Nykyisestä ulkomaalaispolitiikasta kärsivät avun antajat ja sen todelliset tarvitsijat

Tänään on merkkipäivä. Päivälleen 110 vuotta sitten Suomi koki historiansa suurimman yksittäisen pakolaisaallon: yli 8 000 Venäjän toinen toistaan eri muodoissa seuranneita juutalaisvainoja – eli pogromeja – paennutta pietarinjuutalaista ilmestyi Viipuriin, jossa heille järjestettiin hätämajoitukset ja joukkoruokailut. Sen ajan Suomi oli osa Venäjän valtakuntaa, autonominen suuriruhtinaskunta. Tänään Suomi on osa EU:ta.

110 vuotta sitten suuriruhtinaskunta Suomi selvisi kohtaamastaan haasteesta vähemmällä traumatisoitumisella kuin nykyinen hyvinvointivaltiomme, joka ei saa aikaan SOTE-aluejakoakaan ilman hallituskriisiä ja perustuslakiasiantuntijoiden epäilyjä. Marraskuusta 1905 helmikuulle 1909 Suomi oli etenkin venäläisten ja virolaisten pakolaisten – useimmiten laiton – piileskely- ja -turvapaikka, mutta näiden pakolaisten kuten muun muassa Leninin, Stalinin, Miljukovin, Tuglasin, Murrikin ja Pätsin seassa tuli vuonna 1906 myös lättiläisiä pankkirosvoja ja emämaan salaisen poliisin, Ohranan salamurhaajia. Ohrana lietsoi propagandallaan ja provokaatioillaan Suomessa pakolaisvastaisuutta sekä Venäjällä kansalliskiihkoista Suomi-vihaa “terroristien ja pommitehtaiden suojelijoita” vastaan. No aikamoisia terroristeja olivat kyllä Lenin ja Stalinkin. Jälkimmäinen myös omaisuusrikollisena tunnettu.

110 vuotta myöhemmin, kuluvan vuoden alusta, turvapaikanhakijoita on tullut Suomeen 27 068, joista viime viikolla 2 017 eli lähes kaksinkertaisesti edellisviikkoon nähden. Viikon suurimpana hakijakansallisuutena oli afgaanit, 973 hakijaa, joista 380 alaikäisiä (oman ilmoituksensa mukaan). Irakilaisia tuli enää 815 hakijaa, iranilaisia 75 ja syyrialaisia 65. Syyrialaisia oli siis edelleenkin alle 3 %! Jos sata vuotta sitten aika moni ”pakolainen” oleskeli Suomessa laittomasti, on tämän päivän pakolaisten asema sikäli helpompi että he eivät joudu Suomessa suojelupoliisin tai Ohranan kiusaamiksi.

Tammikuun alusta lokakuun loppuun afgaaneille tehtiinkin Suomessa 150 turvapaikkapäätöstä, hakijoista 44 sai varsinaisen turvapaikan ja 41 “toissijaista” suojelua, joka on muutamankin ulkomaalaisasioita tuntevan viranomaisen ja tutkijan mielestä on aika turha kategoria, perustuessaan kuvitelmaan erityisen turvattomista alueista, joiden ulkopuolelle pakeneminenkaan ei muka ole turvallista koska puuttuu asunto, työpaikka tms. Kaksikymmentäkuusi afgaania sai muun oleskeluluvan ja 32 kielteisen päätöksen, mutta tuskin ketään sen saaneista on palautettu Afganistaniin. Loput olivat niin sanottuja Dublin-tapauksia tai raukesivat hakijoiden itse poistuttua maasta. Irakilaisille tehtiin vastaavia päätöksiä seuraavasti: 269 sai turvapaikan, 115 toissijaista suojelua, 23 sai muun oleskeluluvan ja 78 kielteisen päätöksen, somaleille päätökset jakautuivat 204-135-18-14 ja venäläisille (albaanien, syyrialaisten, iranilaisten ja palestiinalaisten tai muiden kansalaisuudeltaan tuntemattomien jälkeen 8. suurin hakijaryhmä) 60-20-13-74. Onpa meiltä hakenut turvapaikkaa myös yksi irlantilainen, britti, kyproslainen, latvialainen, puolalainen ja saksalainen sekä kaksi japanilaista. Jotta näin armon vuonna 2015.

