Näkökohtia Suomen ilmatorjunnan historiasta

Suomen Sotilas julkaisee ilmatorjunnan entisen tarkastajan, eversti evp Ahti Lapin ilmatorjunnan historiaa ja tulevaisuuden kehitystä käsittelevän juhlaesitelmän kokonaisuudessaan. Eversti Lappi piti esitelmän 1.7.2015 Suomen 90 vuotiaan ilmatorjunnan vuosipäivän pääjuhlassa.

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat kutsuvieraat, hyvät ilmatorjuntamiehet ja -naiset!

Ilmatorjunnan koettelee, niin kuin kaiken muunkin, sodan kova todellisuus. On etukäteen oltava kirkas tietoisuus siitä, että tällöin ei riitä, että on tehnyt parhaansa. Täytyy olla esitettävänä myös tuloksia!”

Näin totesi aselajimme kokenut ja kunnioitettu kehittäjä, eversti Niilo Simojoki tutkimustyössään vuonna 1980. Ongelmana on se, osataanko rauhan aikana arvioida ja perustella ilmatorjunnan todellinen tarve sotatilanteessa. Historian valossa näyttää siltä, ettei se ole aina onnistunut. Ilmatorjunnan tärkeys tulee näkyviin vasta sotatilanteessa, jolloin havaitaan, pystyykö aselaji teknillisesti vastaamaan uhkaan ja onko voimaa riittävästi strategisten kohteiden ja omien joukkojen suojaamiseen. Sodassa mitataan kyky tuottaa tuloksia ja täyttää aselajin perimmäinen tehtävä.

Ilmatorjunnan synty

Sodankäynti muuttui kolmiulotteiseksi jo 1700-luvun lopulla, jolloin otettiin käyttöön tähystyspallot. Ensimmäinen ilma-ammunta suoritettiin kenttätykillä 13.6.1794. Ensimmäinen ilma-ammuntaan tarkoitettu ilmapallontorjuntatykki valmistettiin jo vuonna 1870 (Krupp). Ilmauhka havaittiin, kun ilmalaivoja ryhdyttiin kehittämään sotilaskäyttöön 1890-luvulla. Haagin julistuksessa vuonna 1899 kiellettiin kranaattien ja räjähteiden pudottaminen ilmasta, siis ilmapommitukset. Italialaiset rikkoivat tätä sopimusta jo vuonna 1912 Libyan sodassa, jossa käytettiin ensimmäisen kerran lentokoneita.

Englantilainen kirjailija H.G. Wells julkaisi vuonna 1908 kirjan ”Sota ilmassa”, jossa hän varoitti totaalisen ilmasodan vaaroista seuraavasti: ”Ei ole paikkaa, minne nainen ja hänen tyttärensä voisivat piiloutua ja olla rauhassa. Sota tulee ilmoitse, pommeja pudotetaan öisin. Hiljaiset ihmiset menevät ulos aamulla ja näkevät ilmalaivastojen lentävän ylitseen – pudottaen kuolemaa, pudottaen kuolemaa. Kirjailijan visio toteutui osittain jo ensimmäisessä maailmansodassa, mutta täydessä mitassaan vasta toisessa. Siitä huolimatta ilmapuolustukseen ei varauduttu kunnolla.

Kaikissa suurvalloissa ryhdyttiin suunnittelemaan ilmalaivojen torjumiseen soveltuvia tykkejä jo ennen maailmansotaa, mutta sodan alkaessa vain Saksalla oli valmiina 26 kpl ilmatorjuntatykkejä. Paremman puutteessa käytettiin kenttätykkejä ilmatorjuntaan. Sotaa käyvissä maissa ryhdyttiin nopeasti konstruoimaan kenttätykeistä ilma-ammuntaan välttävästi soveltuvia aseita. Meillä Suomessa siitä oli esimerkkinä ensimmäinen ilmatorjuntatykkimme, 76 mm:n M/14 Putilov, joka tehtiin kenttätykistä K/02. Niitä tiedetään olleen venäläisten käytössä Viaporin linnoituksessa jo sata vuotta sitten. Ilmatorjuntamuseossa on muitakin I MS:n aikaisia museaalisesti arvokkaita kenttätykeistä tehtyjä ilmatorjuntatykkejä. Ilmatorjuntatykkien tarve ja teknilliset vaatimukset lisääntyivät, kun myös lentokoneita ryhdyttiin käyttämään ilmahyökkäyksiin. Lentokoneita valmistettiin sodan aikana yli 200 000 kpl, ilmatorjuntatykkejä paljon vähemmän. Saksalla oli sodan päättyessä käytössä 3000 tykkiä. Ilmatorjunnan kehitys jäi jo tässä vaiheessa jälkeen ilma-aseen kehityksestä.

