Naton rooli, Venäjän intressit ja Suomen tahto

Suomesta kuulee jatkuvasti arvioita siitä, olisiko Nato oikeasti puolustamassa Suomea ja muuta itäistä Eurooppaa kriisitilanteessa. Samaan aikaan usein samoilla suilla esitetään myös arvostelua siitä, miksi USA on aktiivisesti läsnä esimerkiksi Itämerellä. Moni asia osoittaa, että esimerkiksi USA ja Britannia ovat sitoutuneita tukemaan itäisiä Nato-maita. Suomessa sen sijaan keskusteluun nousee edelleen jatkuvasti Venäjän lähialueen intressien korostaminen ja jopa niiden varjeleminen samalla kun omaa tahtotilaa ei haluta muodostaa ja vedotaan ikivanhoihin fraaseihin maantieteestä.

Jouko Ahvenainen

Jouko Ahvenainen

”Ei se Nato kuitenkaan meitä oikeasti puolusta, miksi niitä kiinnostaisi”, ”mitä ne muutama amerikkalainen lentokone ja erikoisjoukkojen taistelija oikeasti auttaa, jos tänne hyökätään”, ”nyt meidän pitää vakavasti keskustella USA:n kanssa, miksi sen tämä sotalaiva on Itämerellä”, ”USA:n läsnäolo lisää jännitettä Itämerellä ja on luonnollista, että Venäjä reagoi siihen”, ja ”Venäjällä on luonnollisesti intressit sen lähialueilla ja niitä pitää ymmärtää.” Nuo lauseet kiteyttävät aika hyvin suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun.

BBC esitti keväällä dokumentin World War Three: Inside the War Room (lisää tietoa http://www.bbc.co.uk/programmes/b06zw32h). Siinä esitettiin eräänlainen sotapeli, jossa entisiä päättäjiä, sotilaita ja huippuasiantuntijoita oli kutsuttu tekemään ratkaisuja nopeasti eskaloituvassa kriisissä. Tilanne alkoi venäläisen väestön mellakoista ja liikehdinnästä Baltiassa, johti rajakahakointiin ja myös strategisten ydinaseiden käyttämiseen Itämerellä. Päättäjien tuli tehdä valintoja kriisin edetessä. Lopulta oltiin myös kysymyksessä ydinaseiden käytöstä, mikä skenaariossa jakoi myös Nato-maita.

Kyseessä oli tietenkin täysin kuviteltu tilanne, mutta se toi hyvin kaunistelematta esiin kauhuskenaarioita ja niiden vaikeita valintoja. Hyvänä pidän myös sitä, että joukkotuhoaseiden olemassaoloa ei oltu unohdettu skenaariossa. Se kun tahtoo usein tänä päivänä unohtua. Kauhun tasapaino ei nimittäin ole häipynyt minnekään. Se on aina suurvaltasuhteiden taustalla pidäkkeenä.

Dokumentti toi myös selkeästi esiin sen, että ainakin Britanniassa Naton rooliin uskotaan ja myös nähdään, että pieni rajamaa Baltiassa on tärkeä ja sen puolustaminen on tärkeä osa länsimaisten arvojen ja vapauden puolustamista. Jo tämän ääneen lausuminen on tärkeä asia! Ja yleisemmin Britannian poliittisesta keskustelusta voi myös todeta, että EU:n osalta on monenlaista mielipidettä ja asioiden kyseenalaistamista, mutta todella harvoin kuulee Naton roolin kyseenalaistamista ja esimerkiksi Baltian maiden niin henkinen kuin sotilaallinen tukeminen on lähes kunnia-asia. Näin sen ainakin itse Britanniassa asuvana näen. Britannialla on sitä paitsi yhtenä harvoista eurooppalaisista Nato-maista liittolaisensa auttamiseen, jopa niin sanottua korkean valmiuden siirtoarmeija-kykyä. Vähän, mutta hyvää ja nopeaa, kunhan poliittinen päätöksentekokoneisto vain toimii. Ainakin britit ovat selvästi manifestoineet auttavansa ja joukkoja on nähty viime vuosina Itämeren Nato-maissa säännöllisesti.

Yhdysvallat on ilmoittanut, että se sijoittaa yhden prikaatin vakituisesti Baltiaan ja itäiseen Keski-Eurooppaan ja toisen prikaatin kaluston. Se on selkeä vastaus Venäjän toimiin ja myös selkeä viesti, että USA ottaa myös näiden Nato-maiden puolustamisen vakavasti. USA:lla on myös Itämerellä, kuten julkisuuteen noussut venäläishävittäjien lähentely osoitti, kalustoa, joka liittyy ohjuspuolustukseen.

Suomalaisessa keskustelussa on monta kertaa kyseenalaistettu Naton todellinen halukkuus tehdä kriisitilanteessa uhrauksia pienten itäisten jäsenmaiden takia. Ja samalla korostetaan, miten viime kädessä Suomi voi luottaa vain itseensä. Vaikeinta on kuitenkin nähdä logiikka, miten Natosta ja itsenäisestä puolustuksesta saadaan jatkuvasti toisilleen vastakkaiset vaihtoehdot. Se on hieman sama kuin sanoisi, että jos haluaa ylläpitää hyvää paloturvallisuutta, ei pidä ottaa palovakuutusta.

