Mannerheim-linjan murtumisesta 80 vuotta

13.2.2020 tuli kuluneeksi 80 vuotta siitä kun Mannerheim-linja eli Kannaksen Pääasema murtui. Lyhyen suojajoukkovaiheen, eli rajalta alkaneen noin viikon mittaisen viivytyksen jälkeen, Puna-armeija saapui tämän aseman eteen eikä saanut murrettua sitä liikkeestä kuten suunnitelmat olivat. Seurasi asemasotavaihe, jonka aikana Puna-armeijan Kannaksella olevat joukot organisoitiin uudestaan, lisäjoukkoja tuotiin paikalle ja osa ylimmästä johdostakin vaihdettiin. Kannaksella olevista joukoista muodostettiin 1. luokan armeijankomentaja Semjon Timosenkon johtama Luoteisrintama, armeijaryhmä, johon kuuluivat helmikuun 1940 alussa 7. Armeija ja 13. Armeija. Näiden vahvuus oli 21-26 (eri lähteet poikkeavat toisistaan) jalkaväkidivisioonaa, vahva ylijohdon tykistö sekä runsaasti mm. panssariyksiköitä.

Olennaiseksi Puna-armeijan jatkosuunnitelmien kannalta muodostui 2. luokan armeijankomentaja Kiril Meretskovin 7. Armeija, jonka tehtävä oli vallata Viipuri. Joukkojen uudelleenkoulutus aloitettiin koska voimassa olevien ohjesääntöjen keinot eivät suomalaisiin tepsineet.

Pääkuvan teksti: 3. ja 5. Divisioonan tilanne yöllä 12.-13. helmikuuta, etulinja (katkoviiva Summajärven ja Munasuon välillä) oli jätetty ja joukot tukilinjalla (terävien kulmien paksu viiva). Mustat katkotut nuolet osoittavat aamun 13.2. vastahyökkäystä, joka toteutui vain osittain eikä johtanut etulinjan palauttamiseen suomalaisten haltuun. Suomalaisen sotahistorian tapaan karttaan on merkitty säntillisesti rykmentit, pataljoonat, komentajat jne. mutta siitä ei selviä oliko esimerkiksi jokin pataljoona täysivahvuinen vai käytännössä komppanian kokoinen. Ongelma vaivaa oikeastaan lähes kaikkea suomalaista sotahistoriaa, joukkojen kulloinenkin todellinen taisteluvahvuus ei yleensä selviä edes teksteistä. Kartta kirjasta Talvisodan historia, Sotahistorian laitos 1979.

Läpimurtokohdaksi 7. Armeija määritteli Summan kylän ja siitä itään olevan Lähteen lohkot, joita puolustivat suomalaisen 3. Divisioonan joukot. Näille kaistoille Puna-armeija keskitti kolme jalkaväkidivisioonaa numeroiltaan 138, 100 ja 123. Toiminta alkoi 1. helmikuuta pienin joukoin paikallisesti tehdyillä lähinnä tiedusteluluontoisilla hyökkäyksillä koko 3. Divisioonan rintamalla. Samalla alkoi jatkuva tykistötuli suomalaisten asemiin sekä ilmahyökkäykset.

Puna-armeijan taktiikka oli muuttunut ja aikaisemmin pitkiäkin syöksyjä tekemään pyrkineet panssarivaunut vetivät nyt jalkaväen mukaansa. Pyrkimys oli kaikin tavoin kuluttaa suomalaista puolustajaa ja vähin erin murentaa sen asemia. Puutteellisen panssarintorjunta-aseistuksen takia suomalaiset olivat vaunuja vastaan melko voimattomia ja ne osasivat nyt suojata toisiaan. Puna-armeijan eteneminen suomalaisten asemiin perustuikin suurimmaksi osaksi panssarivaunujen tukeen ja suomalaisjoukkojen harvenemiseen suurten tappioiden kautta. Vaikka suomalaiset koittivat etulinjan joukkojen vaihdoilla lepuuttaa väkeään väsymyksen on täytynyt olla suuri.

Helmikuun alun monivaiheisia taisteluita Summankylän ja Lähteen lohkoilla ei tässä ole mahdollista käsitellä yksityiskohtaisesti, tutustukaa alan kirjallisuuteen, josta Sotahistorian toimiston 70-luvun lopulla julkaisema neliosainen Talvisodan historia on käyttökelpoisin yleisteos.

Puna-armeija sai välillä vallattua suomalaisten asemia, jotka kuitenkin otettiin suomalaisen doktriinin mukaisesti reservien vastahyökkäyksillä takaisin. Paine pidettiin kuitenkin päällä sekä Summankylän kohdalla että Lähteen lohkolla. Nämä olivat koko Mannerheim-linjalla vahvimmin linnoitetut betonisilla kestolaitteilla, mutta niiden kautta  kaksi Viipurin suuntaan menevää tietä tekivät ne Puna-armeijaa kiinnostaviksi. Jälkikäteen hiukan ihmetyttää Puna-armeijan valinta, muualla olisi ollut “pehmeämpää”.

Kulminaatiopiste saavutettiin helmikuun 12.-13. päivinä. Jo 12. päivän aamuna oli Lähteen lohkolla jouduttu jättämään etulinja ja siirrytty käskystä tukilinjalle. Saman päivän iltana alueelle siirrettiin lisää suomalaisjoukkoja, joiden tarkoituksena oli vastahyökkäyksellä palauttaa etulinja. Aamusta 13. helmikuuta lähinnä Jalkaväkirykmentti 14:n voimin tehty hyökkäys onnistui osittain, mutta päivän päätteeksi oltiin takaisin tukilinjalla ja jo puolilta päivin Puna-armeija 123. Divisioonan viitisenkymmentä panssaria murtautui Lähteen tien suunnassa läpi. Käytännössä tämä tarkoitti Mannerheim-linja murtumista, vaikka vielä yöllä 13.-14. helmikuuta yksi kulunut 3. Prikaatin pataljoona yritti sulkea murtokohtaa hyökkäämällä tukilinjaa pitkin idästä.

Suomalainen II armeijakunta antoi 14.2. aamuyöstä luvan luopua Lähteen lohkon tienoilla tukilinjasta ja siirtää joukot taaksepäin. Lopulta 16. helmikuuta alkoi vetäytyminen kaikki reservinsä taisteluun sitoneen II Armeijakunnan osalta ns. väliasemaan. Mannerheim-linja oli murtunut.

Mannerheim-linjan mursivat lopulta Puna-armeijan panssarimiehet, joiden vaunuille eivät suomalaiset usein pystyneet mitään tehokkaiden panssarintorjunta-aseiden puuttuessa. Kuvassa BT-7 -vaunun miehistö poseeraa propagandakuvassa. Vaunutyyppi ei talvisodassa osoittautunut kovinkaan käyttökelpoiseksi ja sitä jäi suomalaisillekin sotasaaliiksi suuri määrä eri moteista. Kuva KK arkisto.

Kartta näyttää tilanteen 14.2. aamusta, jolloin Puna-armeija oli läpäissyt jo tukilinjankin ja jatkoi pohjoiseen. Mannerheim-linja oli murtunut, mikä johti koko II Armeijakunnan vetäytymiseen ns. väliasemaan kaksi päivää myöhemmin. Kartta kirjasta Talvisodan historia, Sotahistorian laitos 1979.

 

 

Avainsanat: ,

Share This