Kreeta vallattiin ilmasta 80 vuotta sitten

Saksalaisten Kreetan valtaus toukokuussa 1941 oli ensimmäinen suuri maahanlaskuoperaatio, jossa vallattiin alue pelkästään ilmasta käsin. Operaatio “Merkur”, kuten saksalaiset sitä nimittivät, aloitti uuden aikakauden ja sillä on yhtymäkohtia kaikkiin sen jälkeen tehtyihin maahanlaskuoperaatioihin. Saksalaiset hyökkäsivät Kreetalle 20. toukokuus 1941 aamunkoitossa.

Kreeta vallattiin, mutta suurin tappioin ja ratkaisu oli aluksi veitsen terällä. Hivenen kärjistäen voi sanoa saksalaisen modernimman sodankäyntitavan, häikäilemättömän päättäväisyyden ja suureksi osaksi olosuhteisiin paremmin sopivan aseistuksen lyöneen vanhanaikaisemmin ajatelleen ja toimineen uusi-seelantilais – australialais – englantilaisen joukon, jonka huollossa ja aseistuksessa oli merkittäviä puutteita. Karun saaren omistuksesta taisteli lopulta yhteensä 50-60.000 miestä olosuhteissa, joihin heitä ei ollut koulutettu eikä kaikilta osin edes varustettu. Vastakkain olivat ensimmäistä kertaa saksalaisten totaalinen ilmaylivoima ja brittien lähes yhtä totaalinen meren herruus, joista jälkimmäinen joutui enteellisesti väistymään, ensin yön pimeyteen turvaa ja lopulta kokonaan.

Kreetan taistelulla oli kauaskantoisia vaikutuksia. Sen perusteella tehtiin johtopäätöksiä, mutta yllättäen täysin päinvastaisia. Saksalaiset eivät enää koskaan käyttäneet maahanlaskujoukkoja samassa laajuudessa vaikka heillä parhaimmillaan käytettävissään noin 10.000 hyppykoulutettua laskuvarjojääkäriä. Britit ja amerikkalaiset puolestaan aloittivat omien maahanlaskujoukkojensa voimakkaan kehittämisen, mikä huipentui kesällä 1944 Normandiassa kolmen maahanlaskudivisioonan käyttöön. Kreeta oli siis saksalaisen maahanlaskusodankäynnin huipentuma ja taitepiste, kehityksen kärkeen siirtyivät nyt muut.

Kreikan ja Afrikan välissä

Kreetaan kiinnitettiin saksalaisten kaavailuissa jo syksystä 1940 huomiota sen itäisen Välimeren keskeisen aseman vuoksi. Kreikan eteläpuolella oleva saari oli kuin luotu ponnahduslaudaksi ja välilaskupaikaksi tähyttäessä kohti Suezin kanavaa ja Egyptiä. Erityisen mielenkiintoiseksi saaren asema tuli siinä vaiheessa kun Rommel kurotteli Afrikan pohjoisrantaa pitkin samaan suuntaan.

Englantilaisten kaavailuissa saari muodosti hyvän tukialueen toimittaessa merivoimilla Aegeamerellä ja Itäisellä Välimerellä. Tätä silmälläpitäen saarelle oli perustettu tankkauspaikka erittäin hyvään luonnolliseen satamaan Suda-lahteen. Saaren kolme vaatimatonta lentokenttää Malemessa, Rhetymnonissa ja Iraklionissa eivät lopulta näytelleet RAF:n käsissä oikeastaan minkään moista roolia, mutta saksalaisten suunnitelmien kannalta niiden olemassaolo tuli olemaan elintärkeä.

Hyökkääjät

Kreetalle hyppäsi tai lensi liitokoneella eri vaiheissa noin 6.000 miestä ja sen valtaamiseen otti osaa lopulta yhteensä noin 22.000 saksalaista. Suurin osa saksalaisista saapui saarelle kuitenkin kuljetuskoneen kyydissä, heitä oli peräti yli 13.000, mikä tekee valtausoperaation kaikkien aikojen suurimaksi ilmakuljetusoperaatioksi tuohon mennessä.

Kreetalle hypänneet laskuvarjojääkäripataljoonat olivat nelikomppaniaisia ja vahvuudeltaan noin 550-600 miestä, selkeästi normaalia saksalaista jalkaväkipataljoonaa pienempiä. Rykmentit erillisine komppanioineen olivat vahvuudeltaan karkeasti noin 2000 miestä. Rykmenttikokonaisuuksilla ei Kreetalla ollut käytännössä merkitystä, koska niiden pataljoonat osin tuhoutuivat tai hyppäsivät liian kauas toisistaan. Alkuvaiheessa taistelua saksalaisten puolella kävivät hyvin pieneksi kutistuneet pataljoonat, yksittäiset pienet komppaniat tai vielä pienemmät sattumalta yhteen osuneista miehistä johtajan ympärille kerääntyneet tilapäisyksiköt.

Laskuvarjojääkäripataljoonan aseistus oli konepistooleita, kiväärejä, kevyitä ja raskaita konekivääreitä sekä kranaatinheittimiä. Erityisiä laskuvarjojääkäreille kehitettyjä aseita ei sodan tässä vaiheessa ollut käytössä. Raskaampia aseita ei yksittäiskappaleita lukuun ottamatta pystytty ilmateitse kuljettamaan, koska siihen sopivia kuljetuskoneita ei ollut.

Pataljoonien suurimmat puutteet olivat panssarintorjunnassa, mihin oli vähäiset keinot, vain muutamia panssarintorjuntakivääreitä ja tilapäisvälineitä. On arvioitu kuitenkin, että pataljoonien tulivoima oli kuitenkin noin kaksinkertainen verrattuna vastassa oleviin miesmäärältään samankokoisiin englantilaisiin ja dominioiden jalkaväkipataljooniin, jotka olivat menettäneet aseistustaan Kreikan mannermaalta suoritetun evakuoinnin yhteydessä.

Saksalaisten johto oli useimmissa tapauksissa erittäin hyvää, modernia ja idearikasta sekä vähintään yhtä peräänantamatonta kuin miehensä. Erityisesti aliupseerit ja alempi upseerikunta piti organisaation koossa vaikka sen olisi jo kaiken järjen mukaan pitänyt muuttua toimintakyvyttömäksi.

Saksalaiseen taisteluhyppyyn kuului hypätä noin 12 miehen joukkona Junkers Ju 52:n ovesta pakkolaukaisulla parhaimmillaan vain noin 100 metrin korkeudesta,  jotta hyppääjä olisi mahdollisimman vähän aikaa vastustajan tulelle alttiina ja jotta joukko pysyisi mahdollisimman koossa. Hypyn aikana ei varjon ohjailu ollut mahdollista, eikä saksalainen laskuvarjojääkäri pystynyt valitsemaan alastulokohtaansa. Käytännössä ryhmä hajaantui 200-300 m matkalle eikä ollut toimintavalmis siis ennen kuin olivat löytäneet toisensa, johtajansa ja pitkät aseensa.