Itsenäisen Suomen ilmatorjunta-aselaji olisi periaatteessa voinut syntyä aikaisemmin kuin mitä nyt tapahtui. Kenttätykistöjääkärit saivat myös ilma-ammuntakokemusta itärintamalla, joten ilmatorjunnan synnyttäminen olisi voitu aloittaa heidän toimestaan jo vuonna 1918, kuten tapahtui lentojoukkojen osalta. Ilmatorjuntakäyttöön soveltuvia tykkejäkin olisi ollut riittävästi. Lentokoneita pidettiin Suomessakin alusta alkaen ilmatorjunta-aseita tärkeämpinä. Meilläkin oli vallalla ajatus ilmavoiman offensiivisesta käytöstä, mikä suosi pommitusilmavoimien kehittämistä. Hävittäjätorjuntaa ei käsitteenä tunnettu, sen sijalla oli käsite ”hyökkäyksellinen ilmapuolustus”. Ilmatorjunnan tarve kyllä todettiin, ja sen järjestämistä tutkittiin muun muassa eversti Vilho Petter Nenosen johdolla (1921), mutta mitään valmista ei saatu aikaan. On oikeastaan aika erikoista, että ilmatorjuntakoulutus aloitettiin rannikkotykistön piirissä Suomenlinnassa omin päin ilman Yleisesikunnan käskyä 90 vuotta sitten. Siitä saamme kiittää pätevää rannikkotykistöupseeria, kapteeni Åke Törnroosia ja hänen avarakatseista esimiestään, everstiluutnantti Väinö Valvetta. Heidän ansiostaan vietämme nyt juhlapäivää.

Kehitys ennen sotia

Ilmatorjunnan teknillinen kehittäminen aloitettiin varsin pontevasti 1920-luvun loppupuolella. Ensimmäinen hankinta (1924) käsitti 4 kpl sveitsiläisiä 20 mm:n Semag-Oerlikon-tykkejä; tämä hyvin harvinainen tykkimalli löytyy Ilmatorjuntamuseosta. Uusien raskaiden ilmatorjuntatykkien hankinnat aloitettiin vuonna 1926 puolustusministeri Jalo Lahdensuon päätöksellä, jonka tuloksena saatiin käyttöön Boforsin 76 mm:n kiinteitä ja liikkuvia tykkejä. Nämä tykit näyttelivät sotien aikana tärkeää osaa Helsingin ja Viipurin ilmapuolustuksessa. Liikkuvien tykkien hankinta paransi ilmatorjunnan operatiivisia käyttömahdollisuuksia. Myös suojeluskunnissa aloitettiin vuonna 1926 ilmatorjuntakoulutus Maxim-konekivääreillä.

1930-luvun alussa ilmauhka tiedostettiin jo varsin hyvin, kun Yleisesikunta ja puolustusneuvosto arvioivat ilmatorjuntatykistön määrän riittämättömäksi kohteiden suojaamisessa. ”Ilmatorjunnan kehitysohjelma 31” sisälsi 84 ilmatorjuntatykkiä ja 250 ilmatorjuntakonekivääriä, mikä olisi parantanut suorituskykyä merkittävästi. Hanke epäonnistui, kun panssarilaivojen aseistaminen vei pääosan ilmatorjunnalle varatuista rahoista. Tämä virheinvestointi kostautui talvisodassa. Jopa marsalkka Mannerheim totesi muistelmissaan, ”että meripuolustuspropaganda ei koitunut eduksi puolustuslaitokselle kokonaisuudessaan.Sama tilanne toistui, kun lentojoukoille hankittiin pommikoneita hävittäjien asemasta. Kummassakin tapauksessa heikennettiin omaa ilmapuolustusta matkimalla suurvaltojen asevoimien kehitystä.

