Miksi Summa murtui?

Otsikko on iskevä, mutta oikeastaan vähän väärä, koska jos Summa käsitetään ahtaasti vain Viipuriin johtavan päätien varressa olevaksi kyläksi, se ei murtunut, vaan Mannerheim-linja jätettiin käskystä. Se missä linja murtui, oli tuolloiselta nimeltään Lähteen lohko. Myös sen läpi kulki edellistä vaatimattomampi tie Kämärään rautatien varteen ja lopulta Viipuriin. Jo talvisodan päivinä ja sen jälkeenkin puhuttiin Summan taistelualueesta ja siihen yleensä liitettiin tämä Lähteen lohko, jossa tuolloisen pääaseman kohtalo lopulta ratkaistiin.

Lähteen lohko oli ja on Perkjärven tykistöleirin ampuma-alueen pohjoisella jatkeella, mäntykankaalla, joka oli talvisodan päivinä kohtuullisen sopiva panssarivaunuille muuallakin kuin tiellä. Lohko rajautui lännessä Summajärveen ja idässä Munasuohon eli aukeisiin alueisiin, joita oli mahdollista hallita jalkaväen tulella ja jotka eivät olleet panssarivaunuille soveliaita.

Suomalaisia vastassa oleva venäläinen 7. Armeija asetti painopisteen siis Summaan ja osoitti sinne kolme jalkaväkidivisioonaa vahvistuksineen, Lähteen lohkolla hyökkäsi 123. Jalkaväkidivisioona. Lohko ymmärrettiin suomalaisten puolella puolustuksessa jalkaväkipataljoonan vastuualueeksi ja pataljoona sitä puolustikin vahvennuksineen.

Lähteen lohko oli toki ymmärretty tärkeäksi ja sinne oli ennen sotaa tehty useita betonibunkkereita, joista kaksi oli valmistunut juuri ennen talvisodan alkua ja olivat moderneja pienoislinnoituksia. Näistä Sj. 5 eli “Miljoonakorsu” oli itse asiassaan pieni linnake lohkon länsilaidassa, taktisesti hienosti sijoitettuna keskellä suota pohjois-eteläsuunnassa kulkevan hiekkaharjun tyveen ja se ampui kolmella konekiväärillään sivustatulta sivuilleen aukeille soille. Linnakkeessa oli hyvät työskentelymahdollisuudet tulenjohtoryhmälle, majoitustilaa noin joukkueelle ja sen verran paksut seinät maavalleineen että se kesti kohtuudella tykistötultakin. Toinen samanmoinen linnake lohkon läpi Kämärälle menevän tien varressa oli Sj.4  eli “Poppius”. Tämä ei ollut aivan niin hyvin maastoon sijoitettu, mutta samalla tavalla puolustuksen tukipilari kahdella konekiväärillään. Kumpaankin bunkkeriin liittyi kenttälinnoitteita, niiden edessä oli sekä panssariestekivilinja että piikkilankaeste. Lohkolla oli muitakin betonibunkkereita, jo vanhentuneita 20-luvulla valmistuneita sekä takimmaisena tien varressa komentopaikkana käytetty Sj. 6. Kilometrin puolentoista päässä etulinjan takana oli tukilinja, joka oli kenttälinnoitettu ja johon kuului aseman edessä oleva panssariestekaivanto,

Jutun pääkuva: TK-miehen kirjoittaman kuvaselosteen mukaan tässä on pataljoonan komentopaikan bunkkerin jäänteitä Lähteen lohkolla vuonna 1941 kuvattuna, Tämä tarkoittaisi Sj. 6:tta joka oli tien lähellä.Puna-armeijan doktriiniin kuului räjäyttää vastustajan bunkkerit kun ne oli vallattu. Ns. Lähteen tie Kämärälle menee taustalla ja horisontissa on koeammuntoja varten rakennettu koebunkkeri.  Kuvasta saa hyvän käsityksen maaston muodosta, kovin on tasaista ja puusto harvaa. Nykyisin metsä on kasvanut ja jonkun kerran kai palanutkin ja maisemat ovat aivan toisenlaiset kuin 1940 tai 1941. SA-Kuva.