Laskuvarjojääkärit hyppäsivät kevyesti pistoolilla tai konepistoolilla aseistettuna, kaikki muu oli laskuvarjoilla pudotettavissa säiliöissä. Nämä oli värein ja muin tunnuksin merkitty, jotta jokainen ryhmä löytäisi omansa. Hypyn aikana ja heti maahan tultuaan laskuvarjojääkäri oli lähes puolustuskyvytön, hänen oli laskuvarjosta vapautumisensa jälkeen nopeasti löydettävä aseita ja ampumatarpeita sisältävä säiliö, toverinsa sekä johtajansa ennen kuin hänestä oli taistelemaan. Kreetalla hyppy vei hyvin usein suoraan vastustajan tulialueelle tai jopa ryhmitykseen, mikä selittää ensimmäisen päivän lähes käsittämättömät tappiot.

Saksalainen varustus oli osin huonosti lämpimään ilmanalaan sopivaa Eurooppaan kehitettyä. Operaatio toteutettiin sellaisella kiireellä, että sopivampaa varustusta ei ehditty sen kummemmin hankkia kuin jakaakaan. Sarkapuvuissa ja sen päälle vedetyissä suojapuvuissa hypänneet laskuvarjojääkärit kevensivätkin varustustaan pian. Juotavaa ja syötävää oli aluksi vain miehen mukana kulkenut määrä, myöhemmin lentokoneet tiputtivat säiliöissä lisää huoltoa. Samalla tavalla saatiin lisää myös ampumatarpeita. Periaatteessa laskuvarjojääkärien varustus oli monipuolinen ja hyvä, mutta se ei välttämättä koskaan saavuttanut käyttäjäänsä. Suurimmiksi ongelmiksi taistelun kuluessa tuli pian ampumatarvikkeiden ja erityisesti veden puute toukokuun lopun lähes 30 asteen helteessä.

Saksalaiselle hyökkääjälle oli aivan ratkaisevaa apua omista ilmavoimista, jotka estivät totaalisella ilmaylivoimallaan lähes kaiken vastapuolen liikkeen päivänvalossa ja pystyivät vaikuttamaan englantilaisten huollon ja vahvistusten kuljetuksiin merkittävästi.

Saksalainen laskuvarjojääkäri oli vapaaehtoinen ja tarkan valinnan tulos sekä erittäin perusteellisen koulutuksen saanut ja monessa tapauksessa ammattisotilas. Jokaiseen mieheen oli pyritty myös juurruttamaan saksalaisille poikkeuksellista oma-aloitteisuutta, annetut tehtävät ja tavoitteet olivat kaikkien tiedossa.

Laskuvarjojääkäreitä seuranneet vuoristojääkärit olivat hekin erikoisjoukkoja, koulutukseltaan ja varustukseltaan sangen sopivia Kreetan maastoon. Kreetan lopulta oikeasti vallannut 5. Gebirgs-Division oli saanut maastoon ja ilmanalaan sopivaa harjaannusta taistellessaan Kreikan mannermaalla. Vuoristojääkärien toimintaansa helpotti aivan olennaisesti se, että joukot säilyivät lentokuljetuksen jälkeenkin koossa ja varustettuina. He olivatkin heti lentokoneesta päästyään valmiita taisteluun. Itse asiassa nimenomaan vuoristojääkärit voittivat taistelun Kreetasta Malemen ja Hanian välillä heidän lukumääränsä ja tulivoimansa kasvaessa päivä päivältä taukoamattomien lentokuljetusten avulla. Vuoristojääkärien taktiikka oli laskuvarjojääkäreitä hidastempoisempaa ja perinteisempää, epäsuoran tulen tuella hyökkäämistä ja erityisesti saarrostusta vuoriston kautta. Periaate oli selkeästi “Hiki säästää verta”.

Puolustajat

Tässä esityksessä puhutaan toistuvasti yksinkertaisuuden vuoksi englantilaisista, mutta itse asiassa merkittävimmät Kreetalla olleet joukot puolustajien puolella olivat uusseelantilaisia ja australialaisia pataljoonia. Erityisen merkittävä Kreetan taistelun kannalta oli 2nd New Zealand Division’in pääosat, uusseelantilainen divisioonan, jonka pataljoonat olivat sangen kokemattomia, mutta henkilöstöltään ensiluokkaisia, vapaaehtoisia ja hyvässä fyysisessä kunnossa olevia ja Kreetan ilmanalaan hyvin sopivia.

Valtaosa englantilaisten joukoista oli taistellut joitakin viikkoja Kreikan mannermaalla ja tullut evakuoiduiksi Kreetalle suuren osan varustuksestaan menettäneinä. Erityisesti kuljetuskalusto, tykistö ja muu raskas materiaali oli jäänyt taakse, kuten myös työvälineet kaivautumiseen ja jopa majoittumis- ja muonitusvälineet. Kreikassa joukot olivat kuitenkin jo tutustuneet vastustajiinsa ja ennen kaikkea oppineet Luftwaffen ilmaylivoiman merkityksen sekä ainoat mahdolliset keinot suojautua siltä: mahdollisimman hyvä naamiointi, liikkuminen ja ajoneuvoliikenne vain öisin.

Puolustajan miesmäärä oli sangen suuri, noin 42.500 miestä, mutta siihen on luettu mm. ne tuhannet Kreikan mannermaalta evakuoidut huoltojoukkojen miehet, jotka olivat menettäneet käytännössä kaikki välineensä ja olivat oikeastaan huoltoa kuormittavaa painolastia. Osittain välineettömiä yksiköitä käytettiin jalkaväkenä, mm. pioneerit ja tykkimiehet taistelivat kivääri kädessä ja useimmiten yllättävän hyvin. Kokonaislukuun kuuluu myös noin 9.000 kreikkalaista sotilasta.

Erityisesti puolustajat olisivat tarvinneet enemmän konetuliaseita, kranaatinheittimiä, tykistöä, ilmatorjuntaa, panssarivaunuja ja viestivälineitä. Näitä Pohjois-Afrikassa taistelevalla brittien Kairossa olevalla johdolla ei ollut lähettää riittävästi painopisteen ollessa muualla. Puolustajien edut kevyesti aseistettuihin laskuvarjojääkäreihin olivatkin hyvin pienet.

Puolustajiin kuuluivat myös kreikkalaiset joukot, joita oli paljon, noin 9.000 miestä, mutta jotka suurimmaksi osaksi olivat hyvin vajavaisen koulutuksen saaneita ja peräti kehnosti aseistettuja. Suurin osa miehistä oli ilman kivääreitä ja aseistetuillakin oli vähän ampumatarpeita. Kreikkalaiset joukot hajaantuivat joissakin tapauksissa nopeasti,  toisissa taas taistelivat aseistukseensa nähden hyvin ja sitkeästi.