Ilmatorjunnan organisaatiota vahvennettiin 1930-luvulla siten, että 1.1.1939 aselajilla oli kaksi rykmenttiä, Helsingissä ja Viipurissa. Ilmatorjunta sai aselajin statuksen, kun eversti Frans Helminen määrättiin ilmatorjuntajoukkojen tarkastajaksi. Ilmatorjunta liitettiin juuri ennen sotaa ilmavoimien organisaatioon, mihin malli oli ilmeisesti otettu Saksasta, muualla ilmatorjunta kuului pääsääntöisesti maavoimiin (tykistöön). Ratkaisu osoittautui sodan aikana molemmissa maissa maasotatoimien kannalta huonoksi. Merivoimat suojasivat omia kohteitaan omilla joukoillaan.

Tulikaste talvisodassa

Neuvosto-Venäjällä oli 1930-luvulla vahvat ilmavoimat, joten siltä suunnalta tehtyjä ilmapommituksia pidettiin todennäköisimpänä uhkana koko Suomen alueella. Siviiliväestön osalta pelättiin erityisesti kaasuhyökkäyksiä. Oli ylimmältä johdolta rohkea ja viisas päätös aloittaa liikekannallepano YH:n muodossa hyvissä ajoin ennen sotatoimien alkua, sillä ilmahyökkäykset rautateitä vastaan olisivat vaikeuttaneet joukkojen keskityssiirtoja rintamalle, nyt sitä ongelmaa ei syntynyt. Kun Ilmavoimien esikunnan kapteeni Jalmari Lapinleimu sai Yleisesikunnasta käskyn ilmatorjuntajoukkojen saattamisesta täyteen taisteluvalmiuteen, hän soitti pari puhelua kahteen ilmatorjuntarykmenttiin, ja asia oli selvä. Rykmenttien rauhan ajan henkilöstö kattoi noin 40 % sodan ajan joukoista, minkä lisäksi oli noin 400 ilmatorjuntakoulutettua suojeluskuntalaista. 2000 miestä piti lomauttaa aseiden puuttuessa.

Suomen ilmapuolustuksen ilma- ja lentojoukot olivat täysin alivoimaisia suurvallan ilma-asetta vastaan. Oli tehty paha virhearvio. Ilmapuolustuksen todellinen tarve tajuttiin vasta, kun maailmansota oli jo alkanut. Syksyllä 1939 esitettiin USA:lle pyyntö saada ostaa 598 it.konekivääriä, 606 ilmatorjuntatykkiä ja 230 hävittäjää! Neuvostoliitolla oli sodan alussa Suomen rintamalla lähes 3000 konetta, sodan lopussa vielä enemmän. Neuvostoliitto noudatti tunnettua Douhet’n doktriinia ja toteutti Suomen kotialueen strategisia pommituksia päämääränä väestön moraalin murtaminen ja maan pakottaminen antautumaan. Talvisodan aikana pommitettiin 690 paikkakuntaa, joista vain 15:llä oli ilmatorjuntaa sodan alkaessa ja 30:llä sodan päättyessä. Parhaiten suojattuja paikkakuntia olivat Helsinki ja Viipuri. Kansainvälisten sopimusten mukaan siviilikohteiden pommittaminen oli sotarikos, minkä vuoksi Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta. Kenttäarmeijan joukkojen suojaksi ei myöskään riittänyt kuin jokunen kevyt tykki ja ilmatorjuntakonekivääri.

