Lintukodon loppu

Lauantaina 19.8.2017 heräsimme toisenlaisessa Suomessa. Illuusio lintukodosta oli hakattu perjantaina Turussa rikki veitseniskuin.

Kaikki eivät enää heränneet. Kaksi silmittömän väkivallan viatonta uhria on otettu pois keskuudestamme. Kymmenet näiden uhrien omaiset ja läheiset heräsivät elokuisena lauantaina lohduttomina ja sydän täynnä surua ja tuskaa, jos olivat edes yöllä unta hetkeksikään saaneet. Moni makaa yhä sairaalassa.

Terroria kylvävien murhamiesten tekoja ympäri maailmaa ei voi olla halveksimatta. Heidän tekojaan meillä ja maailmalla ei puolusta eikä oikeuta mikään. Syyttömiä murhaavat ja terrorisoivat ihmiset ovat ihmiskunnan vihollisia. Meidän kaikkien, rotuun, uskontoon, maailmankatsomukseen ja syntyperään tai asemaan katsomatta. Se on niin siihen katsomatta mikä on väkivaltaa kylvävän rikollisen tai terroristiorganisaation tekojen motiivi.

Turun toreilla näimme lohduksemme myös inhimillisyyttä, hyvyyttä, rohkeutta ja voimaa. Ihmisen suuruus nähdään usein vasta äärimmäisessä tilanteessa. Viranomaisten ja tavallisten paikalla olleiden ihmisten toiminta väkivallan tekijän pysäyttämiseksi ja uhrien auttamiseksi oli esimerkillistä. Jälleen sukupuoleen, syntyperään ja kansallisuuteen katsomatta. Ihmisyys nosti päätään hädän hetkellä. Se näkyi tekoina eikä pelkkänä puheena. Mutta tapettuja ei enää palauta mikään, eikä omaisten hätää voi pyyhkiä pois.

Suomi on yhä turvallinen paikka. Mutta absoluuttista turvallisuutta ei voi saavuttaa. Rikollisuus, katuväkivalta ja terrorismi ovat ilmiöitä, joihin voidaan vaikuttaa vain puuttumalla niiden syihin. Taudin aiheuttajaan. Samalla on kuitenkin tehtävä se mitä on järkevästi tehtävissä oireiden minomoimiseksi, turvallisuuden takaamiseksi siinä määrin kuin se on mahdollista, tekemättä yhteiskunnasta vapaan kansalaisyhteiskunnan irvikuvaa. Poliisivaltio ei ole ratkaisu terrorismin torjuntaan. Se on karhunpalvelus kansalaisille. Onneksi meillä Suomessa ei kuitenkaan tätä uhkaa ole nähtävissä. Joissakin maissa on.

Siitä on vain vähän aikaa, kun silmitön väkivalta turuilla ja toreilla oli arkea Suomessakin. Niin hyvät lukijat ja rakkaat lehtimieskollegat, sata vuotta on lyhyt aika. Vietämme juuri Suomen satavuotisjuhlavuotta unohtaen oman historiamme. Sata vuotta sitten niin Turussa kuin muuallakin maassamme tapettiin ja ryöstettiin. Kaduilla riehuivat kurittomat upseerinsa murhanneet venäläissotilaat ja -matruusit sekä heidän suomalaiset tukijansa. Yhteiskuntajärjestyksen romahdettua kadulle tulivat valkoiset ja punaiset järjestyskaartit, jotka ajautuivat pian vastakkain. Vapaustaistelusta tuli sisällissota.

Historia ei toista koskaan itseään. Elämme tänään kovin toisenlaisessa Suomessa kuin sata vuotta sitten. Mutta historia on syytä tuntea, että emme toistaisi itse vanhoja virheitä.

Vielä tärkeämpää kuin tuntea historia on tuntea nykyhetki ja nähdä pintailmiöiden läpi merkittävät syy-seuraussuhteet. Osata suhteuttaa tapahtumat ja niiden merkitys. Tässä historian tunteminen on toki suureksi avuksi.