Saksalaiset yllätti Kreetan siviilien osallistuminen paikoitellen taisteluihin joko omilla hyvinkin vanhanaikaisilla aseillaan tai maastosta löytämillään. Englantilaiset eivät tätä estäneet vaan pikemminkin tukivat, saksalaiset puolestaan reagoivat jyrkästi teloittaen ase kädessä tavatut siviilit paikan päällä. Monelle teloitetulle ei sodankäynnin kansainvälinen säännöstö liene ollut selvä ennen aseeseen tarttumista. Sodankäynnin sääntöjen rikkomien siviilien toimesta muuttui brittien propaganda-aseeksi ja loi synkän alun saksalaisten ja kreetalaisten pakolliselle yhteiselolle. Siviilien osallistumista taisteluihin näyttää merkityksen osalta kovasti liioitellun ja etenkin sodan jälkeen se on muuttunut kreetalaiseksi sankaritaruksi.

Tiedustelu pettää

Niin hyökkääjän kuin puolustajankin suunnitelmat ja joukkojen ryhmitys perustui osittain tiedustelun antamiin tietoihin. Taistelun alkuasetelma oli tulosta tiedustelusta, joka kummankin osapuolen kohdalla petti pahasti.

Tiedustelun antaman täysin väärällä tilannekuvalla tuli olemaan katastrofaaliset seurauksen saksalaisille laskuvarjojääkäreille, jotka taistelun muutaman ensimmäisen tunnin aikana olivat lähes menettää pelin. Pelastukseksi tuli vain vastustajan passiivisuus yhdellä kolmesta avainasemassa olevasta lentokentästä Malemessa.

Englantilaisten puolella ei ollut epäselvyyttä siitä, etteikö hyökkäys ollut odotettavissa, tämän kertoivat jo Ultran välittämät Saksan sodanjohdon viestit. Kreikkaan jäänyt agenttiverkosto kertoi myös siitä, mitä oli tulossa, maahanlaskujoukot ja vuoristojääkärit eivät olleet jääneet huomaamatta, kuten eivät saksalaisten toimet Kreikan eteläosan primitiivisten lentokenttien päättäväisessä kunnostamisessa ja merikuljetukseen sopivien alusten pakko-otossakaan. Lentokoneiden lentämistä ja saksalaisten huoltokuljetuksia oli myös mahdoton salata. Saksalaisten taktiikasta ja yleensäkään maahanlaskujoukkojen käyttötavoista sen sijaan ei oikeaa kuvaa välittynyt, vaikka nämä olisi pitänyt osata arvioida oikein jo esimerkiksi Hollantiin 1940 tehdyn maahanalaskun jälkeen.

Taistelun ensimmäisinä päivinä englantilaisten tiedustelu petti siinä mielessä, että se ei pystynyt kertomaan saaren puolustusta johtavalle kenraalimajuri Bernard Freybergille ovatko kaikki saksalaiset laskuvarjojääkärit ja liitokoneet jo Kreetalla, vai onko vielä odotettavissa lisää. Jo ensimmäisenä taistelupäivänä englantilaisilla oli onnekkaasti käytettävissään saksalaisten kokonaissuunnitelma saaren valtaamiseksi.

Tiedustelu ei myöskään antanut todenmukaista kuvaa saksalaisten meritse lähettämistä vahvistuksista ja maihinnousujen vaarasta ylipäätään, vaan Freyberg otti ennen taistelua ja vielä sen alettuakin maihinnousujen vaaran aivan liian vahvasti huomioon tilanteenarvioinnissaan. Osin Ultran antamien tietojen perusteella Lontoossa tehdyt johtopäätöksetkin veivät häntä samaan suuntaan. Tämä sitoi merkittävänä määrä joukkoja odottamaan maihinnousuja turhaan kun samanaikaisesti ratkaisu jo tapahtui muualla.

Kreikan mantereelle kohdistuneen tiedustelun osittaista pettämistä pahempi ongelma englantilaisille oli lopulta kuitenkin lähitiedustelun lähes totaalinen aukko. Viestiyhteyksien ollessa heiveröisiä ei edes se mitä omat joukot näkivät välittynyt pataljoonien tasolta ylöspäin. Pitkin saaren pohjoista rantakaistaletta oli myös laajoja alueita, joita ei pystytty edes tähystyksellä valvomaan. Taistelun alkuvaiheessa ylempien johtoportaiden saamat tiedot olivat sirpaleisia ja jopa harhaanjohtavia ja ratkaisujen tekeminen niiden perusteella oli mahdotonta. Lentotiedustelu englantilaisilta puuttui kokonaan, koska viimeisetkin RAF:n koneet lensivät Egyptiin jo ennen saksalaisten hyökkäystä.

Saksalaisilla oli hyökkäyksensä suunnittelussa kiire ja pohjatiedot Kreetasta näyttävät olleen hatarat, pääasiallinen tietolähde oli lentotiedustelu.

Jostakin syystä lentotiedustelu kuitenkin antoi pahasti harhaanjohtavat tiedot niin maastosta kuin odotettavissa olevasta vastarinnastakin. Tällä tuli olemaan katastrofaaliset seuraukset ensimmäisessä portaassa hyppääville laskuvarjojääkäreille ja se oli ratkaista koko taistelun. Lentotiedustelu ei mm. havainnut Malemen, Rethymnonin ja Iraklionin lentokenttien alueelle tai läheisyyteen ryhmitettyjä englantilaisia pataljoonia.

Olennaisena syynä tähän lentotiedustelun epäonnistumiseen näyttää olleen englantilaisten asemien erinomainen maastouttaminen matalaa puustoa ym. kasvavaan ja osin hyvin rikkonaiseen maastoon. Useat saksalaiset pataljoonat hyppäsivätkin suoraan englantilaiseen ryhmitykseen ja kärsivät suuria tappioita. Järkytys lienee ollut melkoinen, laskuvarjojääkäreille kun kerrottiin etukäteen odotettavissa olevan vain vähäistä vastarintaa ja koko saaren puolustajien määräksi oli arvioitu 5.000 miestä.

Laskuvarjojääkärit ja vuoristojääkärit

Kreetalle hypänneet laskuvarjojääkäripataljoonat olivat nelikomppaniaisia ja vahvuudeltaan noin 550-600 miestä, selkeästi normaalia jalkaväkipataljoonaa pienempiä. Rykmentit erillisine komppanioineen olivat vahvuudeltaan karkeasti noin 2000 miestä. Rykmenttikokonaisuuksilla ei Kreetalla ollut käytännössä merkitystä, koska niiden pataljoonat osin tuhoutuivat tai hyppäsivät liian kauas toisistaan. Alkuvaiheessa taistelua saksalaisten puolella kävivät hyvin pieneksi kutistuneet pataljoonat, yksittäiset komppaniat tai vielä pienemmät sattumalta yhteen osuneista miehistä johtajan ympärille kerääntyneet tilapäisyksiköt.

Laskuvarjojääkäripataljoonan aseistus oli konepistooleita, kiväärejä, kevyitä ja raskaita konekivääreitä sekä kranaatinheittimiä. Erityisiä laskuvarjojääkäreille kehitettyjä aseita ei sodan tässä vaiheessa ollut käytössä. Raskaampia aseita ei yksittäiskappaleita lukuun ottamatta pystytty ilmateitse kuljettamaan, koska siihen sopivia kuljetuskoneita ei ollut.

