Kuka johtaa Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa?

Yhdysvalloissa on käynnissä vääntö ulkopolitiikan suunnasta, erityisesti suhtautumisessa Venäjään. Pelissä näyttää olevan vastakkain presidentti Trump ja suurin osa muuta valtakoneistoa. Kongressin määräämät uudet pakotteet Venäjälle ovat yksi osa tätä valtataistoa, mutta se ulottuu moneen asiaan niin henkilönimityksissä kuin suhtautumisessa eri valtioihin ja kansainvälisiin sopimuksiin.

Kongressi määräsi Venäjää vastaan uusia pakotteita loppukesästä 2017. Tämä nosti keskustelun, voisiko presidentti Trump käyttää veto-oikeutta ja kaataa pakotteet. Trump hyväksyi pakotteet, mutta liitti päätökseen lausuman (luettavissa kokonaan täällä), jossa arvostelee niitä ja myös kongressin toimintaa asiassa. Trump katsoi, että pakotteet rajoittavat hänen mahdollisuuksiaan toimia ja neuvotella Venäjän kanssa haluamallaan tavalla. Hän toteaa myös, että on kyennyt muokkaamaan pakotelakia joustavammaksi. Lopuksi hän toteaa, että hänet valittiin, koska hän on luonut miljardibisneksen ja hän kykenee tekemään paljon parempia sopimuksia kuin kongressi.

Valkoisen talossa on ollut useita henkilövaihdoksia viime viikkoina. Edelleen odotetaan nähtävän lisää vaihdoksia. Myös ulkoministeri Rex Tillersonin aseman on katsottu olevan epävakaa, kun hän on useammassa asiassa ollut erimielinen presidentin kanssa. Tämä on koskenut esimerkiksi lausuntoja Venäjästä, Iranin ydinsopimuksesta ja myös Qatarin tilanteesta.

Trumpin ja ulkoministerin painotukset kokoukset sisällöstä olivat erilaiset Trumpin tavattua Putinin G20-kokouksen yhteydessä. Samaan aikaan suuri osa ulkopolitiikan tuntijoista USA:ssa oli huolissaan siitä, että Trump tapasi Putinin ilman neuvonantajia, etenkin tuntien Putinin osaamisen ja toimintatavat. Samassa yhteydessä Trump painotti, ettei ole varmasti tiedossa, pyrkikö Venäjä vaikuttamaan viime vuoden USA:n presidentinvaaleihin. Tätä lausuntoa kommentoitiin USA:ssa sanomalla, että Trump on hallinnossa ainoa, jolle tämä on epäselvää.

Trumpin kampanjan ja Venäjän suhteiden osalta tulee uusia paljastuksia jatkuvasti. Trumpin poika oli tavannut venäläisiä toiveena saada heiltä negatiivista tietoa Hilary Clintonia vastaan ja myös keskustellakseen Venäjän adoptiorajoituksista. Myös nykyisen oikeusministerin Jeff Sessionsin tiedetään tavanneen venäläisiä kampanjan aikana. Erikoissyyttäjä Robert Mueller, joka tutkii kampanjan ja venäläisten yhteyksiä ja erityisesti Michael Flynnin tekemisiä, on kutsunut suuren valamiehistön koolle, jonka ennakoidaan tarkoittavan tutkinnan laajentumista.

Keskusteluun on sekoittunut myös spekulaatiot Trumpin omista bisnesintresseistä. Tämä koskee Trumpin bisnesyhteyksiä Venäjälle, mutta tuli esiin myös Saudi-Arabian ja Qatarin kiistan osalta. Trump otti selkeästi kantaa Saudi-Arabian johtaman liittoutuman vaatimusten puolesta ja väitti jopa olleensa edistämässä sen toimia, vaikka virallinen USA:n ulkopolitiikka on ollut paljon varovaisempaa, onhan USA:lla myös merkittävä sotilastukikohta Qatarissa ja koko kiistan on myös väitetty alkaneen venäläiseltä taholta luoduista valeuutisista. Trumpilla on omia bisnesintressejä Saudi-Arabiassa.

Myös varapresidentti Mike Pencen kommenttien Virossa katsottiin olevan mahdollisessa ristiriidassa Trumpin kanssa, kun Pence sanoi Venäjän olevan uhka Baltian maille ja vakuutti, että USA on sitoutunut puolustamaan liittolaisiaan Itämerellä. Samalla hän antoi myös selkeän vahvistuksen Naton turvatakuille. Tämä nosti jo keskustelun Pencen omista intresseistä presidentin virkaan.

Kaikki edellä kuvattu on johtanut selkeään luottamuspulaan presidentin ja muun hallinnon välillä ulkopolitiikassa. Tämä näkyy myös republikaanisessa puolueessa. Siellä on aina valinnut syvä epäluulo Venäjää kohtaan, eikä tämä perusasetelma ole muuttunut, eikä siellä tunnuta uskottavan siihen, että Trumpilla olisi ylivertaiset neuvottelutaidot hoitaa Venäjä omalla tavallaan.