Lohkoa oli tammikuun alusta puolustanut Jalkaväkirykmentti 8:n toinen pataljoona, mutta kuukauden sotimisen jälkeen se oli lopen uupunut ja sen tilalle vaihdettiin kahtena yönä 9.-10. helmikuuta kapteeni Arthur Lindmanin komentama Jalkaväkirykmentti 9:n toinen pataljoona. Tämä oli ruotsinkielinen pataljoona, koottu Vaasasta ja sen ympäristöstä. Pataljoona oli jo ollut taisteluissa ja sen vahvuus oli ei enää ollut määrävahvuuden 850 miestä vaan vajaat 400. Ennen Lähteen lohkolle tuloa se oli ollut hiljaisemmalla Merkin lohkolla ja levossa. Sellaisesta myllytyksestä, johon se Lähteen lohkolla joutui ei pataljoona vielä ollut kokemusta.

Vaihto sujui hyvin ja pois lähtevän pataljoonan komentaja ja osa muuta upseerikuntaa jäi vielä vuorokaudeksi opastamaan tulokkaita. Vaihto tuli periaatteessa tehtyä oikeaan aikaan, koska Puna-armeija aloitti läpimurtoon tähtäävän tykistötulen ja panssarien tukemat jalkaväkihyökkäykset 10. helmikuuta aamulla. Pataljoona oli levännyt kohtuullisesti, mutta ei varmaankaan ehtinyt hyvin vielä kotiutua uusiin asemiinsa.

Ruotsalaispataljoona sai edeltäjältään noin 200 miestä vahvennusta, ilmeisesti panssarintorjuntatykkien miehistöjä ja ehkä jonkinlaista bunkkerien runkohenkilöstäkin, vaikka lähteet eivät tästä kerro. Pataljoonan raskasasearsenaali oli hyökkäyksen tullessa 6 panssarintorjuntatykkiä,  21 konekivääriä ja 4 kranaatinheitintä. Tykistöä oli taaempana olevien Raskas Patteristo 1:n ja 2:n muodossa ja ainakin Miljoonabunkkerissa oli tulenjohtaja. Puolustettavaa linjaa oli nelisen kilometriä ja pataljoonan kaikki kolme kiväärikomppaniaa olivat etulinjassa, vasemmalta lukien 5., 6. ja 4. komppania, vahvennuksineen siis noin 600 miestä. Poppiukseen asettuneen komentajan käytössä oli hyvin vaatimaton reservi.

Helmikuun 10. päivänä pataljoona torjui hyökkäykset, mutta seuraavana päivänä 11.2. se ei enää onnistunut. Puna-armeija hyökkäsi panssarivaunujen tukemana ja pääsi sisäänmurtoon puolilta päivin eristäen sekä Miljoonabunkkerin että Poppiuksen. Jälkimmäisessä punapanssareita asettui bunkkerin ampuma-aukkojen eteen estäen sen konekiväärien tulen, jolloin bunkkerin miehistö tuli ulos taistelemaan osan irtautuessa. Pataljoonan lohkon keskellä taistelevan 6. komppanian päällikkö luutnantti Malm käski miehensä irti klo 12.30 vihollisen vyöryttäessä taisteluhautaa itään ja länteen. Panssarintorjuntatykit olivat tuhoutuneet eikä komppanialla ollut välineitä vaunuja vastaa. Omassa asemassa ajelevat ja tulittavat panssarit olivat sille myös aivan uusi kokemus, ts. sen olisi pitänyt pysyä asemissaan ja estää tulellaan hyökkäävän jalkaväen eteneminen. Huomatessaan oikean naapurinsa lähtevä ja panssarivaunujen ajavan tietä pohjoiseen myös lohkon vasemmassa, itäisessä reunassa olevan 5. komppanian päällikkö luutnantti Hannus käski miehensä myös irti ja tukilinjalle vaikka oli menestyksellisesti torjunut Munasuon oli hyökkäävän Puna-armeijan jalkaväen.

