Onko Trump Brexit osa 2?

Yleisradio yllättää joskus ylen iloisestikin.

Kannattaa lukaista oheisen linkin alla oleva harvinaisen ennakkoluuloton kirjoitus Trumpista. Siinä Sanna Ukkola kannustaa eurooppalaisia miettimään nopeasti, kuinka suhtautua tämän mahdolliseen valintaan – jottei yllätyttäisi kuin Brexit-äänestyksestä konsanaan:
http://yle.fi/uutiset/sanna_ukkola_onko_trump_uusi_brexit/9080860

Pidän itsekin Trumpia niin vastenmielisenä, että epäilen jo joutuneeni demokraattimedian tai Suomen punavihermedian aivopesemäksi – ei kai voi muuten olla mahdollista, että kerrankin tunnen olevani samaa mieltä Hesarin, Ylen ja suomalaisen älymystön kanssa? Suomessahan älymystöön kuuluu kun täyttää kaksi vaatimusta; omaa vasemmistolaisen ja/tai vihreän maailmankatsomuksen ja on kylliksi härski, että kehtaa sanoa olevansa intellektuelli.

No samapa tuo toisaalta kun minun tai kenenkään meidän suomalaisten mielipiteillä ei ole tuon taivaallista vaikutusta Yhdysvaltain presidentin vaaliin.

Olinpa salaliiton ja aivopesun uhri eli en, kirjoittaa Ukkola asiaa.

Eurooppalaisilla on ollut yli 200 vuoden aikana useitakin kohtalokkaita vaikeuksia pitää ystävänsä – muutkin kuin amerikkalaiset – mukana Euroopassa.

Lähes sadan vuoden ajan Eurooppaa riivasi Britannian ja Ranskan välinen juopa, joka umpeutui vasta Fashodan selkkauksen jälkeen (intellektuelleille tiedoksi että Fashoda eli nykyinen Kodok on siis kaupunki Etelä-Sudanissa, jossa brittien ja ranskalaisten intressit joutuivat vastakkain vuonna 1898).

Brittien ja ranskalaisten lopetettua nahistelunsa sen korvasi kuitenkin heti länsieurooppalaisten suurvaltojen ja saksankielisten maiden välinen välirikko, joka kärjistyi kahteen maailmansotaan. Liian paljon on saarnattu Saksan ja Itävalta-Unkarin syyllisyyttä, mutta unohdettu miettiä mitä olisi voitu tehdä toisin Balkanin ”ruutitynnyrin” ja muiden konfliktinaiheiden deaktivoimiseksi saatikka mikä oli Venäjän ja sittemmin Neuvostoliiton rooli maailmansotien synnyssä.

Kun sitten vihdoin saatiin kaikki eurooppalaiset suurvallat yhteisen EU:n piiriin, holtittomalla vallan keskittämisellä Brysseliin vieroitettiin muitakin kuin englantilaisia. Samanaikaisesti onnistuttiin laajentamaan Eurooppaa idässä Istanbulin porteille ja Narvajoelle asti, mutta jäätiin jumiin entisen Jugoslavian ja IVY-alueen raunioille. Käsittämättömintä oli kyvyttömyys ratkaista 1950-luvun EOKA-terrorismista ja joulukuun 1963 joukkomurhista alkanut Kyproksen kahtiajako. Kyproksen kohtalontovereita olivat Bosnia ja Kosovo, jotka eivät vieläkään ole päässeet EU-hakijoiksi koska Kreikan ja Espanjan kaltaisilla mailla on vastakkaisia intressejä – tai ne kuvittelevat niin, johtuen historiantuntemuksensa puutteista ja kyvyttömyydestä ymmärtää todelliset pitkän aikavälin tarpeensa.

Kun jo Unkarin ja Puolan kaltaisissa maissa, jotka viimeistään 1800-luvulta alkaen ovat kiihkeästi halunneet kuulua läntiseen arvoyhteisöön, EU nähdään hyödyttömänä tai jopa haitallisena harminaiheena, ei ehkä pidäkään enää yllättyä siitä, jos myös puolet turkkilaisista ja pian ukrainalaisetkin alkavat halveksia EU:n hurskastelua. Eikä silloin ole järkevää sortua venäläistyyppiseen kaikkien muiden syyttelyyn, ikään kuin olisimme maailmanlaajuisen salaliiton uhreja. Pikemminkin olisi kiire miettiä, miksi Eurooppa ei kykenekään tarjoamaan mitään houkuttelevaa – ja miksi se yhä uudelleen vieraannuttaa itsestään vanhatkin ystävänsä – jopa omien jäsenmaidensa kansalaiset. Oliko lopulta kovinkaan
viisasta keikaroida bushbashingilla ja obamanialla? Onko viisasta pyörtyä kauhusta, jos Trump valitaan presidentiksi? Mikä meni pieleen kun republikaanit eivät enää piittaakaan eurooppalaisista eivätkä koe ”manifest destinyn” vaativan sotilaallisia ja taloudellisia uhrauksia, Euroopan vapauden puolustamista maihinnousuilla ja Marshall-avulla?

Jos Euroopassa on kuviteltu, että Venäjää voidaan ovelasti peluuttaa milloin Ranskaa, Britanniaa, Turkkia, Saksaa tai Yhdysvaltoja vastaan, sellaiset metternichiläiset haaveet olisi jo syytä unohtaa. Venäjä on aina kyennyt vaihtamaan ystäviään, mutta ei milloinkaan ole tarkoittanut Euroopan parasta. Tähän 200-vuotiseen hajoituspolitiikkaan olisi vihdoin vastattava lujittamalla länsimaiden yhtenäisyyttä. Sitä ennen olisi kuitenkin opittava sietämään ranskalaista bonapartismia ja gaullismia, brittien itsepäisyyttä, islamia, preussilaista kurinalaisuutta ja itävaltalaista romantiikkaa, amerikkalaisia republikaaneja, puolalaisten ja unkarilaisten omanarvontuntoa, balttien varovaisuutta sekä kaikkea muutakin historiallisten kokemuksien ja perinteiden tuomaa eurooppalaista moninaisuutta. Ei EU voi olla kuin suuri Belgia, eikä sillä ole varaa hyljeksiä ystäviään vain koska Belgian ei tarvitse pelätä Venäjää.

Euroopan historiassa juuri sen monikulttuurisuus on ollut sen vahvuus, ei heikkous. Eripuraisuus sen sijaan on ollut heikkous ja on sitä yhä. Brysselissä ja Euroopan muissa merkittävissä pääkaupungeissa olisi nyt aika herätä kuuntelemaan kansalaisia ja jäsenvaltiota herkällä korvalla. Lakata olemasta suuri pienessä kuten kurkun käyryydessä tai yksityisten kansalaisten aseiden hallussapidossa ja pieni suuressa, kuten omien sääntöjen noudattamisessa taloudessa, omien rajojen puolustamisesta puhumattakaan.

Ei Euroopasta ole sitäpaitsi mikään pakko tehdä federaatiota. Konfederaatio voisi sopia vanhalle maanosalle paremmin.

Avainsanat: , , , , , ,

Share This