Hyökkääjä kärsi lähes 700:n koneen tappiot, joista ilmatorjuntajoukot ampuivat alas 404 (58 %). Sotahistorian valossa on tyypillistä, että alivoimaisella puolella ilmatorjunnan tärkeys korostuu. Vihollinen menetti noin 20 % käytössä olleesta konemäärästä, mikä sen suuriin resursseihin verrattuna oli kuitenkin aika vähän. Ilmatorjuntajoukkojen kustannustehokkuus oli hyvä, sillä jokaista asetta kohden ammuttiin yksi kone alas. Aseita vain oli liian vähän.

Talvisota paljasti ilmapuolustuksen heikkouden, kun kaikkia kohteita ei kyetty suojaamaan. Pommituksissa tuhoutui vajaat 2000 ja vaurioitui 4800 rakennusta, ja vajaa 1000 siviilihenkilöä sai surmansa ja 1840 haavoittui. Tappiot olivat yllättävän pienet, kun useimmissa kohteissa ei ollut ilmatorjuntaa. Tästä pitää antaa erityinen tunnustus väestönsuojelulle.

Ilmatorjunta jatkosodassa

Suomen ilmapuolustuksen suorituskyky parani hämmästyttävän nopeasti välirauhan ja jatkosodan aikana: ilmatorjunta-aseiden määrä kasvoi 7-kertaiseksi ja myös hävittäjäkoneiden määrä moninkertaistui. Ongelmana oli kalustokirjavuus, sillä sodan lopussa käytössä oli 55 eri asetyyppiä. Heti jatkosodan alkuvaiheissa törmättiin uuteen ongelmaan, kun vihollinen aloitti yöpommitukset. Tähän yritettiin etsiä ratkaisua mm. kuulosuuntimia ja valonheittäjiä käyttämällä sekä sulkuammuntaa kehittämällä. Tulokset eivät olleet tyydyttäviä.

Ratkaisu löytyi radioluotaimien (tutkien) hankinnasta vuonna 1943. Samaan aikaan saatiin myös uutta tykki- ja hävittäjäkalustoa. Ilmavalvontaluotaimet (”Raija”) paransivat ilmatilan hallintakykyä, ja antoivat riittävästi varoitusaikaa sekä ilmatorjuntajoukoille että väestönsuojelulle. Ne lisäsivät hävittäjätorjunnan tehokkuutta päiväoloissa ja loivat perustan myös yöhävittäjätoiminnan kehittämiselle, missä tosin myöhästyttiin pahasti. Ilmatorjuntatykistölle radioluotaimien (”Irja”) hankinta synnytti joka sään torjuntakyvyn; Helsingissä oli neljä ja Kotkassa kaksi raskasta johtopatteria. On kiistatonta, että juuri tämän uuden sotatekniikan ansiosta saavutettiin torjuntavoitto Helsingin ja Kotkan suurpommituksissa helmikuussa 1944. Helsingissä johtopatterien (4) osuus tulitetuista maaleista oli 70 % ja ammutusta laukausmäärästä 47 %. Vihollisen pommikuormasta vain alle 5 % osui kohdealueelle, varsinaisiin maaleihin alle 1 %. Ilmapuolustuksen hyvyyttä mitataan omien tappioiden vähyyden eikä vihollisen tappioiden suuruuden mukaan. Vihollisen pyrkimys Suomen rauhaan pakottamiseksi epäonnistui. Entä jos torjunta olisi epäonnistunut? Olisiko valtion johto silloin joutunut antautumaan? Ehkä, ehkä ei?

Kesällä 1944 käytiin ratkaisutaistelut Karjalan kannaksella ja Aunuksen rintamalla. Kenttäarmeijalla oli liian vähän ilmatorjuntavoimaa, mutta se oli operatiivisen johdon virhe, sillä maassa oli kyllä riittävästi ilmatorjunta-aseita, ne vain olivat väärässä paikassa. Kevyiden ilmatorjuntapattereiden miesten kaksintaistelut IL-2-maataistelukoneiden kanssa jäävät historiaan. Niitä ammuttiin alas satamäärin. Torjuntavoitto kuitenkin saavutettiin.

