Haaste

Puolustuspoliittisessa selonteossa Puolustusvoimien päätehtävänä pysyy kansakunnan suojaaminen sotilaalliselta uhalta ja välineenä on yleinen asevelvollisuus. Puolustusvoimain komentajan peräänkuuluttamia taloudellisia resursseja tähän ei kuitenkaan olla antamassa. Ei vaikka pääministerikin on myöntänyt epäsuhdan vaatimusten ja resurssien välillä.

Puolustusvoimissa tehdään se, mitä annettujen resurssien puitteissa on taustaolosuhteet huomioiden inhimillisesti mahdollista. Yksi kunnianhimoisista, välttämättömistä ja lupaavista hankkeista on Maavoimien taistelutavan uudistus. Maavoimien uudessa taistelutavassa kentällä on vähemmän, pienempiä ja liikkuvampia sekä paremmin varustettuja joukkokokoonpanoja. Sodankäyntitapa on entistä joustavampi, ennakoivampi ja liikkuvampi. Vanhasta doktriinista ja välineistä säilytetään se, mikä on yhä hyvää ja käyttökelpoista. Sitäkin on paljon. Toivottavaa on, ettei lasta heitetä uudistusvauhdissa pesuveden mukana.

Uudistuksiin liittyy aina haasteita, muitakin kuin yllä mainittu resurssipula. Tämän uudistuksen kriittisimmät haasteet ovat: 1) johtaminen ja sen välineinä tiedonkeruu, viestintä ja tilannekuva, 2) huolto ja 3) ilmauhan eliminointi eri keinoin.

Johtamisen haasteet ovat teknisiä ja kulttuurisia. Teknisesti suurin haaste on kerätä ja jakaa mahdollisimman oikeaa ja reaaliaikaista tilannekuvaa sen tarvitsijoille. Tiedon kulku on avainasemassa.

Tieto ei aina kulje. Siksikin uusi taistelutapa edellyttää joukoilta enemmän itsenäisyyttä. Se taas edellyttää, että on voitava luottaa. Luottamus taas on mahdollista vain, jos henkilöstön koulutustaso on riittävä ja asevoimissa on omaksuttu sen mukainen tehtävätaktinen johtamiskulttuuri. Israelin, Sveitsin ja jopa Viron kaltaiset modernit asevelvollisuusmaat ovat hyvä esimerkki siitä, että tämä on mahdollista kustannustehokkaimmin juuri reserviläisarmeijalla, mutta ei ilman riittävää koulutusta ja kykyä hyödyntää reserviläisten siviilissä hankkimaa osaamista. Kodinturvajärjestelmällä ja ”Sveitsin-mallilla” voitaisiin saavuttaa jopa ammattiarmeijan valmius, eli ruotsalaisten vahvuudet ilman heikkouksia.

Uusi taistelutapa vaatii valtavasti logistista osaamista. Suomesta sitä löytyy eniten reservistä, siviiliyhteiskunnasta, jossa ovat myös Puolustusvoimien strategiset kumppanit. Huollon ja johtamisen haasteista osa on ratkaistavissa parhaiten juuri etsimällä suomalaisen yhteiskunnan infrastruktuurista ratkaisuja ja tekijöitä, jotka tukevat maanpuolustusta, siis aivan kuten ennenkin on tehty.

Huollon ja tukitehtävien henkilöstötarve nykysodassa on kasvava. Voidaankin kysyä, oliko Puolustusvoimien taisteluvahvuuden roima pudotus tarpeettomankin roima? Eihän huollossa tai johtamisjärjestelmien kanssa työskentelevälle reserville tarvitse edes varata kummoista taisteluvarustusta. Se vanha maastopuku ja rynnäkkökivääri riittävät tulevaisuuden taistelukentällä valokaapelia korjaavalle viestimiehelle tai valtavassa liikkuvassa kenttälogistiikassa työskentelevälle varastotaistelijalle ja jakeluautonkuljettajalle. Huippuvarustus tarvitaan vain jalkaväen kärkitaistelijoille, joiden määrä taistelukentällä on ollut suhteessa laskeva jo yli sata vuotta. Kantavia ja korjaavia käsiä tarvitaan enemmän kuin ampuvia ja tuhoavia. Tukitehtäviin kelpaa yhä ottoajoneuvo. Teloja ja terästä tarvitsee vain terävin kärki.

Kolmas haaste on ilmauhka. Osa siitä katetaan resursoinnilla Ilmavoimiin. Saadaan hävittäjätorjuntaa ja tilannekuvaa. Toisaalta Hornetin vääjäämätön korvaaminen tulee myös ahmaisemaan jättiosan puolustusbudjeteista 2020-luvulla. Se voi lamauttaa Maavoimien uudistustyön.

Uudessa hajautetussa taistelutavassa vastustajan maahanlaskujen, taisteluhelikopterien ja muiden matalalla toimivien ilma-asejärjestelmien sekä miehittämättömien koneiden uhka kasvaa. Näiden torjunnassa tärkeintä on hyvä tilannetietoisuus, toimivat komentoyhteydet ja ennakkovaroitus. Mutta ilmatorjunta tarvitsee myös työkalun. Uuden taistelutavan myötä kevyen ammusilmatorjunnan tarve kasvaa ja siihen tulisi nyt panostaa.

jaakko.puupera@suomensotilas.fi

Share This