Kun Helsinki oli keskus

Viime aikoina on ollut puhetta Suomessa lisääntyneestä ulkovaltojen tiedusteluaktiviteetista, josta niin sotilas- kuin siviilipuolen viranomaiset ovat varoittaneet. Tilannetta on verrattu jopa kylmän sodan kireimmän vastakkainasettelun vuosiin, jolloin Helsinki toimi eräänlaisena itäblokin agenttien astinlautana länteen: sallihan Suomi salli muualta karkotettujen neuvostovakoojien saapumisen maahan diplomaattipeitteen alla. Nykyisin tilanne on monimutkaisempi ja toki virallinen selitys myös 1970-80 -lukujen lepsuun linjaan oli vahingollisen toiminnan seuraamisen helpottaminen.

Eräs kansainvälisesti merkittävä tapaus sijoittuu kevääseen vuonna 1983. Tuolloin Erkki Tuomiojankin KGB-yhteyshenkilönä tunnetuksi tullut Valeri Marejev tapasi Helsingissä kollegansa samasta organisaatiosta. Gennadi Titov joutui turvautumaan suunnitelmaan B, kun norjalainen sosialistipoliitikko Arne Treholt ei ilmaantunut paikalle alkujaan sovittuna ajankohtana. Lähistöllä havaittiin myös yhteydenpidosta Esko Ahon kanssa vastannut Anatoli Vasin.

Lopulta löytyi sopiva pubi nurkkapöytineen, jossa paperit vaihtaisivat diskreetisti omistajaa. Lähetystöneuvos, KGB:n salamurhaosaston mieheksi sittemmin paljastunut Suomen presidenttien läheinen ystävä Viktor Vladimirov lupaili Supon päällikkö Seppo Tiitiselle, ettei tapaus toistuisi “ainakaan lähivuosina” ja vakuutti, että Titovin operaatiosta ei hänelle etukäteen kerrottu. Kuitenkin useita Vladimirovin alaisia vaikuttaa osallistuneen varmistustehtäviin, minkä Veikko Huuska on professori Kimmo Rentolan lähteisiin viitaten tuonut erinomaisessa koosteessaan ilmi.

Arne Treholt.

Norjalaisviranomaiset eivät kuitenkaan nukkuneet.

“Suurin petturi sitten Quislingin” sai tuomionsa 1980-luvun puolivälissä. Vaikka maansa ulkoministeriössä ja ulkopoliittisessa instituutissa uraa tehnyt, maanpuolustuskorkeakoulussa opiskellut Treholt myönsikin saaneensa “kulukorvauksia” KGB:lta, hän on pyrkinyt niiden merkitystä vähättelemään ja esittämään toimintansa suhteellisen viattomassa valossa. Neuvostotiedustelun lisäksi Treholtilla oli läheinen suhde maan liittolaisen, Saddam Husseinin Irakin tiedustelupalveluun.

Saddam Hussein.

Pian vapautumisensa jälkeen Treholt kuitenkin matkusti Venäjälle, jossa hän on muutenkin vankila-aikojensa jälkeen viihtynyt hyvin.

Treholtin tapauksesta teki poikkeuksellisen lähinnä hänen norjalaisuutensa. Suomessa lienee ollut merkittävästi hänen kaltaisiaan yksilöitä, joiden toimintaan ei yksinkertaisesti puututtu. Harvaa yllättänee, että Suomen lisäksi yhteydenpitoon käytettiin Keski-Euroopan puolueetonta puskurivaltio Itävaltaa.

Suomessa “oikeusmurhaksi” tai ainakin kohtuuttomaksi tuomioksi väitetty tapaus herätti armahdusvaatimuksia jo keväällä 1990, jolloin Ilta-Sanomat uutisoi lukuisten julkisuuden henkilöiden toteuttamasta vetoomuksesta.

Ns. Zavidovo-vuodon vuoksi tasavallan presidentin kansliapäällikön tehtävästä vuonna 1973 eroamaan joutunut professori, perustuslakivaliokunnankin ahkerasti valtiosääntöoikeuden asiantuntijana käyttämä Antero Jyränki tulkitsi tutkimansa materiaalin perusteella, ettei Treholtin oikeudenkäynti ollut “aivan asianmukainen”. SKDL:n taistolaissiivessä uransa tehneen kansanedustaja Marjatta Stenius-Kaukosen mukaan tuomittu oli jo kärsinyt riittävästi.

Allekirjoittajiin lukeutuivat myös apulaiskaupunginjohtaja Erkki Tuomioja ja kansanedustajat Ilkka-Christian Björklund sekä Pekka Haavisto, joista jälkimmäinen muistutti meidän olevan “sentään Euroopassa”.

Kaksitoista vuotta etuajassa, vuonna 1992 armahdettu Treholt toimii nykyään liikemiehenä Kyproksella. Oslossa hänen kanssaan samaan aikaan työskennellyt Vladimir Shishin pysyi miehen kontaktipiirissä vankeuden jälkeen, kuten myös vuonna 1991 vastavakoilun johtotehtäviin noussut Gennadi Titov.

Treholtin tapaus on kuvaava esimerkki siitä, kuinka helposti tiedusteluyhteydet saattoivat 1990-luvulle tultaessa ja Neuvostoliiton hajotessa muuttaa muotoaan, mutta eivät välttämättä merkitystään. Suotuisien olosuhteiden vallitessa sosialistista kuoriutui nopeasti materialistinen liikemies. Samalla potentiaalinen uhka kansalliselle ja kansainvälisen yhteistyön turvallisuudelle säilyy.

Share This