Ilmapuolustuksemme kehitys jatkosodan aikana oli takapainoista, merkittävä osa hankinnoista toteutettiin vasta vuonna 1944, ja osa niistä ei ehtinyt toteutua ollenkaan. Ilmatorjunnan suorituskyky oli syksyllä 1944 huipussaan: meillä oli muun muassa 15 kpl 88 mm:n pattereita ja suuri määrä muuta tykkikalustoa, sekä uusia valonheittäjiä ja kuulosuuntimia. Vain radioluotaimien vähäinen määrä heikensi yötorjuntakykyä. Ampumatarvikkeista ei ollut pulaa.

Ilmatorjunta kylmän sodan aikana

Suomen ilmapuolustuksen suorituskyky II MS:n jälkeen heikkeni tasaisesti, kun uutta kalustoa ei juurikaan saatu. Pääkaupungin ilmapuolustus oli 88 mm:n raskaiden pattereiden varassa, ja kenttäarmeijan ilmapuolustus sodanaikaisten 20 ja 40 mm:n tykkien varassa. Pahimpana uhkana pidettiin pääkaupungin pommituksia ja atomipommittajien ylilentoja. Niiden torjuminen oli mahdollista vain ilmatorjuntaohjuksilla. Ensimmäiset ilmatorjuntaohjukset tulivat käyttöön USA:ssa tammikuussa 1954 (Nike Ajax) ja Neuvostoliitossa toukokuussa 1955 (S-25). Korkeatorjuntakykyiset ohjukset päättivät konventionaalisten pommi- ja tiedustelukoneiden operatiivisen käytön, mistä saatiin näyttöjä jo 1960-luvun alussa.

Suomessa aselajin johto oli hyvin ajan tasalla pyrkiessään hankkimaan korkeatorjuntakykyisiä it-ohjuksia. Ohjusten (SA-75M Dvina-A) hankinta Neuvostoliitosta oli vireillä alkuvuodesta 1962, mutta amerikkalaiset eivät hyväksyneet Pariisin rauhansopimuksen ohjuskiellon poistamista, joten presidentti Kekkonen keskeytti hankkeen ulkopoliittisista syistä. Kompromissiratkaisujakin olisi ollut, mutta niitä ei selvitetty. Heti sen jälkeen ohjuskielto kumottiin, ja jopa amerikkalaiset tarjosivat Suomelle ilmatorjuntaohjuksia. Tämä oli selvä osoitus suurvaltapolitiikan vaikutuksesta pienen maan puolustusjärjestelyihin. Suomi jäi pahasti jälkeen kansainvälisestä kehityksestä, sillä esim. Ruotsi hankki ensimmäiset it-ohjukset (Bloodhound Mk I) jo vuonna 1960 ja Sveitsi vuonna 1962 (BL 64). Pääkaupungin ilmapuolustuksen suorituskyky ei oleellisesti parantunut ennen kuin ohjuksia (ItOhj 79) saatiin käyttöön 1980-luvun alussa. Ne hankittiin Neuvostoliitosta, eivätkä amerikkalaisetkaan enää protestoineet, kun atomipommittajien aika oli ohi.

Maavoimien ilmatorjunnan suorituskyky parani merkittävästi 1960-luvun lopusta alkaen, kun saatiin käyttöön suuri määrä tulivoimaisia ja kenttäkelpoisia 23 mm:n tykkejä. Tilanne parani vielä enemmän, kun 1970-luvun lopulla aloitettiin kannettavien ”olkapääohjusten” (ItOhj 78) hankinnat. Tässäkin Suomi jäi hieman jälkeen yleisestä kehityksestä, sillä ensimmäiset kannettavat ohjukset tulivat käyttöön USA:ssa vuonna 1967 (Redeye), Ruotsissa 1967 (Redeye) ja Neuvostoliitossa vuonna 1968 (Strela-2). Näillä ohjuksilla taattiin maavoimien joukoille hyvä ilmasuoja. Olkapääohjuksilla on vajaan 50 vuoden aikana käydyissä sodissa ammuttu alas yli 1600 helikopteria ja lentokonetta.