Pataljoonien suurimmat puutteet olivat panssarintorjunnassa, mihin oli vähäiset keinot,vain muutamia panssarintorjuntakivääreitä ja tilapäisvälineitä. On arvioitu kuitenkin, että pataljoonien tulivoima oli kuitenkin kaksinkertainen verrattuna vastassa oleviin miesmäärältään samankokoisiin englantilaisiin ja dominioiden jalkaväkipataljooniin, jotka olivat menettäneet aseistustaan Kreikan mannermaalta suoritetun evakuoinnin yhteydessä. Erityisesti saksalaisten konepistoolit olivat hyödyllisiä peitteisessä maastossa käydyissä jalkaväkitaisteluissa.

Saksalaiseen taisteluhyppyyn kuului hypätä noin 12 miehen joukkona Junkers Ju 52:n ovesta pakkolaukaisulla parhaimmillaan vain noin 100 metrin korkeudesta,  jotta hyppääjä olisi mahdollisimman vähän aikaa vastustajan tulelle alttiina ja jotta joukko pysyisi koossa. Hypyn aikana ei varjon ohjailu ollut mahdollista, eikä saksalainen laskuvarjojääkäri pystynyt valitsemaan alastulokohtaansa.

Laskuvarjojääkärit hyppäsivät kevyesti aseistettuna, pistoolilla tai konepistoolilla aseistettuna, kaikki muu oli laskuvarjoilla pudotettavissa säiliöissä. Nämä oli värein ja muin tunnuksin merkitty, jotta jokainen ryhmä löytäisi omansa. Hypyn aikana ja heti maahan tultuaan laskuvarjojääkäri oli lähes puolustuskyvytön, hänen oli laskuvarjosta vapautumisensa jälkeen nopeasti löydettävä aseita ja ampumatarpeita sisältävä säiliö, toverinsa sekä johtajansa ennen kuin hänestä oli taistelemaan. Varjon hihnojen irrotus oli nykyisiin varjoihin verrattuna  monimutkainen toimenpide, joka lisäksi piti tehdä pystyasennossa. Kreetalla hyppy vei hyvin usein suoraan vastustajan tulialueelle tai jopa ryhmitykseen, mikä selittää ensimmäisen päivän lähes käsittämättömät tappiot.

Saksalainen varustus oli osin huonosti lämpimään ilmanalaan sopivaa Eurooppaan kehitettyä. Sarkapuvuissa ja sen päälle vedetyissä suojapuvuissa hypänneet laskuvarjojääkärit kevensivätkin varustustaan pian. Juotavaa ja syötävää oli aluksi vain miehen mukana kulkenut määrä, myöhemmin lentokoneet tiputtivat säiliöissä lisää huoltoa. Samalla tavalla saatiin lisää myös ampumatarpeita, joskin kaikista pudotuksista merkittävä osa jäi hyödyntämättä tai putosi englantilaisille. Periaatteessa laskuvarjojääkärien varustus oli monipuolinen ja hyvä, mutta se ei välttämättä koskaan saavuttanut käyttäjäänsä. Suurimmiksi ongelmiksi taistelun kuluessa tuli pian ampumatarvikkeiden ja veden puute.

Saksalaiselle hyökkääjälle oli aivan ratkaisevaa apua omista ilmavoimista, jotka estivät totaalisella ilmaylivoimallaan lähes kaiken vastapuolen liikkeen päivänvalossa ja pystyivät vaikuttamaan englantilaisten huollon ja vahvistusten kuljetuksiin merkittävästi.

Saksalainen laskuvarjojääkäri oli vapaaehtoinen ja tarkan valinnan tulos sekä perusteellisen koulutuksen saanut. Jokaiseen mieheen oli pyritty myös juurruttamaan saksalaisille poikkeuksellista oma-aloitteisuutta, annetut tehtävät ja tavoitteet olivat kaikkien tiedossa. Asiaansa uskovat ja vaikeassakin tilanteessa peräänantamattomat laskuvarjojääkärit olivatkin eräs Kreetan voiton avain.

Laskuvarjojääkäreitä seuranneet vuoristojääkärit olivat hekin erikoisjoukkoja, koulutukseltaan ja varustukseltaan sangen sopivia Kreetan maastoon. Heidän toimintaansa helpotti se, että joukot säilyivät lentokuljetuksen jälkeenkin koossa ja varustettuina. He olivatkin heti lentokoneesta päästyään valmiita taisteluun. Itse asiassa nimenomaan vuoristojääkärit voittivat taistelun Kreetasta Malemen ja Hanian välillä heidän lukumääränsä ja tulivoimansa kasvaessa päivä päivältä taukoamattomien lentokuljetusten avulla. Vuoristojääkärien taktiikka oli laskuvarjojääkäreitä hidastempoisempaa ja perinteisempää, epäsuoran tulen tuella hyökkäämistä ja erityisesti saarrostusta vuoriston kautta. Periaate oli selkeästi “Hiki säästää verta”.

Student heittää kaiken heti tuleen

Merkittävin ja kauaskantoisin vaikutus lentotiedustelun tuloksella oli kuitenkin maahanlaskuarmeijakunnan komentajan kenraalimajuri Kurt Studentin suunnitelmaan, jossa hän vain vähäistä vastarintaa odottaessaan jakoi käytettävissään olevat voimansa tasaisesti kolmen lentokentän ja niiden läheisyydessä olevan sataman valtaamiseen. Tarkoituksena oli saada nopeasti haltuun lentokenttä tai useampi sekä satamia, joiden kautta meritse saapuisivat laskuvarjojääkäreiltä puuttuva raskas kalusto ja vuoristojääkärit.

Laskuvarjojääkäripataljoonista osa hyppäsi suoraan kohteeseensa, osa puolestaan ripoteltiin kohteiden läheisyyteen.Suunnitelma edellytti myös lähes kaikkien laskuvarjojääkärien ja kaikkien liitokoneiden käyttöä heti ensimmäisenä taistelupäivänä. Suunnitelmalta puuttui ilmateitse kuljetettava merkittävä reservi ja selkeä painopiste, mikä tietysti oli sodankäynnin oppien vastaista ja sangen alkeellinen virhe armeijakunnan komentajalle. Kohtalo tuli kuitenkin sattumalta antamaan  Studentille reservin, jota hän saattoi käyttää toisena taistelupäivänä.

Kolme taisteluosastoa

Kreetan valatus oli täydellisesti Luftwaffen, Saksan ilmavoimien, operaatio ja sitä johti Kreikan valtauksen osallistunut kenraalieversti Alexander Löhr’in johtama Luftflotte 4 (4. Ilma-armeija) ja sen alaisuudessa Kurt Studentin johtama XI Fliegerkorps (11. Ilma-armeijakunta), johon puolestaan kuului 7. Fliegerdivision (7. Maahanlaskudivisioona), 5. Gebirgsdivision (5. Vuoristodivisioona) ja osia 6. Gebirgsdivision’ista (6. Vuoristodivisioona) sekä eräitä muita joukkoja.

