihkiytyneenä ja maanpuolustusasioita voimakkaasti esillä pitäneenä poliitikkona. Uuden puolustusministerin henkilö ei ainakaan lupaa huonoa Puolustusvoimien resurssien kannalta. On toki mahdollista, että ajoittain esiin noussut nokittelu RKP:n kanssa jatkuu, mutta se tuskin tuhoaa Niinistön mahdollisuuksia ajaa niitä asioita, jotka hän katsoo tarpeelliksi.

Miltä näytämme?

Vanhan vitsin mukaan suomalaisen, saksalaisen ja ranskalaisen törmätessä elefanttiin heidän ajatuksensa ovat perin erilaisia – saksalainen pohtii, miten norsua voisi hyödyntää taloudellisesti, ranskalainen perustaa mielessään sirkuksen ja suomalainen miettii, mitä tuo otus mahtaa hänestä ja maanmiehistään ajatella. Tehtäessä ulkopolitiikkaa valtiota ja sen päättäjiä koskevilla ennakkokäsityksillä ja maineella on kuitenkin suuri merkitys, joten ominaisuus ei ole pelkästään pahasta.

Tässä suomalaiset eivät kuitenkaan suoraan sanoen edellisen hallituksen aikana loistaneet. Olivat linjaerot miten suuria tai pieniä hyvänsä, esimerkiksi ulkoministeri Erkki Tuomiojan pakotenäkemykset hämmensivät kuvaa Suomen harjoittamasta politiikasta ja asemasta vaikka yhtenäisyyttä vakuuteltaisiinkin. Mielikuvaa ei välttämättä parantanut Tuomiojan kyseenalainen menneisyys vasemmistoradikaalina ja aiemmin idänpolitiikkaamme vaikuttaneet vehkeilyt esimerkiksi Zavidovo-vuodossa.

Tässä katsannossa Soini on erilainen hahmo. Hän on politiikkona tuoreempi ja ainakin ulkomaiden päättäjien keskuudessa todennäköisesti tuntemattomampi. Perussuomalaiset eivät rinnastu puolueena Euroopan radikaaleihin kansallismielisiin, esimerkiksi Marine Le Penin islam- ja EU-vastaiseen ja Venäjä-myönteiseen Kansalliseen rintamaan. Sitä ei kuitenkaan välttämättä tiedosteta ulkomailla, jossa Perussuomalaiset voidaan esittää “oikeistopopulistisena liikkeenä”. Soinilla saattaakin olla tekemistä länsimaiden epäluulojen hälventämiseksi.

Pohjoismaisessa yhteistyössä on RKP:n putoamisen hallituksesta arvioitu aiheuttavan jonkinasteisia muutoksia. Tässä lienee vaikutusta myös toimijoiden, esimerkiksi puolustusministerien, välisillä henkilökemioilla. On vaikea uskoa, että Niinistö olisi erityisen kiistanalainen hahmo, vaikka taustapuolueensa onkin herättänyt jonkin verran negatiivista kommentointia Ruotsissa. Ei ole kuitenkaan toistaiseksi mahdollista luotettavasti arvioida, miten suuri merkitys yhden puolueen mukanaololla tai poissaololla hallituksesta voi olla pitkät perinteet omaavalle yhteistyösuhteelle. Tähän kysymykseen meille vastaa tulevaisuus.

Venäjällä niin Keskustan vaalivoitosta kuin uuden hallituksen muodostamisestakin uutisoitiin positiivisessa valossa. Vaikuttaisi siltä, että uutisoinnilla pyritään luomaan itseääntoteuttava ennuste. Kun korostetaan Suomen lähentymistä Venäjään, läheisemmistä naapurisuhteista voi helpommin tulla totta muutenkin kuin retoriikan tasolla. Strategia on kaksijakoinen – suomalaiset ovat aina suhtautuneet ristiriitaisesti ja arvaamattomasti Moskovan kortilla pelaamiseen, ja ainakin, mikäli kyseinen metodi palaa sisäpoliittisen valtapelin osaksi, voi vastareaktio olla merkittävä ja Venäjän tavoitteiden kannalta epätoivottava.