Raskaiden ilmatorjuntatykkien tilalle kehitettiin maailmalla kohdetorjuntaohjuksia, jotka tulivat käyttöön Neuvostoliitossa vuonna 1968 (Strela-1), USA:ssa 1969 (Chaparral), ja Isossa-Britanniassa vuonna 1970 (Tigercat). Suomessa 88 mm:n raskaat patterit olivat käytössä 1970-luvulle saakka, ja niiden jättämää aukkoa paikattiin osittain 35 ja 57 mm:n automaattipattereilla. Vasta Crotale NG -ohjusjärjestelmän hankinta Ranskasta 1990-luvun alussa poisti sen ”mustan aukon”, joka ilmapuolustuksessamme oli. Ohjusyksiköitä tosin saatiin vain kolmasosa lasketusta tarpeesta.

Vuosina 1986‒1996 suoritettujen kalustohankintojen arvo oli noin 4½ miljardia markkaa eli nykyrahassa noin 750 M€. 1990-luvun puolivälissä ilmatorjuntamme suorituskyky oli huipussaan: meillä oli enemmän ilmatorjuntatykkejä, -konekiväärejä ja it.panssarivaunuja kuin koskaan aikaisemmin, meillä oli lähi-, kohde- ja aluetorjuntaohjuksia, joista osa edusti tekniikan huippua, ja meillä oli erittäin moderni tulenkäytön johtamisjärjestelmä (Joke 87). Meillä oli tyydyttävä kyky suojata pääkaupunkia ja tärkeitä sotilaskohteita. Maavoimien yhtymien ilmapuolustus oli erityisen hyvällä mallilla, kun niillä oli runsaasti 23 mm:n tykkejä, 12,7 mm:n it.konekiväärejä ja olkapääohjuksia, tärkeimmillä prikaateilla myös kohdetorjuntaohjuksia. Modernin, liikkuvan Buk-M1-ohjuskaluston hankkiminen vuonna 1996 paransi vielä suorituskykyä merkittävästi.

On tietysti todettava, että ilmatorjuntamme teknillinen kehitys kylmän sodan aikana oli koko ajan jäljessä kansainvälisestä kehityksestä, ja me saavutimme kehityksen huipun vasta, kun kylmä sota oli päättynyt. Nykytilanteen valossa voidaan todeta, että uhkakuvat saattavat muuttua hyvin nopeasti, joten puolustuskyky täytyy ylläpitää silloinkin, kun uhkaa ei ole. Mikä sitten on nykytilanne?

Nykyisen uhkakuvan haasteet

Parlamentaarisen selvitysryhmän raportissa ”Puolustuksen pitkän aikavälin haasteet” (1.10.2014) tarkastellaan 2000-luvun uhkakuvaa toteamalla muun muassa, että ”Suurvallat hyödyntävät ilma-, avaruus- ja informaatioulottuvuutta ja pyrkivät tietoylivoimaan. … Kaukovaikuttamiskyvyt maalta, mereltä, ilmasta ja tietoverkoista valtakunnan rajojen ulkopuolelta korostuvat… Ilmaoperaatioihin liittyy… täsmäaseiden käyttö kaukovaikuttamiseen sekä miehittämättömien ilma-alusten käyttö.”

Sotakokemusten ja teknillisen kehityksen valossa raportin näkemys uhkasta on oikea. Positiivista on, että uhka on todettu. Negatiivista on, ettei raportissa oteta kantaa vastatoimiin; uhka pitää joko torjua tai siltä pitää suojautua. Huonoin vaihtoehto on, ettei tehdä mitään. Silloinhan ilmapuolustus ei hoida tehtäväänsä.

Miehitettyjen lentokoneiden ja helikoptereiden torjuminen ei ole ongelma, se kyky meilläkin on. Teknillisesti suurin haaste on ballististen maalien torjuminen. USA:n liittokunnan täydellinen epäonnistuminen ballististen ohjusten (Scud B) torjunnassa Persianlahden sodassa 1991 mullisti ilmapuolustusajattelun. Painopiste siirtyi ilmapuolustuksesta ohjuspuolustukseen. Amerikkalaisten uhkakuvana on nyt taktillisten ballististen ohjusten, risteilyohjusten ja miehittämättömien koneiden torjuminen. Kehitys muissa maissa on ollut samansuuntaista. Ohjuspuolustus on myös Euroopassa noussut vahvasti esille. Tässä asiassa olemme jälkijunassa.