Olipa Turun veritekojen tekijän motiivi se tai tämä, on meidän ymmärrettävä, että sillä on liittymäpintansa meneillään olevaan  kansainväliseen terrorismin aaltoon, joka ei todellakaan ole sinänsä ilmiönä mitenkään ainutlaatuinen ihmiskunnan, Euroopan tai Suomenkaan historiassa. Nyt tapahtuvien epätoivoisten ja erikokoisten terroritekojen taustalla niin meillä Euroopassa kuin muuallakin on ISIS/ISIL:n hajoaminen. Solut ja yksittäiset wannabe-terroristit aktivoituvat toimimaan vailla kunnollista tai mitään koordinaatiota ja johtoa. Syyriasta ja Irakista kotiutuvat murhamiehet jatkavat harhaista väkivaltaansa epätoivoisesti ja yhä useammin yksin. Lopulta sen erottaminen onko teko terrorismia vai mielenvikaisten silmitöntä väkivaltaa, muuttuu mahdottomaksi.

Terrorismin uhreille terrorismi on konkreettinen ja usein lopullinen katastrofi. Mutta yhdellekään eurooppalaiselle yhteiskunnalle terrorismi ei ole uhka. Terrorismi uhkaa hajoavia ja hajonneita valtioita Aasiassa ja Afrikassa, mutta meille se on kuitenkin vain ongelma, ei uhka. Suomea ja Eurooppaa uhkaavat todelliset uhat ovat aivan muualla. Suurin uhka iltaruskon sivilisaatioille on degeneraatio ja kyvyttömyys mukautua maailman muutokseen. Hajautuva tuotanto, digitalisaatio, globalisaatio, uudet rahoitusmarkkinat ja koveneva kansainvälinen kilpailu ovat kaikki mahdollisuuksia, eivät uhkia. Mutta jos niihin ei pysty mukautumaan jää jalkoihin. Ja se on suurempi uhka kuin terrorismi.

Terrorismi on oire. Sen taustalla oleva sairaus vaihtelee.

Suomen Sotilaan syyskuussa ilmestyvässä numerossa pureudumme terrorismin syihin ja keinoihin sen torjumiseksi. Keinoja on mutta ne eivät ole yksinkertaisia ja helppoja. Tarvitaan sekä älykästä ja osaavaa hyvin kohdennettua ennakoivaa voimankäyttöä, että valtava määrä pehmeitä keinoja, kuten ennalta ehkäisevää sosiaali- ja nuorisotyötä ja toki myös niitä näkyviä sotilas- ja poliisitoimia. Lääke terrorismiin on olemassa ja se ei ole populistien yksinkertainen kansanryhmien tai uskontojen leimaaminen syyllisiksi. Leimakirveellä tai päättömästi joka suuntaan ampumalla ongelmat vain pahenevat.

Me kaikki voimme auttaa terrorismin torjunnassa. Me voimme olla lietsomatta vihaa ja epäluuloja. Tämä ei kuitenkaan saa tarkoittaa sensuuria tai ongelmien lakaisua maton alle, nimittäin se jos jokin kiihdyttää salaliittoteoreetikkojen harhaista propagandaa. Sekin yksi terrorismin seuraus ja sen kiihdyttäjä.

Me journalistit olemme suuressa vastuussa. Terroristin päätavoite on saada hirmuteollaan julkisuutta. Terrorisoida mieliä. Niin oli sata vuotta sitten ja niin on tänään.

Älkäämme siis liioitelko terrorismin merkitystä ja uhkaa, älkäämme peitelkö sen taustoja ja tekijöitä. Älkäämme auttako murhamiehiä työssään.

Suomen Sotilas esittää syvimmät osanottonsa ja toivoo voimaa ja jaksamista kaikille uhreille ja heidän omaisilleen ja kiittää kaikkia urheita siviileitä ja viranomaisia, jotka tekivät hädän hetkellä parhaansa – ja se oli paljon.

Sillä ei ole suurempaa rakkautta, kuin olla altis antamaan henkensä lähimmäisensä edestä.

Rakkauteen ja rakkaiden puolustamiseen tarvitaan muutakin kuin puhetta. Tarvitaan tekoja. Ja usein myös voimaa. Siitä saimme näytön eräänä perjantaisena iltapäivänä Suomen Turussa, lintukodon kuollessa pois.

Share This