On myös luultavaa, että Euroopan unionin ja sen pakoterintaman heikentämiseen pyrkivä Venäjä ottaa informaatiorintamalla kaiken irti EU-kriittisen Soinin ja puolueensa menestyksestä. Siinä, miten tällaisiin yrityksiin tullaan puolueen riveissä suhtautumaan, mitataan paineensietokykyä.

Mitä sitten?

“Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa, joka toteuttaa käytännönläheistä kumppanuutta Naton kanssa ja ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä.

Hallitus laatii ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon, jonka valmistelun yhteydessä arvioidaan mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutukset Suomelle. Sen lisäksi laaditaan puolustusselonteko, jossa määritellään puolustuspoliittiset linjaukset puolustuskyvyn ylläpidolle, kehittämiselle ja käytölle.”

Oheinen hallitusohjelman Nato-kirjaus antaa mahdollisuuden kansalaiskeskustelun jatkamiselle ja suorastaan velvoittaa selvityksen tekemiseen. Faktatiedon jakaminen ja analyysi jäsenyyden vaikutuksista ovat, kuten klisee kuuluu, erityisen tärkeitä myös kansalaiskeskustelun kannalta. Klisee kuitenkin pitää paikkansa, ja erityisesti, mikäli jäsenyyskysymys etenee kansanäänestykseen, on rivikansalaisenkin tiedettävä, mistä on kyse.

“Hallitus vahvistaa ulkoisen turvallisuuden sisäisiä edellytyksiä. Hallitus esittää säädösperustaa ulkomaantiedustelulle ja tietoliikennetiedustelulle sekä tarkentaa kokonaisturvallisuuden kannalta merkittävien maa-alueiden ja kiinteistöjen hankintaan sekä kaksoiskansalaisuuteen liittyvää lainsäädäntöä.

Niiden valmistelun yhteydessä kiinnitetään huomiota perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiseen.”

Ylläoleva lainaus todistaa, että hallitustasolla on tunnustettu avoimesti turvallisuusongelma, joka on ollut monen kansalaisen huulilla jo pitkään. Kiinteistöjä koskeva kirjaus on kuitenkin siinä määrin yleisluontoisesti muotoiltu, että on vaikea sanoa kuinka asioiden suhteen edetään.

Yksi maamme ulkopolitiikan kannalta keskeinen ongelma liittyy myös kylmän sodan ajalta perityviin ja uudempiin vaikutusverkostoihin poliittisessa ja taloudellisessa eliitissä sekä mediassa. Nato-selvityksen lisäksi olisi tästä syystä tarpeellista tehdä myös yksityiskohtainen analyysi näistä verkostoista ja viime vuosikymmenten tapahtumista. Muualla Euroopassa tätä kutsutaan nimellä lustraatio. Ulkopoliittinen analyysikykymme on vinoutunut niin kauan kun käsityksemme näistä ajoista ja toimijoista on hyvin vaillinainen – toisaalta vaikutusverkostojen avaaminen on myös suoraan hybridiuhan pienentämistä.

No sote sitten

Koska ulko- ja turvallisuuspolitiikkaamme on ollut tapana uudistaa puoliavoimin kortein, ovat merkittävätkin muutokset tällä hallituskaudella mahdollisia. Hallituksen aloittaessa työnsä tilanne vaikuttaa labiililta – tätä korostaa erityisesti uusien kasvojen nouseminen keskeisiksi ministereiksi.

Ulkoministeri Soinin ajattelu- ja toimintatapaa kuvannee hänen vuoden 2014 joulukuussa antamansa lausunto: “Jos minä haluaisin Suomen Natoon, ottaisin sote-mallin käyttöön. Siinä vietäisiin Soini, (Juha) Sipilä, (Alexander) Stubb, (Antti) Rinne ja presidentti (Sauli) Niinistö saunaan Korpilammelle ja syötäisiin kinkkua ja kieriskeltäisiin lumessa. Ja lopuksi sieltä tulisi Nato-paperi ulos ja kansan kannatus seuraisi perässä.”

Avainsanat: , ,

Share This