Oikealla lohkon läntisessä reunassa Miljoonakorsun luona taisteltiin koko päivä, bunkkeri oli välillä eristetty mutta vapautettiin asemista vastuussa olevan luutnantti Ericssonin 4. komppanian vastahyökkäyksillä. Vastarinnan jatkamisen mahdollisti lohkon ainoa tykistötulessa säästynyt panssarintorjuntatykki ja vaunuille hankalampi maasto. Komppania piti puoliaan aina seuraavaan päivään 12. helmikuuta. Asema jätettiin kun panssarit ilmestyivät sen taakse ja venäläiset räjäyttivät Miljoonakorsun, jonne jäi loukkuun vänrikki Harry Skade kahdeksan miehensä kanssa. Kahdessa taistelupäivässä komppania kärsi noin 50% tappiot, vastapainona sotapäiväkirja mainitsee 25 hyökkäävästä panssarista tuhotun kuusi.

Pataljoonankomentajalla näyttää olleen vähän tai ei ollenkaan vaikutusta etulinjan taistelun kulkuun, hänen puhelinyhteytensä komppanioihin olivat katkenneet tykistötulessa ja hän lienee pysytellyt komentopaikallaan. Komppanianpäälliköt tekivät omat ratkaisunsa, kaksi irrotti komppaniansa melko nopeasti arvioidessaan tilanteen toivottomaksi, mutta kolmas jatkoi taistelua vielä vuorokauden.

Komentopaikan venäläiset saavuttivat noin tunti sen jälkeen kun taistelu etulinjassa oli alkanut 11.2.. Kapteeni Lindman organisoi puolustuksen komentopakkansa miehillä ja myöhemmin avuksi tulleen Jalkaväkirykmentti 8:n yhden komppanian avulla tien länsipuolella, mutta tiellä panssarit jatkoivat tukilinjan suuntaan ja käytännössä 11. päivän iltana lohkon itäinen osa oli menetetty kokonaan tukilinjaa asti, keskellä tien kohdalla samoin, komentopaikasta länteen linja vielä piti. Loppu tuli kuitenkin 12. päivänä panssarien taas aamulla ilmestyttyä taisteluun, komentopaikan maasto jätettiin puolilta päivin. Lähteen lohko etulinja oli tuolloin kokonaisuudessaan venäläisten käsissä. Vastuu puolustuksesta siirtyi paikalle hälytetyille muille joukoille, mutta panssarit läpäisivät tukilinjankin seuraavana päivänä ja tilanne johti koko pääaseman eli Mannerheim-linjan tyhjentämiseen Länsi-Kannaksella, Mannerheim teki tästä päätöksen 15.2.

Jo sodan aikana ja sen jälkeenkin aina 50-luvulle asti Mannerheim-linjan murtuminen pantiin monella taholla sitä puolustaneen ruotsalaispataljoonan kontolle. Nähtiin pelkureita ja kielipolitiikkakin nousi esiin, linjan murtuminen ja sitä kautta jopa talvisodan tappio nähtiin ruotsalaisten heikon taistelutahdon syyksi. Pataljoona ei todellakaan päässyt saman torjuntamenestykseen kuin monissa muissa talvisodan kuuluisissa taisteluissa, mutta on syytä vähän pohtia sen todellisia mahdollisuuksia.

Pataljoona kärsi viiden päivän aikana 144 miehen tappiot kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina eli noin kolmanneksen todellisesta vahvuudestaan. Komppanianpäälliköistä kaksi haavoittui vaikeasti ja panssarintorjuntaosaston johtaja kaatui. Eli kyllä sitä taisteltukin oli. Kuudesta panssarintorjuntatykistä vain yksi selvisi tykistötulessa vaurioitta, konekivääreistä tuli taistelusta takaisin vain yksi.

