Huoli

Suomalaisia huolestuttaa. Ja hyvä niin. Huoli johtaa parhaimmillaan varautumiseen, ennakointiin ja uhkien torjumiseen. Mutta jos murehtiminen ajaa vain itseään toteuttavaan ”ei tästä kuitenkaan mitään taaskaan tuu” -ennusteeseen, on se turhaa.

Erään tällaisen itsensä toteuttavan ennusteen mukaan yhteisöllisyys on katoamassa Suomesta. Sen mukaan olemme individualistisia omaan napaan tuijottajia, vailla yhteistä näkemystä yhteisestä hyvästä. Asialle ei kuulemma voi tehdä mitään. Onkohan näin?

Urbaanit, kansainväliset ja hyvin koulutetut nykysuomalaiset ovat erilaisia kuin menneen maatalousyhteiskunnan kyläyhteisölliset ihmiset. Mutta sotaa edeltänyt Suomi oli silti aineellisesti ja henkisesti jakautuneempi kuin tämän päivän Suomi. Edes suomalaisten fyysinen ja henkinen kunto ei ollut sellainen kuin talvisotakiiltokuvassa. Jos moni nuori mies tänään kärsii ylipainosta, heikosta lihaskunnosta ja psyyken häiriöistä, niin ennen sotia raakattiin vielä useampi palveluksesta esimerkiksi lapsuusiän aliravitsemuksen seurauksien tai tuberkuloosin vuoksi. Talkoohenkeä ja kuntoa löytyi silloinkin vain osasta kansaa. Lintsareita tai heikkoja oli menneissäkin sukupolvissa.

Talkoohenkeä on yhä, niillä keillä on. Näin on ollut aina ja kaikkialla. Halukkaita ja kyvykkäitä pitää vaan motivoida ja kannustaa työhön yhteiseksi hyväksi. Eikä yhteisten asioiden tarvitse olla kaikille yhteisiä. Esimerkiksi pohjoismaisen mallin mukaiset kodinturvajoukot eivät olisi pois ympäristönsuojelusta tai syrjäytyneiden auttamisesta.

Entäs muualla? Esimerkiksi tavallista eteläranskalaista EU-kansalaista ei valtion asiat juuri kiinnosta. Ei vaikka maalla onkin pitkä historia kansalaisyhteiskuntana, tai ainakin suuresta vallankumouksesta on kauan. Maakunnallinen paikallislehti kirjoittaa etusivullaan paikkakunnan palokunnan uudesta autosta eikä velkakriisin vaikutuksesta alueen työllisyyteen.

Toisin on Pisa-tutkimuksen mallimaassa Suomessa. Tavallinen suomalainen tuntee syyllisyyttä, jos ei osaa vastata mielipidekyselyyn valtion velanotosta tai Nato-jäsenyydestä. Suomalaiset ovat siis kiinnostuneita yhteisistä asioista. Esimerkiksi Suomen Sotilasta lukee pitkälti toistakymmentä tuhatta tuiki tavallista suomalaista. Vastaavan espanjankielisen lehden levikki on pienempi koko espanjalaisella kielialueella.

Me suomalaiset koemme yhä yhteisvastuuta. Ostamme kiltisti alati kasvavilla veroillapalveluita, vaikka ne heikkenevät ja kallistuvat, kun palveluita ulkoistetaan yrityksille. Samaan aikaan ulkoistusta hallinnoivan virkakoneiston yläpää paisuu ja kallistuu ja muutama yritys rikastuu. Jopa turvallisuuspalvelut ostetaan yksityisyrityksiltä yhä kalliimmalla.

Meistä moni olisi valmis ja kyvykäs kantamaan kortensa kekoon yhteiskunnan tuottavuuden ja turvallisuuden parantamiseksi, mutta jostain syystä poliitikkojen ja virkamiesten rälssi torjuu kansalaisten talkooavun. Yhteisöllisyys ja maanpuolustustahto tapetaan. Kansalaisista tehdään itsekkäitä ja passiivisia alamaisia.

Talkoiden aika tulee viimeistään sitten, kun raha loppuu. Sitten on taas pakko. Ja kyllähän meistä suomalaisista on siihen. Ollaan me vaan toista maata. Ollaanhan me?

jaakko.puupera(at)suomensotilas.fi

Share This