Maahanlaskuarmeijakunnan hyökkäystä tuki ilma-armeijalle alistettu kenraali Wolfram Frh. von Richthofen’in johtama VIII Fliegerkorps (8. Ilma-armeijakunta), jolla oli johdossaan noin 500 kuljetuskonetta, 390 pommittaja ja 180 hävittäjää.

Studentin maahanlaskudivisioona ja muut hänen käytettävissään olevat joukot jaettiin suunnitelmassa kolmeen ryhmään, joista läntiseen Gruppe West’iin (kenraalimajuri Eugen Meindl) kuului nelipataljoonainen Fallschirmjäger-Sturmregiment, “Laskuvarjojääkärirynnäkkörykmentti”, ilman yhtä pataljoonaa. Sen päätehtävä oli vallata Malemen lentokenttä.

Gruppe Mitte’en (kenraaliluutnantti Wilhelm Süssmann) kuuluva kolmipataljoonainen Fallschirmjäger-Regiment 3 lähetettiin laskuvarjopioneeripataljoonalla vahvistettuna Junkerseilla ja liitokoneilla Hanian lounaispuolella, Galataksen eteläpuolella olevaan laaksoon tehtävänään vallata etelästä käsin saaren hallinnollinen keskus Hania ja sen läheisyydessä oleva Suda-lahden satama. Samaan taisteluosastoon kuuluva Fallschirmjäger-Regiment 2 hyppäsi kahden pataljoonan vahvuisena ja eräiden vahvistusten kanssa Rethymnonin lentokentän ja kaupungin läheisyyteen tehtävänään vallata nämä.

Gruppe Ost (kenraaliluutnantti Julius Ringel), johon kuului kolmipataljoonainen Fallschirmjäger-Regiment 1 ja yksi pataljoona Fallschirmjäger-Regiment 2:sta puolestaan hyppäsi Iraklionin kaupungin ja sen itäpuolella olevan lentokentän tienoille tehtävänään vallata saaren paras lentokenttä ja Suda-lahden ohella ainoa toinen merkittävin satama.

Koska oli mahdotonta käytössä olevalla määrällä Junkers Ju 52 -kuljetuskoneita siirtää kerrallaan kaikkia laskuvarjojääkäreitä päädyttiin kaksiportaiseen kuljetukseen, jossa aikaisin aamulla hyppäisivät Gruppe West’in laskuvarjojääkärit Malemeen ja sen ympäristöön sekä Gruppe Mitte’n Hanian läheisyyteen ja lounaispuolelle tarkoitetut joukot, kuljetuskoneiden tankkauksen jälkeen hyökkäsivät iltapäivällä Gruppe Mitte’n ja Gruppe Ost’in Rethymnoniin ja Iraklioniin tarkoitetut joukot.

Freyberg puolustaa kaikkea

Jos oli Student jakanut joukkonsa tasaisesti saaren lentokentille ja satamiin niin vielä tasaisemmin oli Freyberg jakanut “Creforce’n” pataljoonansa puolustukseen. Hänellä oli lukumääräisesti ylivoimaiset joukot, yli 42.000 miestä käytettävissään, mutta todella taisteluun kykeneviä joukkoja lopulta vähänlaisesti saareen laajuutta ajatellen. Lentokenttien ja satamien merkitys oli hänelle selvä ja näihin ja näiden läheisyyteen olikin ryhmitetty pääosa joukoista. Mutta koska hän piti maihinnousuja myös merkittävänä uhkana joukkoja oli myös satamien välillä, erityisesti Hanian ympäristöön ja pitkin rannikkoa sen länsipuolella. Ryhmitys päättyi lännessä Tavronitis-joelle heti Malemen lentokentän länsipuolelle, millä tuli osaltaan olemaan ratkaiseva vaikutus tapahtumien kehitykseen.

Merkittävin yhtenäinen joukko Freybergin käytössä oli Kreikasta evakuoitu kenraalimajuri E.C Westonin 2nd New Zealand Division’in pääosa, kaksi jalkaväkiprikaatia, joista 5. Brigade ryhmittyi neljällä jalkaväkipataljoonallaan ja pioneeripataljoonallaan puolustukseen Malemeen ja siitä länteen aina Plataniakseen asti, jossa oli prikaatin komentopaikka.

Rethymnoniin ja sen ympäristöön ryhmitettiin prikaatikenraali G.A Vaseyn 12. Australialainen prikaati, joista kaupungin itäpuolella olevaa lentokenttää puolustivat aktiivisesti taistellen ja aina yleiseen antautumiseen asti kaksi australialaista jalkaväkipataljoonaa.

Iraklionissa ja sen ympäristössä oli brittiläisen prikaatikenraali B.H. Chappelin 14. prikaati, jonka joukot puolustautuivat kaupungin länsipuolella ja itäpuolella sijaitsevan lentokentän ympäristössä myös sangen menestyksellisesti aina taistelun loppuvaiheessa suoritettuun menestykselliseen irtautumisen ja evakuoitiin asti.

Hyppy kuolemaan: Maleme

Aamuyön tunteina koneisiinsa kivenneen Fallschirmjäger-Sturmregimentin ensimmäisen hyökkäysaallon laskuvarjojääkärit hyppäsivät kirkkaassa aamuauringossa seitsemän kahdeksan vaiheilla Malemen lentokentän liepeille, sen eteläpuolella olevalla Kukkula 107:lle ja hieman lännemmäksi. Suuri osa hyppäsi suoraan uusiseelantilaisten tuleen tai jopa suoraan ryhmitykseen ja hypänneistä pataljoonista vain läntisin oli maahan tulon jälkeen toimintakykyinen. Osa laskuvarjojääkäreistä kaatui tai haavoittui jo ilmassa käsiaseiden tulessa, suuri osa heti maahan tultuaan ja vain pieni osa säilyi toimintakykyisinä. Käytännössä maahanlaskurynnäkkörykmentti menetti kolmesta hypänneestä  pataljoonastaan yhden kokonaan ja toisen suurimmaksi osaksi.

Majuri Scherberin III pataljoona hyppäsi suoraan uusiseelantilaisten ryhmitykseen lentokentän länsipuolelle ja osin itse Kukkulalle 107. Pataljoona käytännössä tuhoutui taisteluyksikkönä eikä siitä tämän jälkeen ollut puolustajille kuin vähäistä harmia.

Majuri Gericken IV pataljoona Tavronitis-joen länsipuolella joutui sekin osittain puolustajien tuleen, mutta säilytti taistelukuntonsa ja ryhtyi tarmokkaasti yrittämään itse lentokentälle.

Noin 40 liitokonetta laskeutui joen suistoon ja pitkin sen kuivan uoman vartta. Osa tuhoutui vihollisen tulessa, osalle koitui kohtalokkaaksi kivinen ja matalaa puustoa kasvava maasto. Liitokoneissa maahan tuli puolet majuri Kochin I pataljoonasta, jonka hengissä selvinneet kokoontuivat kuivan joenuoman  kuolleeseen kulmaan. Itse Tavronitiksen siltaa varten oli varattu seitsemän liitokonetta, joissa olevien laskuvarjojääkärien tehtävä oli vallata silta ja estää sen räjäytys. Silta jäi ehjäksi, mutta sen hallinasta taisteltiin koko päivä.

