Mustavalkoinen Eurooppa

Iivi Masso

Iivi Masso

PERINTEINEN jako vasemmistoon ja oikeistoon on politiikassa menettänyt merkityksensä. Siitä on jo paljon puhuttu, ja väittestä on vaikea olla eri mieltä.

NYT TARJOTAAN tilalle uutta kahtijakoa: globalistit vastaan kansallismieliset, avoimen maailman syleilijät vastaan suljetun kansallisvaltion kannattajat. Epäilen kuitenkin, ettei tämäkään jako toimi. Ei ainakaan niin mustavalkoisena, millaiseksi se on nykyhetken julkisessa keskustelussa muodostunut.

VIIMEKSI mainittu jako kärjistyi erittäin näkyvästi Ranskan presidentinvaalien raportoinnissa. Varsinkin finaali, Le Penin ja Macronin välinen kilpailu, maalailtiin hyvin mustavalkoisissa sävyissä: hyvä vastaan paha, avoin vastaan suljettu, oikea vastaan väärä. Le Peniä pelättiin kuin pirua, Macronista odotetaan uutta lunastajaa.

TÄMÄ vastakkainasettelu vahvistaa osaltaan oikeisto–vasemmisto- asetelman muutosta.

TALOUSPOLIITTISESTI ajatellen oikeistopopulistiksi luokiteltujen kansallismielisten linja on pikemminkin vasemmistolainen. Paikallisten työläisten oikeuksia yritetään suojella vastustamalla maailmanlaajuisen kapitalismin voimia. Macron taas on talouspoliittisesti tarkastellen pikemminkin oikealla. Investointipankkiiritaustainen valittu presidentti tulee ilmeisesti pitämään kansainvälisen liike-elämän ja vahvan EU:n puolia.

SIKSI MACRONIN vahva suosio varsinkin vasemmistolaisten keskustelijoiden joukossa on mielenkiintoista. Näyttää siltä, että nykyvasemmiston suuri peikko ei ole enää kapitalismi. ”Oikeistolaisuudella” tarkoitetaan nyt sen sijaan nimenomaan kansallismielisyyttä, mikä nähdään kapitalismia suurempana pahana.

VASTAKKAINASETTELU kertoo jotain myös nykymedian tilasta. Ranskan vaaleja kommentoidessaan uutismedia harvoin unohti lisätä epiteettejä ”äärioikeistolainen” ja ”populistinen” puhuessaan Le Penistä. Siitä huolimatta, että Le Penin kansallismielinen ohjelma, johon kuului muun muassa tiukempi rajavalvonta ja islamilaisen ääriajattelun kitkeminen moskeijoista, ei poikkea niin olennaisesti monien muiden länsimaiden johtajien julkilausutuista tavoitteista, retorisia sävyeroja lukuun ottamatta.

UUDESTA KAHTIJAOSTA onkin muodostettu eräänlaiset mielipidepaketit, vastakkaiset kokonaisudet, joista ei voi erottaa yksittäisiä näkemyksiä. Toisaalla ovat avoimet rajat, vapaakauppa, maailman ihmisten oikeus asettua Eurooppaan, kulttuurirelativismi sekä vahva ja tiivis EU. Toiseen pakettiin kuuluvat muukalaispelko, tiukempi rajojen ja islamilaisen ääriliikehdinnan valvonta, taloudellinen protektionismi ja euroskeptisyys.

KANSAINVÄLISISSÄ suhteissa kansallismielinen lokero löytää ystäviä sieltä, mistä niitä ennen vanhaan löysi vasemmisto: Venäjästä ja sen liittolaisista. Globalistit ovat länsiorientoituneita, jota ainakin täällä on aiemmin pidetty oikeistolaisuutena.

LIIAN EHDOTON, yksinkertaistettu kahtijako suitsii aitoa avointa keskustelua. Ihmiset, jotka eivät asetu riittävän selkeästi kumpaankaan lokeroon, kokevat poliittista kodittomuutta. Onhan mahdollista puolustaa vapaata kauppaa ja silti nähdä tarvetta pienten valtioiden rajojen suojeluun kansainvälisen muuttopaineen kasvaessa; onhan mahdollista puolustaa vähemmistöjen oikeuksia ja silti vaalia jäsenvaltioiden itsenäistä päätösvaltaa suhteessa tiivistyvän EU:n vahvistuvaan keskusvaltaan.

NYKYISESSÄ keskusteluilmapiirissa kuitenkin jo yksikin jossain yhteydessä, jostakin aiheesta sanottu ”väärä” mielipide aiheuttaa sanojan lokeroinnin jompaankumpaan, globalistien tai kansallismielisten laatikkoon. Jokainen, joka uskoo kansainvälisen muuttovirran edes jonkilaisen rajoittamisen tarpeellisuuteen tai joka luottaa Migrin ammattilaisten pätevyyteen turvapaikka-asioissa enemmän kuin omaansa, ei ole välttämättä natsi, ksenofobi eikä putinisti. Eikä jokainen, joka kannattaa vapaata kauppaa tai EU-integraatiota, ole välttämättä heti valmis myymään isänmaataan tai koko Eurooppaa parhaiten tarjoavalle globalistiryöstökapitalistille.

TARVITSEMME huomattavasti enemmän sietokykyä erimielisyyteen yksittäisten asioiden kohdalla, jotta keskustelu kokonaisuuksista olisi mahdollista. Jyrkkä kahtiajako ja toisen puolen automaattinen leimaaminen jopa uutismediassa, jonka pitäisi edes näyttää suurin piirtein neutraalilta, ei palvele kenenkään etua. Vielä vaarallisempi on eriävien mielipiteiden kriminalisointi tässä kahtijaon ilmapiirissä.

ON HISTORIALLISESTI hieno asia, kun valtaa pitävät demokraattisesti valitut johtajat myös julistautuvat demokraattisten arvojen puolustajiksi. Mutta jos niiden arvojen määrittely muuttuu yhä kapeammaksi ja niiden puolustaminen alkaa tarkoittaa toisenlaisten mielipiteiden leimaamista tai jopa vaientamista, on syytä pohtia uudestaan avoimin mielin, mistäpäin suurin uhka demokratian jatkuvuudelle tulee.

TULEEKO SE SIELTÄ, mistä sitä eniten odotetaan ja pelätään, vai tuleeko se kenties niiltä tahoilta, jotka itse vannovat kovaäänisimmin demokratian nimeen? Demokratiasta ei ole syytä olla huolissaan niin kauan kun erilaisia mielipiteitä asioista lausutaan ääneen. Silloin, kun vääriä mielipiteitä aletaan kieltää demokratian nimissä, kylläkin.


Iivi Masso on valtiotieteiden tohtori ja politiikan tutkija. Masso oli kansainvälisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen Diplomaatia-aikakauslehden päätoimittaja 2010–2012. Masso toimi Viron presidentin Toomas Hendrik Ilveksen neuvonantajana vuosina 2013–2015. Masso on toiminut myös Eestin Päevalehden, Postimees-lehden ja Uuden Suomen kolumnistina ja YLE:n radiotoimittajana.

Tämä kolumni on julkaistu alunperin Suomen Sotilas -lehden numerossa 3/2017

Jutun pääkuva: Emmanuel Macronin kannattajat juhlivat Ranskan presidentinvaalien tulosta Pariisissa, Kuva Lorie Shaull, CC-lisenssillä 

Avainsanat: , , , , , ,

Share This