Turvapaikanhakijatilastot eivät kerro poliittisten oikeuksien tai kansalaisvapauksien puutteesta, sillä niitä vuodesta 1973 mitanneen Freedom Housen vuosiraportin mukaan maailman kurjimmat kymmenen maata ovat Pohjois-Korea (koko mittaushistorian ajan), Sudan (vuodesta 1989), Turkmenistan (vuodesta 1993), Uzbekistan (vuodesta 2005 ja suuren osan aiemmastakin itsenäisyysajastaan), Somalia (vuodesta 2006), Päiväntasaajan Guinea (vuodesta 2008 ja suuren osan aiemmastakin itsenäisyysajastaan), Eritrea (vuodesta 2009), Syyria (vuodesta 2011 ja sitäkin ennen mm. 1989-2005), Saudi-Arabia (vuodesta 2011 ja sitäkin ennen 1992-2004) sekä Keski-Afrikka (vuodesta 2013 ja sitä ennen keisarikunnan aikaan 1970-luvulla). Mutta kuinka monta turvapaikanhakijaa näistä maista tuli Suomeen kuluvana vuonna, somalit ja syyrialaiset pois lukien? Sudanista 19, Turkmenistanista 1, Uzbekistanista 2, Päiväntasaajan Guineasta 1, Eritreasta 82 (suurin osa lokakuussa Italiasta lennätettyinä) ja Keski-Afrikasta 2. Turvapaikkakäytäntö ei selvästikään ole mikään olennainen vastaus ihmisoikeusrikkomuksiin.

Maaliskuussa 1921 Terijoelle raahautui jään yli 6 400 Kronstadtin pakolaista. Vallankumouksen sydän, matruusit, olivat nousseet kapinaan bolshevikkeja vastaan ja heidät murskattiin pitkän taistelun jälkeen armotta.

EU:n sisäisiä siirtoja muistutti etäisesti 1943-1944 kymmenen kertaa suuremman inkeriläisväestön siirto Saksan miehittämältä alueelta Suomeen. Koko Vironkin väestön evakuointi Suomeen oli suunnitelmissa. Miten Suomi selvisi aiemmin niin paljon paremmin? Koska käytettiin tervettä järkeä ja keskityttiin määrän sijasta laadun valvontaan – Suomeen päästettiin ulkomaalaisia, jotka syystä tai toisesta tänne halusivat ja kykenivät itsensä elättämään rehellisellä työllä. Nyt pitäisi järjestää kunnon asunnot ja rahaa, eikä maahan päästettyjä kyetä enää maasta poistamaan vaikka tultaisiin katumapäälle.

Ei tämä näin toimi, eikä ole mitenkään eettisesti perusteltavissa: useimmat vainojen uhrit eivät pääse maastaan pois tai eivät halua karata kotirintamaltaan, eikä heille myönnetä viisumeja vaikka heillä olisi Suomessa takaajat ja pakolaisleirillä liuta kärsiviä lapsia, mutta vuotavilla kumiveneillä tai väärennetyillä business-luokan lentolipuilla Eurooppaan seikkailevat nuoret miehet saavat oleskeluluvan kaikkine etuuksineen. Kuinka kauan tätä itsepetosta jatketaan? Miksei Suomessa oteta mallia omasta historiasta, joka oli paljon humanitaarisempi kuin nykykäytäntö kaikkine teoreettisine oikeusturvineen? Lakattaisiin tuijottamasta turvapaikkapäätösten juridiseen “laatuun” ja päästettäisiin maahan reilusti kaikki oleskeluluvan tarvitsijat, jotka eivät pyri veronmaksajien eläteiksi – samalla kiinnitettäisiin huomiota ulkomaalaisten laatuun eikä niinkään määrään. Meillä on varaa nyt, kuten oli 110 vuotta sitten ja pitkään sen jälkeenkin, vainon uhrien tosiasialliseen pelastamiseen, kunhan lakkaamme teeskentelemästä, että meillä olisi varaa täysihoitoon kaikille ulkomaalaisille. Euroopan rajojen varjelun ja kansainvälisen muuttoliikkeen byrokraattisen sääntelyn sijasta kannattaisi varjella länsimaisen sosiaali- ja oikeusturvan piiriin pääsyä. Vilpittömät turvapaikanhakijat eivät tarvitse samoja oikeuksia kuin on maamme kansalaisilla, joilla on myös asevelvollisuus ja kenties muitakin kansalaisvelvollisuuksia – miksei tarjota heille sitä, mitä he ensisijaisesti tarvitsevat, eikä kaikkia syntyperäisen väestön esivanhemmiltaan perimiä oikeuksia?

Pakolaisuus ilmiönä ei ole muuttunut, mutta terveen järjen ja sydämen käyttö pakolaisten vastaanotossa on muuttunut – eikä suinkaan kenellekään parempaan suuntaan.

Ja miksikö tämä blogi Suomen Sotilaassa? NO siksi, että jos tämä ei ole turvallisuuskysymys, niin mikä sitten on?

Avainsanat: , ,

Share This