Majuri Stenzlerin II pataljoona puolestaan hyppäsi Malemen kentän etelä- ja lounaispuolelle eikä kärsinyt pahoja tappioita. Suhteellisen hyvin onnistui myös rykmentin esikunnan, yhden ilmatorjuntakomppanian, lääkintäjoukkueen ym. hyppy, koska ne tulvivat alas joen länsipuolella, johon englantilaisten ryhmitys ei enää ulottunut ja jonne he eivät pystynee tulellaankaan vaikuttamaan.

Kokonaisuutena Fallschirmjäger-Sturmregimentin maahanlasku ei kuitenkaan tuonut suunniteltua tulosta, vaan lentokenttä jäi ensimmäisen taistelupäivän päättyessä englantilaisten käsiin. Kukkulan 107 länsi- ja pohjoisreunassa olevat kaksi uusiseelantilaista komppaniaan taistelivat edelleen peräänantamattomasti ja hallitsivat tulellaan myös itse lentokenttää, jonne myös brittien tykistö pystyi ampumaan.

Yön tullessa väsyneet ja janoiset laskuvarjojääkärit katsoivat menettäneensä pelin, koska pimeän tulleen alkaisi englantilaisten vastahyökkäys, jota he eivät pystyisi vastustamaan. Suuret tappiot ja joukkojen meno sekaisin sekä tavattoman monen johtajan kaatuminen tai haavoittuminen vaikutti mielialaan myös voimakkaasti.

Uusiseelantilaiset vetäytyvät

Itse kenttää ja Kukkulaa 107 puolusti uusiseelantilainen eversti Andrew’n johtama 22. pataljoona, jonka kaksi jalkaväkikomppaniaa oli alhaalle kukkulan eturinteessä, kaksi taaempana ja ylempänä rinteellä. Pataljoona tulitti saksalaisia tehokkaasti, mutta kärsi itse koko ajan Luftwaffen rynnäköinnistä. Pataljoonan komentajalta katkesi ensin puhelinyhteys etummaisiin komppanioihinsa, lähetitkään eivät päässeet läpi. Päivän taistelun aikana hän jostakin syystä pysyi sitkeästi komentopaikallaan, josta taistelumaasto ei näkynyt. Myös yhteys taakse prikaatiin oli heikko, vain radion kautta.

Iltapäivällä viiden jälkeen Andrew katsoi tulleen ajan käyttää kaksi Matilda-panssarivaunuaan vastahyökkäykseen puhdistaakseen Tavronitis-joen uoman, jonne saksalaiset olivat kiusallisesti pesiytyneet. Panssarit ja noin joukkueen verran jalkaväkeä yrittivät vastahyökkäystä, mutta kun toinen tankki sai vian ja toinen juuttui kiinni ei tämä vaisuhko hyökkäyskään menestynyt.

Pimeän tullen Andrew pyysi vielä kertaalleen ylemmiltään tukea ja sanoi olevansa pakotettu vetäytymään. Tämän hän toteutti pimeän tultua, mutta ei saanut kahta edessä olevaa komppaniaansa mukaan, koska minkäänlaista yhteyttä ei ollut. Nämä kaksi kärsinyttä komppaniaa huomasivat kuitenkin aamuyöllä pataljoonan kadonneet ja lähtivät perää. Pataljoonan vetäytymistä Kukkulalta 107 ja lentokentän läheisyydestä on jälkikäteen pidetty ratkaisevana liikkeenä kentän omistuksesta käytävän taistelun ja sitä kautta myös koko saaresta käytävän kamppailun kannalta. Yö olisi ollut otollinen vastahyökkäykseen, koska silloin saksalaisten ilmaylivoimalla ei olisi ollut merkitystä. Sopivan etäisyyden päässä lentokentästä olisi ollut 3-4 pataljoonaa, joista osa oli tyhjän panttina vartiomassa rannikkoa, mutta sen paremmin Plataniaksessa komentopaikkaa pitänyt prikaatinkomentjana kuin Hanian itäpuolella ollut Freyberg ei tällaista käskenyt.

Toinen erä

Ensimmäisen aallon kuljetuskoneet palasivat puolentoista tunnin paluulennon jälkeen kentilleen uutta aaltoa varten. Useita koneita oli pudonnut alas ja monessa oli vaurioita. Koneet oli myös tankattava, mikä kävi hyvin hitaasti käsipelillä suoraan tynnyreistä. Hyökkäyssuunnitelman aikataulussa ei enää pysytty, vaan lähtö myöhästyi. Koneita oli myös liian vähän, jotta kaikki olisivat mahtuneet mukaan ja lastaus oli suunniteltava nopeasti uudestaan.

Kun vielä auringon kuivattamat kentät peittyivät jo ensimmäisten startanneiden koneiden jälkeen läpinäkymättömiin pölypilviin hidastui toisen aallon lähtö entisestään. Lopputuloksena oli se, että kun ensimmäisten miesten olisi pitänyt hypätä koneesta kohteensa yllä klo 15 jälkeen monet eivät olleet vielä edes astuneet koneisiinsa. Vielä huonompi asia oli, että hyppyä edeltävän tulivalmistelun pommittajat ja hävittäjät olivat jo aikataulun mukaan lähteneet ja pehmittivät aivan liian aikaisin Rhetymnonin ja Iraklionin englantilaispataljoonia sekä muita kohteitaan. Viestiyhteyksien ja komentotien monimutkaisuuden takia koneita ei saatu kutsuttua takaisin.

Tasapeli Rhetymnonissa

Rhetymnonissa hyppäsi eversti Alfred Sturmin Fallschirmjäger-Regiment 2 noin kahden pataljoonan vahvuisena. Sturm oli jakanut joukkonsa useaan taisteluosastoon noin 10 km matkalle pitkin rantaa ja sitä seuraavaa tietä Rhetymnonin molemmin puolin. Erityisesti lentokentän läheisyydessä kaupungin itäpuolelle hypänneet joutuivat täälläkin tehokkaaseen käsiaseiden torjuntatuleen jo ilmassa, osa saksalaisista hyppäsi kuin tarjottimelle kahden australialaispataljoonan tehokkaimmalle tulialueella ja tappiot olivat sen mukaisia.

Pienen alkumenestyksen jälkeen laskuvarjojääkärit kietoutuivat useaksi päiväksi australialaisten kanssa taisteluun, jossa kohteita eli kaupunkia ja lentokenttää ei saavutettu. Rhetymnonin taistelu ei vaikuttanut kokonaistilanteeseen mitenkään vaan vastakkain olevat joukot sitoivat toisensa ja sotiminen loppui vasta brittien evakuoinnin ja yleisen antautumisen yhteydessä.