Uusin mielenkiintoinen lisä tähän keskusteluun tuli, kun venäläishävittäjät häiritsivät USS Donald Cook –alusta Itämerellä. Suomalaisessa keskustelussa alettiin ihmetellä, mitä alus tekee Itämerellä, onko se oikeutettu olemaan siellä ja miten Suomen tulisi nostaa asiasta vakava keskustelu USA:n kanssa. Tähän keskusteluun yhtyi muun muassa Keskustan presidenttiehdokas Matti Vanhanen, joka haastattelussa totesi, että tällaisen aluksen tuominen Itämerellä lisää jännitystä ja Suomen tulisi nostaa asiasta keskustelu USA:n kanssa.

Erityisesti Baltian maat ja Puola ovat pyytäneet vahvempaa USA:n ja Naton läsnäolo niin itäisessä Euroopassa kuin Itämerellä. Ja USS Donald Cookin kaltaisilla aluksilla on keskeinen rooli alueen valvonnassa ja ohjuspuolustuksessa. Tältä osin voi myös todeta, että jos Suomi kyseenalaistaa niiden toiminnan Itämerellä, se on ristiriidassa esimerkiksi Baltian maiden tahtotilan kanssa.

Suomalaisen ulkopoliittisen ajattelun peruskivi tuntuu edelleen olevan, että Venäjä on suurvalta ja sille on siten luontaista ja oikeutettua kontrolloida lähipiiriään. Toki Venäjällä varmasti on tällainen tahtotila. Vaikeammalta tuntuu, ymmärtää miksi monelle suomalaiselle on niin tärkeää korostaa tämän tahtotilan oikeutusta ja miten kukaan ei saisi kyseenalaista sitä. Onko tosiaan niin, että Venäjän tahtotila on oikeutus vähätellä muiden maiden tahtotilaa. Väistämättä tästä tulee mieleen johtajien lakeijat, jotka haluavat suojella johtajaa ikäviltä uutisilta ja todellisuudelta ennemmän kuin johtaja itse haluaisi.

Naton sotilaskomitean puheenjohtaja Petr Pavel kommentoi Suomessa vieraillessaan, että Suomi ja Ruotsi ovat osa kriisiä, jos sellainen syntyy Itämeren alueella. Suomessa edelleen monen ajattelu tuntuu olevan, että vaikka mitä tapahtuisi ympärillä Suomi voisi olla puolueeton ja koskematon. Tämä ajattelu on tuskin koskaan ollut realistista. Suomi ilman omaa tahtoa kytkettiin 1930-luvulla Saksan ja Venäjän valtapiirijakoon, kylmän sodan aikana kummallakin puolella oli suunnitelmat Suomen varalle ja niin on varmasti nytkin.

Ehkä toistetuin fraasi suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa on ”maantieteelle emme voi mitään.” Niin varmasti on, mutta samaan aikaan ulkopolitiikalle, turvallisuuspolitiikalle ja omalle asemalle kokonaisuutena voi tehdä hyvinkin paljon. Ja jos ei tehdä, sitten voidaan taas puhua ajopuuteorioista, joilla on Suomen historiassakin asioita selitetty. Kylmän sodan aika esimerkiksi todisti, että se vaati voimakasta tahtotilaa asettaa rajat, minne saakka Neuvostoliitto levitti valtapiiriään. Ei se ollut vain vetoamista maantieteeseen, vaan USA:n ja Länsi-Euroopan tietoisia päätöksiä. Ja edelleen olemme samassa tilanteessa. Ulkopuolisilla voi olla halua ja omia intressejä ottaa muita maita omaan valtapiiriin, mutta jokaisella pitää oma tahtotila siitä, ettei halua alistua muiden valtapiiriin. Ja Suomessa oman tahtotilan esittäminen tuntuu tässäkin asiassa olevan vaikea tai sitä pidetään riskinä. On vaikea nähdä, että nykyinen Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu johtaa mihinkään muuhun kuin merkityksettömään henkiseen puolustusyhteistyöhön Ruotsin kanssa, jossa toki Ruotsi pidättää oikeuden vetäytyä siitä tarvittaessa. Olisi todella aika miettiä, mitä itse haluaa ja miten sen saavuttaa, ei vain pohtia muiden tahtotilaa. Suomen olisi aika kasvaa isoksi ja päättää ihan itse mitä se haluaa, sen sijaan että pohdimme koko ajan mitähän muut ajattelevat. Satavuotias maa voisi ottaa jo lauseessa subjektin paikan ja lakata olemasta objekti. Sen valinnan voimme tehdä itse.

Kirjoittaja on Suomen Sotilaan vakituinen blogisti. Hän asuu ja työskentelee Lontoossa.

Avainsanat: , , ,

Share This