Hyökkääjän pyrkimyksenä on saavuttaa mahdollisimman suuri tuhovoima mahdollisimman pienillä omilla tappioilla. Se onnistuu miehittämättömillä aseilla: ballistisilla ohjuksilla, tykistöohjuksilla ja -raketeilla sekä risteilyohjuksilla. Lennokit hoitavat tiedustelun ja tulenjohdon, jopa osan ilmaiskuista. Jugoslavian ilmakampanjassa 1999 käytettiin ensimmäisen kerran satelliittiohjautuvia täsmäaseita, mikä oli ilmasodankäynnin kannalta merkittävä muutos. Irakin sodassa 2003 USA:n liittokunta laukaisi 1205 risteilyohjusta, 414 tykistöohjusta, 857 tykistörakettia ja lähes 20 000 täsmäpommia tai -ohjusta; niiden joukossa oli liki 9000 satelliittiohjautuvaa täsmäasetta. Ohjukset ja pommit, jopa tykistön ammukset voidaan varustaa satelliittiohjauksella. Suuren ulottuvuuden ja tarkkuuden ansiosta taktillisilla aseilla voidaan saavuttaa strateginen vaikutus.

Ilmapuolustuksen perinteinen tehtävä on sama kuin aina ennenkin: kotimaan strategisten kohteiden ja puolustusvoimien joukkojen suojaaminen ilmahyökkäyksiä vastaan. Teknillisesti tarkastellen se vaatii kykyä havaita ja torjua kaikki uhkaavat ilmamaalit olivatpa ne mitä lajia hyvänsä. On aika helppo analysoida, millä teknillisillä keinoilla erilaiset maalit voidaan torjua. Kaikki maalityypit kyetään torjumaan erilaisilla ohjuksilla, myös ballistiset maalit. Täsmäaseiden torjunnassa pitää osumatarkkuuden vain olla entistä parempi. Buk-M1 poistuessa käytöstä ilmatorjunnalta katoaa korkeatorjuntakyky, joka meillä on ollut 35 vuotta. Samalla katoaa myös ainoa kykymme torjua todennäköisintä uhkaa ‒ taktillisia ballistisia ohjuksia (vast.).

Ilmatorjunnan rauhan ajan organisaatiota on viime vuosina supistettu rajusti, perusyksiköitä on nyt vähemmän kuin talvisodan alkaessa vuonna 1939. Ilmatorjunnan resursseilla ei ole mahdollista rakentaa ohjuspuolustusjärjestelmää, jota tarvittaisiin ainakin pääkaupungin suojaamiseksi. Vastuu strategisesta ilmapuolustuksesta kuuluu ilmavoimille, jolla on monin verroin suuremmat resurssit sekä valmis valvonta- ja johtamisjärjestelmä. Osalla suunnitellun miljardeja euroja maksavan hävittäjähankinnan hinnasta saa helposti kohtuullisen ohjuspuolustusjärjestelmänkin. Mahdollisuuksia on. Muutama vuosi sitten meille oli tarjolla ranskalainen ohjusjärjestelmä SAMP/T, jolla on myös ballististen maalien torjuntakyky. Olisiko nyt Suomen ja Ruotsin yhteinen torjuntaohjusprojekti harkinnan arvoinen?

Ilmapuolustuksen kehittämisessä pitää olla realistinen käsitys uhkakuvasta nyt ja 10 vuoden kuluttua sekä visio miten siihen vastastaan.

USAAF:n komentaja, kenraali Henry Arnold totesi vuonna 1945: ”Me olemme juuri voittaneet sodan, jossa suuri joukko sankareita lenteli ympäriinsä koneissaan, mutta seuraavassa sodassa taistellaan miehittämättömillä koneilla!” 70 vuotta myöhemmin voimme todeta, että kenraalin visio oli oikea, vaikka hän olikin vähän etuajassa.

Avainsanat: , , ,

Share This