Iraklion vallataan ja menetetään

Eversti Bruno Bräuerin Fallschirmjäger-Regiment 1 ja sille alistettu Fallschirm-Jägerregiment 2:n II pataljoona hyppäsivät Iraklionin ympäristöön tavoitteenaan vallata kaupunki satamineen ja kaupungin itäpuolella oleva saaren paras lentokenttä. Itse kentälle hypännyt toinen pataljoona joutui peräti neljän englantilaisen pataljoonan tuleen ja kärsi pahoja tappioita. Kaupungin länsipuolelle hypänneet kaksi pataljoona kärsivät vähän ja pystyivät lopulta tunkeutumaan itse kaupunkiin sisään, mutta luopuivat siitä pian. Lentokenttää ei saatu haltuun, se oli englantilaisten voimakkaimmin puolustama koko saarella.

Voimasuhteet olivat saksalaisille epäedulliset, englantilaisilla oli alueella neljä hyvää vakituisen väen jalkaväkipataljoonaa ja kreikkalaisia joukkoja. Iraklionissakin tilanne juuttui paikalleen eikä se vaikuttanut yleistilanteeseen. Britit veivät joukkonsa lopulta onnistuneesti meritse pois yleisen evakuoinnin alkaessa.

Hyppy ylätasangolle

Parhaiten laskuvarjorykmenteistä pääsi maahan eversti Heidrichin Fallschirmjäger-Regiment 3, joka yhdessä pioneeripataljoonan kanssa hyppäsi Askifoun ylätasangolle Hanian lounaispuolelle. Alue oli matalaa puustoa ja pensaikkoa kasvava sangen hedelmällinen alue ja mikä parasta ilman puolustajia. Vain rykmentin kolmesta pataljoonasta lähimmäs Haniaa hypännyt II pataljoona koki kovia hyppäämällä suoraa Galataksen tasalla asemissa olevien uusseelantilaisten niskaan.

Rykmentti pystyi kohtuullisen hyvin kokoontumaan ja selkeästi hallussa oleva tasanko teki huoltopudotukset helpoiksi. Rykmentti ei omin voimin kuitenkaan päässyt läpi sen ja Hanian välissä Galataksen ja Daratsoksen tasalla olevista vihollisvoimista. Pattitilanne laukesi vasta kun lännestä etenevät vuoristojääkärit sen laukaisivat. Yleistilanteeseen rykmentti pystyi lopulta vaikuttamaan vain vähän, tosin Haniaan ja Suda-lahteen siitä kohdistuva uhka oli englantilaisille todellinen.

Studentin uhkapeli

Ensimmäisen taistelupäivän aikana Ateenassa taistelun tulosta jännittävä Student esikuntineen oli lähes täydellisessä pimeydessä todellisesta tilanteesta. Vain Gruppe Westiin oli iltapäivällä syntynyt radioyhteys, kahden muun ryhmän osalta oli käytettävissä vain lentäjien epätarkkoja ilmoituksia. Ne vähäiset tiedot, joita oli iltaan mennessä tihkunut kertoivat musertavista tappioista ja siitä, että yhtään kohdetta ei ollut vallattu.

Toisen taistelupäivän aamulla kaksi lentokonetta teki lennon, joilla tuli olemaan kauaskantoisia seurauksia. Eräät lentäjät kuulivat koneensa radiosta, että laskuvarjorynnäkkörykmentin komentaja Meindl on pahasti haavoittunut ja toisaalta ampumatarvikkeista on huutava pula. Yksinäinen Junkers starttasi esimiesten luvalla, laskeutui rantahiekalle Tavronitis-joen suiston länsipuolella, pystyi jopa nousemaan ja palasi kotikentälleen tiedolla että tämä on mahdollista. Toisen koneen Student lähetti tietoisesti katsomaan tilannetta Malemen lentokentällä. Kone kävi, laskeutui englantilaisten tulesta huolimatta, nousi uudestaan ja palasi sillä tiedolla, että kentän länsipää on laskukelpoinen.

Student päätti nyt heittää arpaa viimeisen kerran ennen kuin hänet käsketään keskeyttämään turha operaatio. Vuoristojääkärit saivat valmistautua kuormaamaan pataljoonan iltapäivällä kuljetuskoneisiin ja kaikki ensimmäisen päivän yli jääneet noin 500 laskuvarjojääkäriä koottiin yksiköiksi, joiden käskettiin hypätä Malemen kentän molemmin puolin.

Jotakin oli tehtävä myös johdolle, sillä maahanlaskudivisioonan komentaja oli kuollut liitokoneen maahansyöksyssä ja ainoa edes jonkinlaista lupausta antavan joukon, Fallschirmjäger-Sturmregimentin komentaja pahasti haavoittunut ja vain yksi sen pataljoonankomentajista oli enää toimintakykyinen. Student päätti lähettää vahvistusten mukana eversti Bernhardt Ramcken saattamaan asiat raiteilleen.

Vuoristojääkärit voiton avain

Studentin uhkapeli lähettää kuljetuskoneet Malemen kentälle toi lopulta tuloksen yhdessä englantilaisten passiivisuuden kanssa. Kello viiden aikoihin saapuivat ensimmäiset Junkers’it mukanaan eversti Utz’in Gebirgjäger-Regiment 100:n kärki. Koneet laskeutuivat, purkivat pikaisesti miehet, ottivat haavoittuneita mukaansa ja olivat taas noin minuutin päästä ilmassa. Täysissä taisteluvarusteissa saapuvat miehet ohjattiin koneista suoraan taisteluun.

Englantilaiset ampuivat jatkuvalla syötöllä saapuvia kuljetuskoneita kenttätykeillä ja konekivääreillä ja aiheuttivat tappioita ja konevaurioita. Tästä piittaamatta saksalaiset pitivät kentän väkisin auki.sotavankeja käyttäen koneenromut sivuun saadakseen tilaa laskeutuville koneille. Koneita saapui parinkymmenen vauhdilla tunnissa ja lopulta tämä ilmasilta pystyi siirtämään noin pataljoonan päivässä.

Vuoristojääkäreistä osa käytettiin vahventamaan laskuvarjojääkärien heikkoa rintamaa, osa lähti kiertämään etelästä vuoriston kautta englantilaisten asemat. Tämän jälkeen oli enää ajan kysymys voimasuhteiden kääntymiselle ja samalla taistelun ratkaisulle. Sodankäynnin johto siirtyi nyt 5. Vuoristojääkäridivisioonan komentajalle kenraalimajuri Julius Ringelille, joka käytti hyvin konventionaalista taktiikkaa.

Viimeisenä yrityksenä englantilaiset saivat vihdoin yöllä 21.-22.5. aikaiseksi vastahyökkäyksen, mutta monimutkaisen suunnitelman vuoksi se ensin myöhästyi pahasti ja jäi sitten päivänvalossa kiinni.

Tästä eteenpäin sotaa käytiin kuin mitä tahansa maasotaa, jota ilmavoimat tuki. Freyberg antoi viimein periksi ja ilmoitti taistelun menetetyksi sekä halunsa evakuoida joukkonsa. Tämä tapahtui kuninkaallisten merivoimien toimesta pääasiassa Sfakiasta saaren etelärannikolta neljänä yönä 28.5.-1.6. Kesäkuun ensimmäisenä päivänä noin 5.000 brittiä antautui evakuointimahdollisuuksien mentyä.

