Jouluillallinen

Kahdeksankymmentä vuotta sitten joulu oli toisenlainen. Joulunaluksen kuumin huolenaihe ei ollut talven lämpötila eikä se, onko sopivaa syödä joulupöydässä kinkkua. Oli huoli lähimmäisistä rintamalla, evakossa, kadonneena, haavoissaan. Rintamalla sota ei tuntenut joulunpyhiä, sitä käytiin armoa antamatta ja pyytämättä. Kansakunta taisteli olemassaolostaan. Ai, miksikö? No, koska oli pakko.

Eikä kansakunta taistellut turhaan eikä tyhjästä. Oli mitä puolustaa ja miksi. Ja se kannatti. Itsenäisyys säilyi, vaikka maata ja sen kansaa silvottiin. Sota hävittiin, mutta maata ei miehitetty. Viisi vuotta myöhemmin, jouluna 1944 seistiin samassa tilanteessa, lyötynä mutta ei murskattuna eikä alistettuna. Seistiin selkä suorana ja otettiin sisällä lakki päästä. Sinäkin jouluna ihmisten murheet ja huolenaiheet olivat kovin toiset kuin 75 vuotta myöhemmin. Todellisemmat. Huoleen huomisesta oli aihetta. Monessa joulupöydässä olivat särpimet vähissä, eikä se ollut suinkaan mikään eettinen valinta vaan silkka pakko. Monessa kodissa oli pöydässä tyhjiä tuoleja. Montaa kotia ei enää ollut.

Aamulla oli taas mentävä töihin, ja niitä töitä tehtiin hartiavoimin, pitkään ja paljon sillä korvauksella, joka oli mahdollista maksaa. Oli pakko. Muutoin olisi kuoltu. Rakennettiin Suomi, jossa elämme tänään.

Vaaran vuosia kesti vuodesta 1939 vuoteen 1989 puoli vuosisataa. Vai alkoivatko ne jo aikaisemmin? Loppuivatko ne? Nyt joukossamme kulkee uusi uljas sukupolvi. Kolmekymppisiä ja sitä nuorempia, joilla ei ole henkilökohtaisesti mitään muistijälkeä maailmasta ennen Berliinin muurin kaatumista. Suomesta ja Euroopasta rautaesiripun jälkeen. Fiksuja suomalaisia tulevaisuuden tekijöitä ja päättäjiä. Kenties – tai niin ainakin haluan uskoa – fiksumpia kuin me ja esi-isämme olimme. He tekevät nyt valintojaan. Toivottavasti muustakin kuin siitä, mitä joulupöydässä on sopivaa syödä ja millä voimanlähteellä torpan saa pitää lämpöisenä, ettei tofukinkku jäädy.

Heitä, jotka odottivat jäätyneessä juoksuhaudassaan seuraavaa hyökkäystä jouluna 80 vuotta sitten, ei ole enää joukossamme montaa. Meitä, jotka muistamme, kuinka veteraaneja halveksittiin, lietsottiin ydinsodan ja maailmanlopun pelkoa ja vastustettiin kaikkia länsimaisia asevoimia kansainvälisen solidaarisuuden, demokratian ja rauhan nimessä sen sijaan on monta, ja me emme unohda sitä, kenen on kiitos, että olemme vapaita päättämään itse, milloin syömme, mitä ja missä.

Tänä jouluna. Joulupöydässä. Voisimme me kaikki, jotka olemme nähneet, minkälainen maailma oli ennen vuotta 1989, kertoa kiitollisuutemme siitä, että elämme tänään niin paljon paremmassa maailmassa ja Suomessa kuin elimme 30, 50, 75 tai 100 vuotta sitten. Kaikilla oikeasti tieteellisillä mittareilla mitattuna. Ja kuunnella tai ainakin muistaa ja välittää eteenpäin niiden harvojen enää joukossamme olevien kokemukset ja tieto. Heidän, joita ilman meitä ei olisi. Heidän, joiden ei annettu valita. Heidän, joista moni ei jäänyt kertomaan. Kun oli ihan pakko syödä, mitä pakin pohjalta löytyi, ja ampua tai tulla ammutuksi.

Ei siitä niin kauan ole, eikä se viimeiseksi kerraksi jää. Älkää edes kuvitelko.

jaakko.puupera@suomensotilas.fi

PS. Jouluna neljä vuosikymmentä sitten Neuvostoliitto miehitti Afganistanin. Maat olivat solmineet edellisenä vuonna YYA-sopimuksen. Me olimme solmineet vastaavan itänaapurimme kanssa jo kolme vuosikymmentä aikaisemmin. Muistan yhä joulun 1979 ja uutiskatsauksen televisiosta, jossa oli kaksi kanavaa. Se kannattaa muistaa. Ja ehkäpä siitä voisi kertoa jälkipolvillekin. Seuraavassa Suomen Sotilaassa on aiheesta laaja juttu. Ihan muistin virkistämiseksi. Sodasta maassa, jossa soditaan yhä. Vain osapuolet ovat vaihtuneet.

Avainsanat: ,

Share This