Kuuroja, epävakautta vai maailman myrsky?

Yhdysvaltain ja Venäjän ydinaseiden määrän kehitys.

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja, yhteiskuntatieteiden tohtori Mika Aaltola on tehnyt melkoisen työn teoksessaan Poutasään jälkeen (Docendo 2019). Yleistajuiseksi esitykseksi tarkoitetussa kirjassa käytetty ilmaisu kuulostaa paikoin jopa snobistiselta ja ehkä kryptiseltäkin, mutta tarkemmin lukiessaan huomaa, että jokaisella virkkeellä on merkityksensä.

Esseekokoelman tapaiseen muotoon järjestetyn kirjan tarkoituksena lienee olla enemmän kuin tilannekatsauksena, jollaiseen teoksen nimi ajatukset herkästi johtaa. Korostetun pohdiskelevalla otteella kirjoittaja pyrkii hahmottamaan menneen ja tulevan maailman uhkakuvia sekä Suomen toimintaa muuttuvassa ympäristössä niin pitkällä kuin lyhyelläkin tähtäimellä. Suomalaisten korkea maanpuolustustahto, lakonisuus ja jopa spartalaiset piirteet saavat kiitosta. Virolaisten ajoittainen tölviminen tuntuu tarpeettomalta, mutta siihen Aaltolalla on entisenä Tallinnan yliopiston professorina keskimääräistä suomalaista enemmän perspektiiviäkin.

Venäjän rooli kansainvälisessä järjestelmässä on kaksijakoinen: sillä ei ole oikeastaan mitään. Sekin, mitä talouden puolella löytyy on lopulta sidoksissa kansainväliseen järjestelmään. Suuri osa Venäjälle elintärkeistä rahavirroista on ns. likaista rahaa, jonka vaikutuksen kitkemisen Aaltola näkee osana valmiutemme kasvattamista.

Yhdessä asiassa Venäjä on kuitenkin suurvalta. Sillä on 6850 ydinkärkeä, mikä tekee siitä Yhdysvaltain veroisen ydinasevallan. Yhdessä maat pitävät hallussaan noin 90 prosenttia kaikista maailman ydinkärjistä. Vladimir Putinin valtaantulon jälkeen maan ydinasedoktriini on kehittynyt joustavampaan ja taktisempaan suuntaan, mikä mahdollistaa ainakin ajatuksena ydinaseiden aiempaa todennäköisemmän käytön myös tavallisten sotien yhteydessä. Ensi-iskulla länsi voitaisiin asettaa tapahtuneiden tosiasioiden eteen ennen kuin se ehtisi reagoida. Vuonna 2014 Krimillä kävi pitkälti näin, vaikka ydinasetta ei käytettykään – uhkauksista ja vaihtoehdon harkinnasta on kylläkin huhuttu.

Suomen Aaltola näkee Venäjälle tärkeänä, mutta varoittaa maatamme asettamasta itseään minkään doktriinin panttivangiksi. Esimerkiksi välittäjän roolin yksipuolinen korostaminen voi ajaa meidät toimimaan omaa etuamme vastaan. Turvallisuuskeskustelusta, erilaisista näkökulmista ja maanpuolustusosaamisen sektoreista tuleekin ottaa kaikki hyödyt irti. Näin sukkulointi muuttuvassa toimintaympäristössä sujuu sutjakammin.

Kärjistäen voisikin kysyä, onko Aaltolan ihannemaailmassa Suomen kansainvälisen toiminnan uusi kaanon se, että sitä ei ole.

Aaltola, Mika: Poutasään jälkeen
Docendo 2019
300 sivua
Sidottu
ISBN 978-952-291-622-8

Share This