Tappiot

Kreetan taisteluun liitetään erityisesti laskuvarjojääkärien suuret tappiot. Eri lähteissä nämä ilmoitetaan hieman eri tavalla, mutta koko Kreetan kymmenen päivän taistelussa saksalaiset kärsivät luotettavana pitämäni lähteen laskuvarjojääkärien osalta kaatuneita ja kadonneita 3.094 miehen ja vuoristojääkärit 580 miehen tappiot, haavoittuneita oli yhteensä 2.594.

Yhtään sen pienemmät eivät olleet brittien tappiot, vaikka niiden koostumus oli toinen, kaatuneita ja kadonneita oli 1.751, haavoittuneita 1.738 ja sotavangiksi jäi 12.254 miestä. Kreetaan liittyvissä taisteluissa Royal Navy menetti kaatuneita peräti 1.828 miestä.

Brittien tappiopuolella on syytä laskea myös 3 upotettua ja 6 vaurioitettua risteilijää, 6 upotettua ja 7 vaurioitettua hävittäjää sekä 4 vaurioitettua taistelulaivaa.

Miksi kävi näin?

Kreetalla oli hyökkääjänä maailman kehittynein maahanlaskutekniikka ja suurin koskaan siihen asti kerätty määrä miehiä ja koneita toteuttamassa sitä. Hyökkääjä oli tottunut voittamaan kaikki taistelunsa ja sen tukena oli täydellinen ilmaylivoima. Henkilöstä oli äärimmäisen motivoitunutta, päättäväistä ja poikkeuksellisen hyvin koulutettua. Edellytykset voittoon olivat siis erinomaiset.

Hyökkääjän johto teki kuitenkin useita käsittämättömän karkeita virheitä ja oli menettää pelin heti alkuunsa. Liian nopeasti vajain tiedustelutiedoin ilman suunnitelman toteuttajiksi joutuvien käsityksiä jyrkästi käsketty suunnitelma romahti heti kun ensimmäinen laskuvarjojääkäri jätti koneensa. Koko voiman heittäminen heti tulee ja sen jakaminen jokaiseen järjelliseen kohteeseen tasaisesti ilma painopistettä ja reserviä oli myös anteeksiantamatonta. Vain toistamiseen otettu suuri riski toi lopulta sen vivun, joka yhdessä vastustajan käsittämättömän passiivisuuden kanssa toi voiton.

Puolustajalla oli osin erinomaisia ja osin lähes käyttökelvottomia joukkoja riveissään, jotka kyllä olivat mieslukuiset. Monet aseistukseen ja varustukseen sekä ennen kaikkea liikkumiskykyyn ja viestivälineisiin liittyvät seikat heikensivät puolustajan mahdollisuuksia. Olennaista oli kuitenkin virhearvio maahanlaskujen ja meritse tehtävän hyökkäyksen keskinäisestä merkityksestä. Pelko mereltä tulevasta uhasta piti puolustajan johtoa vielä senkin jälkeen vallassaan ja sitoi pataljoonia turhin tehtäviin kun se oli täydellisesti eliminoitu.

Lopulta ratkaisevaksi tekijäksi tappiolle nousi ylimmän johdon usealla portaalla osoittama kyvyttömyys ymmärtää nykyaikaista sotaa. Ensimmäisessä maailmansodassa Flanderin mutakentillä saadut kokemukset painoivat edelleen enemmän kuin nuorempien alaisten havaitsemat siihen asti käydyn sodan opetukset.

Kreetalla ei välttämättä olisi pitänyt käydä näin kuin kävi, mutta yksi asia opetus on sangen varma. Sekä saaren valtaus että se hallussapito olivat lopulta sangen turhia tavoitteita, joista maksettiin kuitenkin noin 7.500 kaatunutta.

Kenraali Kurt Student johti hyökkäystä Kreetalle ja se oli myös pitkälle hänen suunnittelemansa. Huonot tiedustelutiedot ja voimien hajottaminen ympäri saarta olivat johtaa hankkeen epäonnistumiseen, mutta uhkarohkea päätös lähettää kuljetuskoneet brittien tulen alla olevalle kentälle Malemen.

 

Kreetaa puolustettiin kenraaliluutnantti Bernard Freybergin johdolla. Hän ja monet hänen tärkeimmistä alaisistaan reagoivat aivan liian hitaasti saksalaisten maahanlaskuihin mikä oli ehkä tärkein syy kymmenen päivänä taistelun päättymiseen puolustajien tappioon.

Merkittävä osa brittien Kreetalla taistelleista joukoista tuli Kreikan mannermaalta kuten nämä kaksi hyvinvarustautunutta sotilasta. Joukot olivat menettäneet suuren osan varusteistaan ja pulaa oli mm. ajoneuvoista ja viestivälineistä, mikä haittasi joukkojen liikuttelua ja johtamista.

Kirjoittaja ja Hanian länsilaidalla oleva Sturmregimentin kolmannen pataljoonan muistomerkki, joka on lähes ainaoa saksalainen muistomerkki saarella. Kuva on noin viiden vuoden takaa ja toistuvan vandalismin jäljet näkyvät hyvin. Jo aikoja sitten poistettiin muistomerkin päällä ollut tyylitelty kotka ja muistomerkki on jäämässä rakentamisen jalkoihin. Jos lukijoilla on tuoretta tietoa asiasta niin kuulen mielelläni.

Saksalaiset laskuvarjojääkärit etenevät tyypillisessa kreetalaisessa maastossa.

Kreetan hyökkääjät ja puolustajat nykyisin taktisin merkein.

Saksalainen näkemys hyökkääjistä.

Hanian ja Suda-lahden alue kartassa, britit punaisella ja laskuvarjojääkärien pudotusalueet sinisellä.

Malemen alue ja brittien ryhmitys. Lentokenttä ja kukkula 107 ovat kartan vasemmassa yläkulmassa, Tavronitis-joki ja sen silta vasemmassa reunassa. Hyökkäyksen aikana toukokuussa joen uoma oli kuiva kuten yleensäkin Kreetan joet.

Malemen lentokenttä sijaitsi ja sijaitsee aivan rannassa. Kuvan mustat ristit ovat vaurioituneita Junkers Ju 52 –kuljetuskoneita, joita Student käytti häikäilemättä saadakseen vuoristojääkäreitä saareen. Tavronitiksen uoma on vasemmalla heti kuvan ulkopuolella.

Kukkulalla 107 oleva saksalainen sotilashautausmaa oli lopulta monen laskuvarjojääkärin viimeinen leposija. Kuvassa näkyy taustalle oleva Malemen lentokenttä, joka on edelleen käytössä sekä sen takana Välimeri. Lentokentän kuvaaminen on rangaistuksen uhalla kielletty, mistä hautausmaalla muistutetaan lukuisin kyltein.

Hanian ja Suda-lahden alue kartassa, britit punaisella ja laskuvarjojääkärien pudotusalueet sinisellä.

Avainsanat: ,

Share This