Suuressa osaa USA:n hallintoa ja myös kongressissa tuntuu olevan entistä suurempi epäluottamus Venäjän toimiin ja tavoitteisiin. Senaatin komitea tutkii ulkovaltojen vaikutusyrityksiä viime vuoden vaaleihin ja on siinä yhteydessä kuullut useita todistajia.

Yksi todistajista oli amerikkalainen sijoittaja Bill Browder, joka menetti omistuksensa Venäjällä. Hänen asianajajansa vangittiin ja lopulta kuoli vankilassa. Hän on syyttänyt Putinia tapahtumista ja myös todennut Putinin olevan Venäjän merkittävin oligarkki ja varastavan valtiolta. Samoja syytteitä esittää Venäjän tukahdutettu oppositio. Browder sai aikaan lain (Magnitsky Act), jolla osaa vastuullisista venäläisistä rangaistiin pakotteilla vuonna 2012. Tämä jälkeen Putin määräsi vastatoimia laille, esimerkiksi adoptirajoituksia, ja Venäjä on pyrkinyt vaikuttamaan kuvaan tapahtumien kulusta. Myös Trumpin pojan tapaaminen venäläisten kanssa liittyi välillisesti asiaan, koska tarkoitus oli keskustella myös adoptiorajoituksista. Kyseessä on yksittäinen tapaus, mutta se kuvastaa asioita, joita tulee esiin senaatin tutkinnassa ja jotka antavat senaatille kuvaa Venäjän toiminnasta. Todistuksen sisällöstä voi lukea lisää täällä.

Tilanteen tekee monimutkaisemmaksi se, että käytännössä presidentillä on koneisto neuvotella ja tehdä sopimuksia ulkovaltojen kanssa, kongressilla sellaisia mahdollisuuksia ei ole.  Tällöin voimme olla tilanteessa, jossa kongressi ja hallintokoneisto käytännössä ottaa ulkopolitiikan ja erityisesti Venäjän suhteen tarkemmin haltuunsa, mutta ne eivät lainsäädäntöelimenä vailla toimeenpanovaltaa kykene neuvottelemaan tai tekemään sopimuksia, vaan ainoastaan säätämään lakeja. Presidentti ja hänen edustajansa voivat neuvotella ja sopia, mutta ilman kongressin tukea, sopimuksia ei voida käytännössä toteuttaa. Vallan kolmijako toimii siis Yhdysvalloissa hyvin, mutta se edellyttää, että kaikki osapuolet ymmärtävät roolinsa ja valtansa rajat ja toimivat sääntöjen mukaan.

Moni toivoi pitkään, että Trumpin puheet Venäjästä ja yhteydet sinne olivat vain kampanjataktiikkaa, ja ajan myötä hän, republikaaninen puolue ja kongressi voisivat löytää yhteisen ulkopoliittisen linjan. Nyt kun Trumpin virkakautta on kulunut yli puoli vuotta, alkaa usko tähän vaihtoehtoon heiketä. Moni katsoo, että Trumpilla on todennäköisesti selkeästi eri käsitys ja intressit Venäjästä kuin suurella osalla muuta valtakoneistoa. Toisaalta Trump todennäköisesti uskoo olevansa ylivertainen neuvottelija ja tarvittaessa jallittamaan vaikka Putinin. Mutta ainakin kansainvälisen politiikan neuvotteluissa voi olla, että Putin on se todellinen jallittaja. On nimittäin aivan täysin eri asia pyörittää bisnestä ja liikeyritystä kuin johtaa suurvaltaa ja neuvotella kansainvälisen politiikan ratkaisuista. On eri asia olla peluri ja eri asia omistaa kasino.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että tilanne voi johtaa jonkinlaiseen presidentin eristämiseen, mikä sitten johtaisi todennäköisesti hyvin passiiviseen ja reaktiiviseen ulkopolitiikkaan, kun mikään taho ei varsinaisesti voi olla aloitteellinen. Toki jos Trump huomaa jäävänsä huonoon tilanteeseen, voi hän myös uhrata muita ihmisiä lähipiirissä – kuten hän näyttää tekevän Jeff Sessionsin kanssa – ja muuttaa sitä kautta linjaansa.

Jos USA on passiivinen ulkopolitiikassa, muut valtiot ottavat johtajuuden kansainvälisessä politiikassa. Putin todennäköisesti katselee tätä näytelmää tyytyväisenä, hän on keskiössä ja todennäköisesti saa lisää toimintavapauksia. Aasiassa Kiina pelaa asemiaan ja sillä on avaimet nyt myös Pohjois-Korean tilanteen kautta. Toisaalta positiivisena puolena voi pitää, että USA:n ulkopolitiikan peruslinja ja esimerkiksi Naton asema ei ole muuttumassa.

Kirjoittaja on Suomen Sotilaan vakituinen blogisti

Avainsanat: , , , , ,

Share This