Paljon onnea vaan

Tammikuun 11. päivänä sata vuotta sitten Ilmestyi Suomen Sotilaan ensimmäinen numero. Kiitos sadan vuoden taipaleesta kuuluu teille, vaativille ja kriittisille lukijoillemme. Teille ja teitä edeltäneille tiedonjanoisille sukupolville. Suomessa on kiitollista tehdä laadukasta sotilas- ja turvallisuusalan erikoislehteä. Ihmisiä, joilla on halua ja kykyä vastaanottaa syväluotaavaa ja vaativaakin luettavaa, löytyy lukutaidon ja sivistyksen ennätysmaasta, jossa maanpuolustustahtokin on maailmanennätysluokkaa. Toisaalta työ on myös haastavaa. Teille ei mene ihan mikä vaan läpi. Siis kiitos kuluneista vuosista. Pidetään lippu ja rima korkealla myös jatkossa. Yhdessä, vastuullisesti.

Alkaneelle vuodelle löytyy tietysti monta muutakin mainitsemisen arvoista syntymäpäiväsankaria. Tapahtumia, instituutioita ja merkkihenkilöitä, joiden kaikkien tasapuoliseen huomioimiseen eivät tämän lehden sivut riittäisi. Ikäviäkin asioita, jotka mieluusti unohtaisi mutta joiden muistaminen saattaa auttaa meitä, ihmiskuntaa, välttämään vanhojen virheiden toistamisen. Näistä mainittakoon syksyllä vietettävä toisen maailmansodan ja meidän talvisotamme syttymisen 80. muistovuosi.

Valitsen siis seuraaville riveille vain muutaman muistettavan. Aloitetaan isoimmasta, se näkyy meidän Suomen sotilaidenkin arjessa yhä enemmän.

Kiinan kansantasavalta täyttää ensimmäinen lokakuuta 70 vuotta. Nuorukainen on voimansa tunnossa, ja sillä on tänä sian vuonna kalenterissaan muitakin tasavuosijuhlia. Yksi on kevään 1919 opiskelijalevottomuudet, joita kommunistipuolueessa on kunnioitettu yhtenä puolueen syntytekijänä. Kiinan johdolle juhlavuosi on kuitenkin aiheuttamassa harmaita hiuksia, eikä syynä ole yksin muuten niin kovin pragmaattisen oloisten kiinalaisten taipumus numerologiaan sun muuhun taikauskohömppään, vaan pelko siitä, että maanrakoon poljetut toisinajattelijat ja oppositio varastavat koko juhlavuoden ja muuttavat sen vuoden 1989 Taivaallisen rauhan aukion verilöylyyn päättyneen opiskelijamielenosoituksen muistotapahtumaksi ja sitä kautta Kiinan sisäisten jännitteiden paraatiksi. Asiaa ei helpota kauppasota Yhdysvaltojen kanssa.

Vuoden 1989 muistelu saattaa saada edessä olevan kymmenen kuukauden aikana itäisessä Keski-Euroopassa yllättäviäkin muotoja. Myös vuosi 1949 näkyy Euroopankin kuluvan vuoden muistojuhlakalenterissa. Tuona vuonna, jona Neuvostoliitto teki ensimmäisen onnistuneen ydinkokeensa ja nousi näin tasapäiseksi kilpakumppaniksi Yhdysvalloille, perustettiin idän jättiläisen vastapainoksi Pohjois-Atlantin liitto Nato. Neuvostoliiton ja sosialismin eteneminen oli päätetty tulpata pysyvästi ainakin Euroopassa. Nato ei kuitenkaan aio juhlia merkkivuottaan valtionpäämiestasolla vuoden 1999 viisikymppisten tavoin. Virallisia syitä on kuultu, mutta todellisena syynä lienee pelko siitä, että liittokunnan vetäjämaan Yhdysvaltain nykyinen presidentti kääntäisi läsnäolollaan ja tarkoituksellisilla tai tahattomilla tölväisyillään koko juhlan päälaelleen.

Samaan aikaan kun Yhdysvallat yhä kantaa maailmanpoliisin taloudellisesti painavaa ja usein kovin epäkiitollista viittaa, uhoaa maan värikäs presidentti maansa eroavan Natosta. Lapsekas uho voi johtaa hyväänkin, se voi saada edes muutaman jäsenmaan lisää panostamaan sen kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan yhteiseen puolustukseen, mikä tosin näyttää kovin epätodennäköiseltä.

Entä Eurooppa? Ensin muurin murtumista ja seuraavana vuonna jälleenyhdistymisensä 30. vuosijuhlaa viettävä Saksa jatkaa yhä Euroopan talousveturina – brexitin jälkeen entistä suuremmalla suhteellisella osuudella. Poliittisesti ja sotilaallisesti maa näyttää sen sijaan säilyvän kääpiönä, mitä ei vahvista sen taannoinen päätös luopua ydinvoimasta. Päätös heikentää Saksan teollisuuden kilpailukykyä ja yhteiskunnan mahdollisuuksia panostaa sotilasmenoihin, ja mikä pahinta, lisää sen riippuvuutta idän tuontienergiasta: Nord Stream -kaasusta ja puolalaisesta hiilestä. Kun jälkimmäinenkään ei ympäristötietoisille kelpaa, on Saksa yhä riippuvaisempi Venäjästä. Hiilijalanjälkeä kun pitää pienentää, maksoi mitä maksoi, varsinkin jos ei itse tarvitse maksaa eikä luopua mistään…

Yhdysvallat on paljon Venäjää ja Vladimir Putinia ymmärtävästä presidentti Donald Trumpista huolimatta painostanut Saksaa luopumaan Nord Stream II -hankkeesta ja osuudesta TurkStreamissa. Toki amerikkalaisilla on pelissä myös omat taloudelliset etunsa. Mahtaako paine riittää, ja mitkä ovat Saksan vaihtoehdot sen ryhdyttyä tuulivoiman mallimaaksi, sen saamme nähdä vielä tänä vuonna. Ainakin Venäjä tulee tekemään kaikkensa saadakseen vientienergialleen väyliä. Niitä ilman maa on konkurssissa. Mahdollista on myös se, että mikäli nimenomaan eurooppalaisen rauhan takeeksi luodun EU:n koheesio heikkenee entisestään, saatamme nähdä lähivuosina jotain, mitä ei pitänyt koskaan enää tapahtua omahyväisessä, uljaassa, vanhassa Euroopassa. Ainakin jos unohdamme historian opetukset.

Suomalaisten onkin syytä muistaa, että elokuussa tulee kuluneeksi 80 vuotta, kun Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat hajanaisen ja keskenään eripuraisen Euroopan koilliskulmalla etupiiriinsä. Historia ei toista itseään, eikä sellainen olisi enää mahdollista yhtenäisessä ja taloudellisesti vahvassa Euroopassa. Juuri siksi meidän kaikkien olisi nyt korkea aika katsoa peiliin ja kuunnella niitäkin, joiden mielipiteet ovat meidän mielestämme tyhmiä, vääriä tai jopa vaarallisia. Ettemme tee kuin sata vuotta sitten Versaillesissa, sanele lyödyille heitä kuuntelematta tai ole kuin Ranskan kuninkaalliset 230 vuotta sitten. Ylpeys käy lankeemuksen edellä, vaikka olisi kuinka paljon onnea ja kuinka paljon muita viisaampi.

jaakko.puupera@suomensotilas.fi

Share This