Puolustuksen kannalta linja oli huonossa paikassa, koska Perkjärven tykistöleirin seuduilta aina Kämärälle asti ulottuva kilometrin-puolentoista levyinen mäntykangas mahdollisti hyvin panssarivaunujen liikkeen. Vihollinen oli muuttanut panssarivaunujen käyttötapaa, aikaisemman syviin syöksyihin keskittyneen tavan tilalle oli tullut vähittäinen eteneminen ja jalkaväen vetäminen eteenpäin. Panssarien torjuntaan sinänsä vahvat betonibunkkerit eivät pystyneet, koska niissä ei ollut tähän aseita, vaan tykit olivat avoasemissa ja helpommin vaurioitettavissa. Taistelun alkaessa olennaiset betonibunkkerit olivat jo pahoin vaurioituneita eivätkä kaikki niiden konekiväärit pystyneet ampumaan, kivi- ja piikkilankaesteet olivat osin tuhoutuneita, taisteluhaudat paikoin romahtaneet. Vastapuolen tykistö ampui taukoamatta, mutta oma tykistö pystyi ampumaan vain erittäin säästeliäästi kranaattien puutteen vuoksi ja ainakin kaksi tulenjohtoryhmää poistui jo taistelun alkuvaiheessa toiminnan tultua mahdottomaksi. Todellista reserviä pataljoonalla ei sen lohkon leveydestä johtuen ollut, reservejä oli hyvin niukasti ja kaukana ylemmilläkin johtoportailla ja ne reagoivat yleensä sangen hitaasti. Pataljoona oli miesmäärältään pahasti vajaa, mikä johtui Päämajan politiikasta perustaa täydennysmiehistöstä uusia joukkoja eikä antaa niitä taisteluissa kuluneiden täydennykseksi.

Joku toinen pataljoona olisi saattanut pysyä paikallaan pitempään ja saada linjan pitämään hetken lisää, mutta kyse on pikemminkin tunneista kuin päivistä. Vastapuolella oli kokonainen panssarivaunujen ja vahvan tykistön tukema jalkaväkidivisioona ja Puna-armeijalla tarkoitus tulla juuri Lähteen lohkolta läpi. Voimasuhteissa oli niin suuret erot että jokin yksittäinen virhe johtamisessa tai joukon laatu ei lopulta merkinnyt mitään. Vaikka puolustajat olisivat kaatuneet paikalleen niin läpi olisi tultu.

Lähteen lohkon asemiin ja bunkkereihin on tänä päivänä helppo tutustua. Pienellä vaivalla nettiä ja kirjallisuutta selailemalla paikat löytyvät ja ne ovat käytännössä koskemattomia, vain luonto on vallannut menettämänsä jalansijan. Bunkkerit toki on räjäytetty heti tuoreeltaan. Alue on tiheää hoitamatonta metsää niin Lähteen tien varressa kuin kauempanakin siitä Summajärven suunnalla ja Munasuolla. Alue on Kamenkassa olevaan varuskuntaan liittyvän ampuma-alueen takamaastoa eli puomejakin on mutta ei minkäänlaisia uhkauksia kylteissä. Ammuntojen aikana puomit lienevät alhaalla ja vartioituja. Pohjoisesta päin Kämärän (Gavrilovon) suunnalta etelään menee ajokelpoinen tie, jossa ei välttämättä tarvitse edes maastoautoa. Tämä on juuri se kirjallisuudessa mainittu Lähteen tie.Tien varresta löytyvät mm. Poppius ja Sj. 6. Miljoonalle menee vähän monimutkaisempi reitti, mutta sinne pääsee kävellen vaikka seuraamalla panssariestelinjaa, matkaa on noin kilometri. Panssariestettä ja taisteluhautaa sekä tykistön asemia löytyy myös pienellä vaivalla.

Lähteen lohko talvisodassa. Kartta on teoksesta Rinta rinnan, suomen-ruotsalaisten joukkojen sotatiet 1939-1944, Antti Juutilainen, WSOY 1997. Kirja on lukemisen arvoinen, se katsoo sotatapahtumia nimensä mukaisesti vähän erilaisesta kulmasta.

Lähteen lohkon kiviestettä ja asemia Summajärven päässä linjaa, harjun ylimmässä kohdassa näkyy tummana Miljoonakorsun itäinen konekivääriasema, harju jatkuu vasemmalle eli etelään kuuluisaan Sormenkärjen tukikohtaan. Kuva on otettu vuoden 1943 lopulla, mutta maasto ei ole muuttunut helmikuusta 1940, jolloin JR 9:n toisen pataljoonan 4. komppania piti linjaa hallussaan aina 12. helmikuuta puoleen päivään vaikka pataljoona oli jo muualta irtautunut. SA-Kuva.

 

Avainsanat: ,

Share This